5 viikkoa vanha – ja kohta se jo matkustaa

Raskausviikko 8

8 raskausviikolla alkio on viiden viikon ikäinen ja alkion sydän lyö noin 140-160 kertaa minuutissa. Äidin tunnetilat välittyvät alkiolle. Alkion aivot ovat vasta ohut solukerros, joka näkyy ultraäänessä mustana kohtana. Alkion pää ja sydän ovat suuria suhteessa muuhun vartaloon. Tällä viikolla alkio on noin 9-14 mm pituinen. Alkion sydämen äänien kuuntelu onnistuu yleensä ensimmäisen kerran 8 raskausviikolla.

Alkion kasvojen piirteiden muodostuminen on alkanut. Silmät ovat vielä kaukana toisistaan, ja silmäluomet ovat alkaneet kehittyä. Alkiolle on muodostunut pienet jalat ja kädet. Pää on suhteellisesti iso verrattuna muuhun vartaloon. Odottava äiti kärsii pahoinvoinnista. Monesti pahoinvointi on pahimmillaan aamulla, mutta pahoinvointia voi olla koko päivän.

Odottava äiti on usein herkkä ulkoisille ärsykkeille. Mielialan vaihtelu on myös yleistä, ja mieliala voi muuttua hyvinkin nopeasti. Kohdun kasvu aiheuttaa lihasten venymistä, joka saattaa tuntua pistävänä kipuna vatsassa, joka ei ole vaarallista vaikka siltä saattaa tuntua. Kipu saattaa muistuttaa osittain kuukautiskipuja. Jos kivun yhteydessa on verenvuotoa on suositeltava ottaa yhteyttä lääkäriin.

(http://raskausviikot.fi/raskausviikko-8/)

Jep, eli Luumu jatkaa kasvamistaan ja me jatkamme odottelua – neuvolakäyntiin on vielä 2 viikkoa. Ilmeisesti nyt voisi jo olla mahdollista kuulla alkion sydänäänet, ja nettipalstojen mukaan monet ostavat ns. koti-dopplerin, jolla pikku sydämen pumputusta voi kuunnella. Toisaalta kuitenkin monilla sydänäänet kuuluvat vasta vähän myöhemmin, joten ehkä kuitenkin odotamme neuvolakäyntiä, niin ei tarvitse turhaan hätäillä, jos ääntä ei saakaan vielä kuuluviin.

Ihmeempiä mahakipuja minulla ei ole ollut, mutta saattaa olla, että nyt mahani on jo vähän turvonneempi. Mielialan vaihtelua, tai ainakin joidenkin tunteiden kokemista normaalia voimakkaampana on ehkä joitakin kertoja ollut. Selkein esimerkki on eiliseltä: olin joogatunnilla, jossa kuunneltiin ja tehtiin eräänlaista koreografiaa biisin tahtiin, jossa laulettiin mm. ”I am beautiful, I am bountiful, I am bliss”… Normaalisti olisin suhtautunut tähän vähän niin, että nyt menee vähän liian korniksi, mutta eilen jouduin oikeasti pidättelemään kyyneliä, olin jotenkin niin liikuttunut 😀

Viikonloppuna tein valmisteluita 3 viikon päässä siintävää Pohjois-Amerikan matkaamme varten, hankin mm. matkavakuutukset. Yritin löytää eri vakuutusyhtiöiden matkavakuutuksista tietoja siitä, korvaavatko ne matkan aikana mahdollisesti tapahtuvia raskauskomplikaatioita, joiden takia voisi joutua vaikka sairaalaan. Kovin monesta paikasta en löytänyt selkeää tietoa tästä. Lopulta kuitenkin löysin erään vakuutusyhtiön sivuilta tämän tekstinpätkän:

Matkavakuutus ei yleensä kata raskaudesta aiheutuvia kuluja. Poikkeuksena tästä ovat ennen raskausviikkoa 29 syntyneet, raskaudentilasta aiheutuneet ensiapuluonteiset hoitokulut enintään yhden viikon ajalta.

Muut raskauden aiheuttamat kulut eivät ole vakuutuksesta korvattavia.

Ensiapua tarvitaan raskaudentilan vuoksi esimerkiksi silloin, jos äidille tulee matkan aikana äkillinen, kova verenvuoto. Mikäli tämä tapahtuu ennen raskausviikkoa 29, ovat tästä syntyneet sairaalakulut vakuutuksesta korvattavia enintään viikon ajalta.

Tämä kuulostaa ihan riittävältä vakuutusturvalta tässä vaiheessa. En ole varma, ovatko nämä ehdot voimassa muillakin yhtiöillä, mutta koska muut eivät olleet selkeästi asiaa ilmoittaneet, päätin ottaa juuri tämän yhtiön vakuutuksen. Onneksi matkallamme ei olla vielä lähelläkään raskausviikkoa 29 – ja tietysti toivotaan, että mitään hankaluuksia ei tule.

Suunnilleen viime viikon aikana olemme pikkuhiljaa alkaneet kertoa ystäville raskaudesta. Monet odottavat äidithän odottavat, että ensimmäinen kolmannes raskaudesta on ohi, ennen kuin kertovat juuri kenellekään. Itse olen niin huono pitämään omia salaisuuksiani, ja asia pyörii päässä niin jatkuvasti, että on ollut pakko alkaa päästellä asiaa ulos muuallakin kuin täällä blogissa ja kotiseinien sisällä. On ollut todella hauskaa kuulla ystävien ilahtuneita reaktioita. Se on niin hauskaa, että tuntuu että haluan pitkittää tätä kertomisvaihetta mahdollisimman pitkään kertomalla vain yhdelle kaverille kerrallaan isompien porukoiden sijaan 🙂

Tänään oli jotenkin erityisen vaikea päivä yrittää keskittyä töihin, kun mielessä pyörii sekä mahassa kasvava viisiviikkoinen että tuleva jännittävä matka. Käytinkin työaikaa tehokkaasti mm. facebookissa pyörimiseen… mutta onneksi tänään siitä oli todella jotakin hyötyä: löysin nimittäin fb-ryhmän nimeltä ”Ykköstyypin Diabetes Raskaus/Äitiys”. Jee! Nyt on diabetesliiton keskustelupalstan lisäksi vielä toinenkin paikka, missä jutella kohtalontovereiden kanssa.

Taustaa, raskaushaaveita ja valmistautumista

Päätin aloittaa kirjoittamaan blogia 1-tyypin diabeetikon raskauden suunnittelusta ja (toivottavasti jossain vaiheessa) raskauden eri vaiheista. Ensin voisin kertoa hieman taustastani. 11-vuotiaana sairastuin diabetekseen. Hoitomalliksi tuli heti alusta lähtien monipistoshoito. Tomerana tyttönä opin nopeasti hoitamaan itse insuliinin pistämisen ja verensokerien mittaamisen, eikä sairastuminen tuntunut suurelta järkytykseltä. Olinhan kuitenkin sairaalaan päätyessäni tajuissani ja ilmeisesti paremmassa voinnissa kuin moni muu diabeetikko hoidon piiriin tullessaan. Muistan äitini kysyneen sairaalassa, olenko itkenyt sairauttani – vasta tämän kysymyksen myötä tajusin, että asia edes voisi olla itkun aihe. Omasta mielestäni oli ihan ok asua viikon verran uudessa jännittävässä sairaalaympäristössä, jossa sai katsoa videoita ja pelata lautapelejä sairaanhoitajaopiskelijan kanssa.

En ole koskaan salannut sairauttani, olen pistänyt insuliinit julkisella paikalla ja käyttänyt diabetesranneketta. Kuitenkaan en ole tehnyt suurta numeroa diabeteksesta enkä varsinaisesti ajatellut olevani sairas – diabetes on ollut asia, joka pitää hoitaa, mutta joka ei suuremmin häiritse elämääni. Hoitotasapainoni oli ensimmäisinä vuosina erinomainen, murrosikään tullessa verensokerit alkoivat heitellä enemmän. Muistaakseni koko opiskeluaikani pitkäaikaisia verensokereita kuvaava Hba1c-arvoni on ollut noin 8-9 % välillä eli jonkin verran tavoitearvoa (alle 7 %) korkeampi. Opiskeluaikana juhliminen oli tärkeä osa elämää ja opiskelijabileet tietysti sotkivat verensokereita sekä alkoholinkäytön, vuorokausirytmin muutoksien että vielä normaalia heikomman seurannan myötä.

Vaikka en ole pysynyt tavoitearvoissa, diabetes ei missään vaiheessa ole aiheuttanut suuria ongelmia, kuten tajunnan menettämistä tai muita vaaratilanteita – ehkä tässä onkin yksi syy, miksi en ole saanut motivoitua itseäni tarkempaan diabeteksen hoitoon. Aikuisiällä en ole mitannut verensokeria tarpeeksi usein enkä varsinkaan pitänyt kirjaa mittaustuloksistani, vaikka jokaisen lääkärikäynnin jälkeen olen päättänyt parantaa tapani. Näin ollen insuliiniannoksenikin olivat enemmän tottumusten mukaisia kuin mittaustulosten perusteella hienosäädettyjä.

Olen pienestä tytöstä lähtien ollut jossain määrin tietoinen siitä, että haluan joskus lapsia. Viime vuosina tämä haave on vakaan parisuhteen myötä tullut yhä selvemmäksi ja viime keväänä päätimme mieheni (joka muuten myöskin on diabeetikko) kanssa, että nyt voisimme olla valmiita ajattelemaan vauvantekoa ihan tosimielellä lähitulevaisuudessa. Tiesin tietenkin jo etukäteen, että diabeetikon raskaus vaatii tarkempaa suunnittelua ja seurantaa kuin tavallinen, ja päätin keskustella asiasta diabeteslääkärini kanssa.

Jostain syystä asian puheeksi ottaminen lääkärin vastaanotolla oli todella jännittävää ja muistan melkein purskahtaneeni itkuun ennen kuin sain sanat suustani. Onneksi lääkärini ymmärsi nopeasti, mistä on kyse, ja kysyi ”raskaushaaveitako?” päästäen minut pälkähästä. Asia oli nyt vihdoin saatettu ensimmäisen ”ulkopuolisen” henkilön tietoon. Tästä olisi kuitenkin vielä matkaa siihen vaiheeseen, että voisi jännittää raskaustestin tuloksia – ensin pitäisi saada pitkäaikainen verensokeri ainakin alle 7,5 % hba1c-arvon (monissa lähteissä suositellaan pysymistä alle 7,0 % koko raskauden ajan).

Päätimme muuttaa lääkitystäni niin, että kerran päivässä pistettävän pitkävaikutteisen Lantuksen sijaan aloin pistää kaksi kertaa vuorokaudessa Levemir-insuliinia. Näin pystyin tekemään nopeammin muutoksia pitkävaikutteiseen insuliiniin ja pistämään eri määrän insuliinia yöksi ja päiväksi. Olennainen muutos diabeteksen hoidossani piti tietenkin olla myös verensokerin mittaaminen useammin ja insuliiniannosten muuttaminen tarkemmin verensokeriarvojen mukaan. Kesäloma meni matkustaessa, mökkeillessä ja toisaalta syksyn puolimaratoniin treenatessa. Kunnollisen verensokerikirjanpidon aloitin vasta loman jälkeen.

Pitkäaikaisverensokerini oli syksyllä hieman parantunut (ehkä 7,9%?), mutta verensokerin vaihtelu oli vielä selvästi liian suurta: alle 4 ja yli 15 mmol/l lähes päivittäin. Lääkärini totesi varsin tiukasti, että verensokerin pitäisi pysyä suhteellisen jatkuvasti 4-8 mmol/l välillä, jotta vauvahaaveita voisi alkaa toteuttamaan. Sain kuitenkin reseptin foolihappoon, jota suositellaan diabeetikoille muita suuremmalla annoksella jo 3 kuukautta ennen raskautta, jotta vältetään kohonnut riski lapsen selkärankahalkioon.

Juoksuharrastus oli vielä sen verran uusi asia minulle, että vaikka kuntoni koheni reippaasti, en oppinut täysin hallitsemaan rankkojen juoksulenkkien vaikutusta verensokeriin. Syyskuun lopussa juoksin puolimaratonin ja päätin sen jälkeen jättää rankat juoksulenkit tauolle, jotta saisin verensokerini kuntoon. Sen sijaan aloin käydä pilateksessa, joogassa ja muissa ”rauhallisemmissa” jumpissa, joiden vaikutus verensokeriin ei ole yhtä voimakas ja arvaamaton kuin rankalla aerobisella liikunnalla. Olin jättänyt herkkujen syönnin ja alkoholinkäytön minimiin ja alkanut mitata verensokerini ennen jokaista ateriaa sekä vähintään kerran myös yöllä (lähinnä siksi, että minulla on ollut taipumusta yöllisiin mataliin verensokereihin, jotka sitten aamua kohti kääntyvät liian korkeiksi, ilman että missään vaiheessa heräisin).

Aluksi tämäkään ei tuntunut auttavan. Marraskuun paikkeilla muistan itkeneeni ensimmäistä kertaa diabetekseni takia. Verensokeri heitteli edelleen, vaikka yritin tehdä parhaani.  Olin myös hankkinut diabeetikon raskaudesta lisää tietoa. Tämä osittain motivoi tiivistämään seurantaa, osittain kuitenkin masensi lukea monista riskeistä, mitä äidin diabetes erityisesti huonossa verensokeritasapainossa voi aiheuttaa lapselle.

Lähtökohtaisesti oli tietysti otettava huomioon se, että kun sekä minulla että puolisollani on diabetes, lapsellakin olisi kohonnut riski sairastua. Diabeetikkoisän lapsella todennäköisyys sairastua diabetekseen on n. 6 % ja diabeetikkoäidin lapsella n. 3 %. Nämä yhteenlaskettuna todennäköisyys on siis melkein 10 %. Tämä ei ole kuitenkaan tuntunut ylitsepääsemättömältä esteeltä sen takia, että meillä kummallakaan diabetes ei ole tuntunut estävän hyvää elämää ja monenlaisia seikkailuja, ja toisaalta ketkä muut vanhemmat osaisivat hoitaa diabeetikkolasta yhtä hyvin kuin me, joilla molemmilla on myös omakohtainen kokemus sairaudesta.

Paljon pahemmalta kuin tämä lapsen diabeteksen riski (joka sekin on iso asia!) tuntui esimerkiksi se, että alkuraskauden korkea verensokeri lisää riskiä sikiön epämuodostumiin, loppuraskaudesta taas makrosomiaan eli sikiön kasvamiseen liian suurikokoiseksi. Aloin miettiä, onko minusta ylipäätään tähän – jos en onnistuisi saamaan verensokeriani optimitasolle, en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos sen seurauksena lapsellani olisi epämuodostumia tai muita terveysongelmia. Aiempina vuosikymmeninä diabeetikoita onkin jossain määrin suositeltu välttämään raskaaksi tulemista, koska on ajateltu tämän olevan riski sekä äidin että lapsen terveydelle. Kuitenkin uudemmissa tutkimuksissa on havaittu, että raskaaksi tulemisella voi olla jopa enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia äidin terveydelle parantuneen hoitotasapainon myötä. Ainoastaan niille naisille, joille diabetes on aiheuttanut vakavia elinmuutoksia (esim. munuaisissa tai silmänpohjissa), raskautta ei suositella.

Jonkinlainen käännekohta oli, kun löysin Diabetesliiton keskustelufoorumilta vertaistukipalstan: http://keskustelu.diabetes.fi/index.php?board=5.0 . Luin erityisesti ”vauvakuumeilijat”-keskusteluita yötä myöten ja ahmin tietoa siitä, miten muut äidiksi haluavat olivat painineet samojen ongelmien kanssa. Monella muulla kuin minulla oli sama kokemus, että diabeteksesta ei ollut aiemmin aiheutunut mitään niin suurelta tuntuvia esteitä, kuin nyt vauvahaaveiden myötä. Verensokerien kurissa pitäminen ei tullut muiltakaan luonnostaan. Jotkut jopa olivat jättäneet ehkäisyn pois jo aiemmin kuin ”lääkärin lupa” oli saatu (itse asiassa ilmeisesti yli puolet diabeetikkonaisten raskauksista alkavat näin) ja myös minun silloista hba1c- arvoa korkeammillakin lukemilla monet olivat tulleet raskaaksi. Sikiön epämuodostumat ovat joka tapauksessa hyvin harvinaisia, vaikka riski olisikin normiväestöön verrattuna suurempi. Näiden asioiden sisäistäminen toi valtavan helpotuksen ja jostain syystä myös ihan erilaisen tsemppausvaiheen verensokeriseurantaan ja insuliinien säätämiseen.

Tuntui, että löysin vihdoinkin minulle sopivat insuliinimäärät eri vuorokaudenaikoihin ja vaihdellen sen mukaan, onko työpäivä vai viikonloppu. Joulukuun alussa hba1c oli 7,1 eli todella lähellä tavoitearvoa. Verensokerini ei kuitenkaan vieläkään ollut pysynyt jatkuvasti 4-8 mmol/l välilllä, joten olin erittäin positiivisesti yllättynyt, kun lääkärini totesi, että tasapainoni on parantunut niin selkeästi, että voimme rauhallisilla mielin jättää ehkäisyn pois ja hän tekee lähetteen Naistenklinikan äitiyspoliklinikalle.

Tämä riittäköön tältä kertaa. Kirjoitan seuraavassa postauksessa enemmän nyt meneillään olevasta vaiheesta, kun jännitetään, olenko raskaana vai en, ja yritän pitää yllä saavutettua hyvää tasapainoa (viimeisin hba1c 6,5, jee!) 🙂