Klara vappen!

Vappu on ihana kevään juhla, josta tuli opiskeluvuosien aikana minulle yksi vuoden tärkeimmistä juhlista. Opiskeluaikaisia perinteitä on ollut tosi kiva pitää yllä myös sen jälkeen, kun minä ja opiskelukaverini olemme valmistuneet. Onneksi viime vuosina perinteet ovat muuttuneet hieman enemmän siihen suuntaan, että panostetaan myös ruokaan pelkän juoman sijaan. Hurjimpina opiskeluvuosina ensimmäiset skumpat poksautettiin jo vappuaaton aamuna, aaton ja päivän välissä ei montaa tuntia nukuttu ja juhlinta jatkui Ullanlinnanmäellä vappupäivän aamusta niin pitkään kuin jaksettiin. Nykyään suurin osa porukasta on vappuaaton töissä ja juhlintaa aloitellaan vappuaaton iltapäivästä ruuanlaiton lomassa. Vappupäivänä kiivetään edelleen Ullanlinnanmäelle ja sinne viedään skumppapullojen lisäksi paljon hyviä ruokia.

Miettiessäni etukäteen raskauden tuomia elämänmuutoksia, vappu oli sellainen juhla, jota erityisesti jännitin. Puoliksi vitsinä ehdotin joskus puolisollekin, jos yrittäisimme ajoittaa raskauteni niin, että se alkaisi vapun jälkeen ja vauva syntyisi ennen seuraavaa vappua. No, emme sitten kuitenkaan viitsineet odottaan näin kauan, eikä siihen onneksi olisi ollut tarvettakaan – viettäessäni vappua selvin päin huomasin, ettei vapun hauskuudesta näköjään kovinkaan suuri osa oikeasti vaadi alkoholia. Oli todella hauskaa nähdä kavereita, hoilata juomalauluja Tuomiokirkon portailla ja Ullanlinnanmäellä, laittaa ruskealäikkäinen yo-lakki päähän, tanssia Vallilassa vanhoja tansseja, nauttia keväästä, riehakkaasta tunnelmasta ja tietenkin hyvästä ruuasta.

Vapun tunnelmassa on jotakin ainutlaatuista. Tietenkin suuri osa tätä tunnelmaa liittyy yhteenkuuluvuuteen oman kaveriporukan kanssa, ja sitäkään ei onneksi vie pois se, ettei juo alkoholia. Itse valitsin vappujuomiksi Stowford Press-siideriä, jossa on 0.5% alkoholia, sekä alkoholitonta Legero-kuohuviiniä. Erityisesti Stowford Press-siideriä voin suositella, koska se maistuu todella aidolta hyvältä englantilaiselta siideriltä, vaikka onkin lähes alkoholiton. Hieman hämmennystä aiheutti pullon kyljessä oleva ”ei raskaana oleville”-varoitusmerkki, mutta päätin rohkeasti uhmata kieltoa, koska kyllähän tuota aika monta pulloa saisi lipittää, että tulisi juotua edes yksi kokonainen alkoholiannos.

Vapunaikainen ruokaherkuilla mässäily näkyi tietenkin jonkin verran verensokeriarvoissa, tulihan sitä syötyä aika monta munkkia, pizza- ja piirakkapalaa, perunasalaattia ym… Ahkeran mittailun avulla arvot pysyivät pääosin ihan suhteellisen hyvinä, mutta vappuaaton ja -päivän välisenä yönä verensokeri nousi niin, että aamulla mittari näytti 16. Kuitenkin vielä hurjempi verensokerin nousu tapahtui vappupäivän iltana. Ullikselta kotiin tullessani mittari näytti 7 eli oikein hyvää lukemaa, söin ja pistin ihan normaalin määrän insuliinia, ja tästä 4 tunnin päästä verensokeri olikin päälle 27! Tämä on koko raskauden aikana tähän mennessä korkein lukema, tätä ennen ei muistaakseni ole ollut lainkaan yli 20 arvoja. En vieläkään ihan täysin ymmärrä, mistä saattoi johtua noin iso pomppaus, mutta ainakin jonkin verran epäilen, että aiemmin päivällä syödyt rasvaiset ruuat nostivat verensokeria vielä pitkään syömisen jälkeenkin. Se mistä olen vapun ajalta erittäin iloinen, on se, että verensokeri ei missään vaiheessa (ainakaan tietääkseni) päässyt laskemaan liian matalaksi.

Eilisen päivän ja viime yön verensokeri on taas pysynyt oikein hyvissä arvoissa, joten ehkä tämä tästä. Levemir-annokset ovat nyt aamulla 2 yksikköä ja illalla 6. Ihan ihmeellistä, kun suhteet ovat aina olleet toisin päin ja toisaalta vieläkään en ymmärrä, miten ihminen (tai oikeastaan kaksi) pärjää näin pienillä annoksilla… No, ilmeisesti jossain vaiheessa seuraavien viikkojen aikana nykyinen insuliinintarpeen laskusuhdanne kääntyy taas nousuun. Raskauden loppuvaiheessa insuliinia voi tarvita moninkertaiset määrät lähtötilanteeseen verrattuna.

Eilen tuli täyteen 15 raskausviikkoa ja Luumu on jo vaikka kuinka iso:

Vauvan kehitys raskausviikolla 16

Nyt vauvasi on jo yli kymmenen senttimetrin kokoinen ja painaa reilut sata grammaa. Sen kasvojen lihakset kehittyvät vauhdilla, mikä mahdollistaa erilaiset ilmeet vauvan kasvoilla.

Raskausviikolla 16 vauvan sukupuolen pystyy myös näkemään. Nyt sukupuolielimet ovat täysin kehittyneet ja ne ovat lääkärille helposti havaittavissa ultrassa. Kun vauvasi kasvu jatkuu, voit pian alkaa tuntea myös hänen liikkeitä vatsassasi. Yleensä ensimmäiset liikkeet voi tunnistaa raskausviikosta 16 eteenpäin.

(http://lapsennimi.com/raskausviikko-16/)

Ja viime viikolla tapahtui jo tällaista:

Raskausviikolla 15 kohdussasi tapahtuu monia hyviä asioita. Suurin asia on se, että korvien luut alkavat kovettua ja vauvasi pystyy kuulla ääniä; muun muassa puhumisen, äidin sydämen lyönnit sekä hengityksen. Monet odottajat alkavatkin tässä vaiheessa kuunteluttaa musiikkia vauvalleen. Tämän uskotaan myös rauhoittavan vauvaa.

(http://lapsennimi.com/raskausviikko-15/)

Kerroin innoissani miehellenikin tästä, että nyt Luumu voi jo kuulla jotain! Mies totesi hieman huuli värähtäen, että tarkoitanko siis, että aiemmin Luumu ei siis olekaan kuullut hänen jutteluistaan mitään… 😀

Lapsen liikkeitä vai ilmavaivoja?

Monet äidit tuntevat jotain vatsassa, mutta eivät ole varmoja onko kyseessä lapsen liikkeistä vai esimerkiksi ilmavaivoista. Usein ensimmäisiä liikkeitä kuvaillaan juuri ”ilmakuplina”. Useimmat äidit alkavat tuntea liikkeitä viikoilla 16 – 20. Tämä on hyvin yksilöllistä.

(http://www.kaksplus.fi/2013/08/27/raskausviikko-16/)

Niinpä niin, siinä kysymys, jota pähkäilen usein! Viimeksi varmaan eilen maatessani sängyllä hihkaisin, että nyt tuntuu selvästi mahassa joku liike – ja sitten tunsin, että ilma purkautui suolistossa seuraavaan osaan… eli eiköhän tässä mene vielä hetki ennen kuin opin näitä erottamaan.

Verensokerien vuoristorataa ja muuta myllerrystä, mutta rauhallinen mieli

Sunnuntaiaamupäivä, ulkona sataa. Juon kahvia, luen lehtiä, maksan laskuja. Välillä on ihanaa pitää tällaisia päiviä, jolloin ei tee paljon mitään. Ehtii kirjoittaa blogiakin:)

Kuten otsikkokin jo kertoo, tilanne verensokerien suhteen ei ole tasaantunut reissusta paluun jälkeen. Tälläkin viikolla verensokeri on päivittäin vähintään kerran käynyt liian matalalla, ja varmaan ainakin osittain tämän seurauksena se pomppii usein myös liian korkealle. Olen yrittänyt ottaa prioriteetiksi matalista eroon pääsemisen ja sen takia hyväksyä kymmenenkin hujakoilla olevat verensokerit ilman, että alan liikaa korjailemaan niitä.

Eilen illalla olin jo melkein tuulettamassa viikon ensimmäistä hypoglykemiatonta päivää, kunnes mittasin vielä juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, ja tietysti mittari näytti 3,8. Tämä oli taas – tai ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin – sellainen tilanne, jossa mikään hiilihydraattimäärä ei tuntunut saavan verensokeria nousemaan. Normaalisti 15-20 g hiilareita riittää minulla aivan hyvin nostamaan verensokerin normaalitasolle. Söin nytkin ensin 20g, mittasin ja verensokeri näytti edelleen 3,8. Söin n. 20g lisää, mittasin ja verensokeri oli 2,8. Aloin jo päästellä kirosanoja – mahakin oli jo ihan täynnä eikä olisi tehnyt mieli syödä yhtään enempää (mikä on erittäin harvinainen tilanne viime aikoina), mutta pakko oli syödä lisää ja lisää, kunnes lopulta sain verensokerin nousemaan lähemmäs viittä ja uskalsin käydä nukkumaan. Laitoin herätyksen vajaan tunnin päähän, jolloin tarkistin, ettei verensokeri enää uudestaan ollut pudonnut liian alas, ja onneksi lukema silloin oli yli kuuden. Laskujeni mukaan tämän hypoglykemian selättämiseen meni yhteensä puoli lasia mehua (meillä ei ollut enempää), 300 g sokerijugurttia, pari palaa suklaata, Nutellalla paksusti voideltu leipä, sekä kunnon kourallinen karkkia – yhteensä lähemmäs 100 g hiilihydraatteja! Aivan älytöntä, varsinkin kun en keksinyt mitään selkeää syytä, miksi verensokeri edes oli matalalla.

Tänään pistin taas yhden yksikön vähemmän Levemiriä, nyt aamuannokseni on vain 5 yksikköä ja pistän illalla saman verran, 5 yksikköä. Tuntuu omituiselta, että annokset ovat aivan samat, kun aina aiemmin olen tarvinnut yöksi vähemmän insuliinia. Nyt taas mietin, pitäisikö ilta-annosta jopa vähän nostaa, kun verensokerit tuntuvat yön aikana useimmiten nousevan liikaa.

Verensokerivaihtelu ei siis tunnu tällä hetkellä ollenkaan niin hyvin pysyvän kontrollissa kuin alkuraskaudesta. Tämän lisäksi, kuten olen ehkä jo maininnutkin, aloitan huomenna uudessa työpaikassa. Perjantaina sain edellisestä työpaikasta ihania kukkia, suklaata ja paljon kiitoksia työpanoksestani. Tuntui mukavalta kuulla positiivista palautetta, mutta en ole kuitenkaan surun murtama vaan enemmänkin utelias oppimaan uutta uudessa työpaikassa. Vaikka työnkuva on jonkin verran erilainen kuin aiemmissa työpaikoissani, olen ihan luottavaisella ja uteliaalla mielellä, koska tiedän saavani ”pehmeän laskun” ja hyvän perehdytyksen työtehtäviin. Tavallaan tietysti tuntuu hassulta aloittaa uutta työtä näin vähäksi aikaa – työsuhde kestää elokuun loppuun ja sen keskeyttää vielä jossain vaiheessa kesälomakin.

Lisäksi yksi jonkun verran mietitystä aiheuttava asia on uuden asunnon etsintä. Ajatuksena on, että muuttaisimme kesän aikana omistusasuntoon. Olen selaillut ilmoituksia jo jonkin aikaa, mutta vasta viime viikonloppuna kävimme ensimmäisissä asuntonäytöissä. Meillä on vielä hyvin avoimena se, mille alueelle haluaisimme muuttaa, vaikka se tiedetäänkin, että kolmion haluamme ja hintaluokka asettaa tietyt rajoitukset. Urakka tuntuu tässä vaiheessa aika isolta, näytöissä pitäisi alkaa käydä tosi paljon, jotta hahmottuisi paremmin se, mitä oikeastaan haluamme ja minkälaisesta asunnosta kannattaa mitäkin maksaa. Tähän asti on tuntunut, että asialla ei vielä ole mitään kiirettä… Toisaalta aika tuntuu kuluvan niin nopeasti, että oikeasti pitäisi ehkä alkaa enemmänkin kiirehtiä, ettei asia jää ihan viime tippaan – nykyinen vuokrasopimuksemme kuitenkin loppuu elokuun loppuun.

Näistä monista tavallaan stressiä tuovista asioista huolimatta päällimmäinen olotilani tällä hetkellä on ihan rauhallisen odottavainen. Kävimme torstaina neuvolassa, jossa mm. kuunneltiin pikkuisen sydänääniä. Samalla kun sydänääniä etsittiin, terveydenhoitaja huomasi mahassani liikahduksen ja kysyi, tunsinko mitään. Enhän minä tuntenut, mutta ilmeisesti sikiön liikkeitä olisi siis jo mahdollista alkaa pikkuhiljaa tuntea. Toki ensisynnyttäjillä liikkeiden tunnistaminen yleenä alkaa vasta vähän myöhemmin. Joka tapauksessa se mahdollisuuskin, että liikkeitä voisi jo tuntea, tuntuu yhdeltä askeleelta sitä kohti, että Luumu on tosiaan kasvamassa ihan oikeaksi ihmiseksi siellä mahani sisällä.

Neuvolakäynnillä osoittautui, että olimme nolosti unohtaneet täyttää ensimmäisellä käynnillä mukaan saamamme Voimavaramittarin lasta odottaville vanhemmille. Minun pitäisi myös ilmoittautua fysioterapiaan, se ei onneksi ole vielä myöhäistä… Voimavaramittarista neuvolan täti totesi, että sen tärkein tehtävä onkin herättää keskustelua vanhempien välille ja näin ollen sitä ei ole mikään pakko tuodakaan neuvolaan näytille, ellei siitä nouse esiin jotain erityistä, mistä haluaisimme sielläkin keskustella. Pitääpä nyt ihan lähipäivinä ottaa lomake esiin… Tuntuu, että tämäkin unohdus liittyy varmaan siihen, että enää ei vaan jaksa olla niin superhuolestunut ja miettiä raskautta koko ajan, mikä on varmaan ihan hyvä asia!

Neuvolakäynnillä ei muuten tapahtunut mitään kovin ihmeellistä, lähinnä terveydenhoitaja kyseli tukiverkostoistamme ja minulta mitattiin verenpaine, paino ja virtsan valkuainen ja sokeri. Virtsan sokeri tietysti näytti monta plussaa, mutta siitä hoitaja ei onneksi huolestunut, se on diabeetikoille kai ihan perustilanne.

Painon nousua (2,5kg lähtötilanteesta) hoitaja kommentoi vähän suureksi, mutta ei suuresti huolestunut, kehotti vaan vähän rajoittamaan herkkujen syöntiä.. 🙂 Tämän neuvon noudattaminen on tosiaan osoittautunut edelleen aika haasteelliseksi: lähes koko ajan tuntuu olevan nälkä ja nään jopa unia ruuasta. Yhdessä tämänviikkoisessa unessa kaupassa jaettiin ilmaisia juusto-näytepakkauksia ja rohmusin niitä kourakaupalla. Toisessa unessa taas pakastimesta oli jäänyt lokero auki ja se oli alkanut sulaa, mikä tietysti tarkoitti, että piti alkaa syödä pois pakastimen sisältöä.

Mutta tosiaan: päällimmäisenä tunteena on, että kaikki on hyvin. Vointini on hyvä sekä henkisesti että fyysisesti, alkuraskaudesta on selvitty, aika kuluu nopeasti ja tuntuu, että kaikesta kyllä selvitään jatkossakin. Nyt on jo raskausviikko 15! Pitää kyllä lähettää tänään verensokeriseurantaa äitiyspoliklinikan diabeteshoitajille ja katsoa, jos sieltä saisi jotain hyviä neuvoja.

Maha kasvaa

Aika jatkaa kulumistaan todella nopeasti. Viime viikolla oli paljon menoa, joten en edes ehtinyt juuri ajatella raskauden edistymistä saatika sitten blogin kirjoittamista. Tai toki raskaus on mielessä esim. verensokereita mittaillessa, mutta se ei pyöri niin jatkuvasti päässä kuin vielä alkuvaiheessa. Nyt kun googlailin raskausviikolla 14 usein tapahtuvista asioista, sainkin mukavasti vahvistusta muutamille huomaamilleni asioille.

Raskausviikko 14 – Oireet ja kehon muutokset

Kaikista pahimmat raskausoireet ovat nyt toivottavasti historiaa. Kun vatsasi jatkaa kasvuaan, saat sinä samalla lisäkiloja. Ole siis varovainen, sillä nyt eletään niitä aikoja, jolloin ruokahalusi nousee entisestään ja sinusta alkaa tuntua, että sinun pitää syödä kahden henkilön edestä.

(http://lapsennimi.com/raskausviikko-14/)

Tämä pitää todellakin paikkansa: ruokahaluni tuntuu välillä olevan ihan pohjaton siitä huolimatta, että matkan aikana tapahtunut painonnousu säikäytti ja periaatteessa olen yrittänyt välttää turhia herkkuja.

Vatsasi kasvaa

Vaatteesi ovat varmasti alkaneet kiristää ja joudut todennäköisesti ostamaan joitakin uusia. Kohtusi ei silti ole greippiä suurempi.

Lapsiveden määrä lisääntyy nyt voimakkaasti, mikä saa vatsasi kasvamaan.

(http://www.libero.fi/Sinun-vaiheesi/Raskaana/Raskausviikko-14/)

No nyt voi jo sanoa, että jotkut vaatteet ovat selvästi alkaneet kiristämään. Uusia vaatteita en ole vielä ostanut, vaatekaapistani löytyy onneksi sen verran löysiä paitoja, että mahan alun saa suht helposti piilotettua. Housujen mahtumisessa ei vielä ole ollut mitään ongelmaa. Painoni vaihtelee todella paljon tilanteen mukaan, mutta useimmiten vaaka näyttää n. 2 kg enemmän kuin ennen raskautta. Säikähtämääni neljän kilon painon nousua ei siis todella (vielä) tapahtunut.

Joka tapauksessa olen huomannut suhtautuvani mahan kasvuun todella ristiriitaisesti. Toisaalta olen odottanut sitä innolla raskauden alusta lähtien (no, siinä vaiheessa odotin ihan mitä tahansa, joka tekisi asiasta jotenkin todellisemman tuntuista). Ja kyllä se hetkittäin tuntuukin hienolta, että raskauden voi jo nähdä ja tuntea ruumiin muuttumisena. Toisaalta taas painon nousu ja mahan kasvu tuntuvat nyt jollain tavalla noloilta, piilotettavilta asioilta. Osittain tähän ehkä liittyy se, että tosiaan säikähdin, lihoinko matkan aikana jo ihan liikaa, mikä voisi olla huono juttu sikiönkin kannalta (jos paino nousee kovin paljon raskauden aikana, insuliinintarvekin nousee vielä enemmän ja verensokeria on vaikeampi pitää tasapainossa). Kun raskauteen on pitänyt valmistautua niin huolella, toivoisi sen etenevänkin ”niin kuin oppikirjoissa” ja odotettua aikaisemmin alkanut painonnousu on selvä poikkeama tästä.

Ehkä yhtenä tekijänä on myös se, että työpaikalla raskauteni on vielä salaisuus ja vaatteilla haluan mieluummin piilottaa kuin korostaa pyöristynyttä mahaa. Ja onhan lihominen yhteiskunnassamme ylipäätään niin hävettävä asia, että pakostakin siihen liittyy monenlaisia ajatuksia, varsinkin kun tietää, että osa siitä on ”itse aiheutettua” eikä raskaudelle vielä välttämätöntä.

No juu, mutta oli ihan hyvä saada nyt tietää, että ruokahalun kasvaminen tässä vaiheessa on normaalia – sen kanssa pitää siis nyt yrittää elää niin, että söisi kuitenkin jotenkin järkevästi. Liikuntaa pitäisi myös saada taas lisättyä, matkan jälkeen en ole ihan vielä saanut normaalia arkirutiinia pyörimään ja pyöränkin kanssa on ärsyttäviä teknisiä ongelmia. Arkirutiinin rullaamiseen vaikuttaa juuri nyt sekin, että työpaikkani vaihtuu ensi viikon alusta ja on siis paljon uutta opittavaa ja järjesteltävää.

Se pitää vielä lisätä arkirutiinista puhuttaessa, että en ole ihan vieläkään saanut verensokereita asettumaan uomiinsa matkan jälkeen. Heti matkan jälkeen laskin pitkävaikutteisen insuliinin annoksia aika reippaasti, kun verensokerit olivat yöllä usein matalalla. Nyt tuntuu, että yölliset mittaukset ovat taas usein näyttäneet liian korkeaa (yli 10, välillä jopa 14) eli illan Levemiriä tarvitsee hilata hieman takaisin ylöspäin. Toisaalta taas päivisin verensokeri käy lähes joka päivä jossain vaiheessa liian matalalla – sekin voi aiheuttaa vastareaktion yöllä. No, heti asiaa nyt vähän miettiessäni tajuan, että ensisijaisesti pitäisi päästä eroon noista päivän matalista. Eli vähennän huomisesta lähtien aamun pitkävaikutteista, katsotaan lähtisikö yönkin arvot sitä kautta parantumaan.

Pelkään, että seuraavassa Hba1c-mittauksessa pitkäaikaisverensokerini on vähän korkeampi kuin mitä se tähän mennessä raskausaikana on ollut. Toisaalta alkuraskaus onkin sitä kaikista kriittisintä aikaa, kun kaikki elimet vasta alkavat kehittymään, ja heikko verensokeritasapaino lisää riskiä epämuodostumiin. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen suurin riski huonossa verensokeritasapainossa liittyy siihen, että sikiö kehittyy makrosomiseksi eli turpoaa liikaa.

Raskausviikolla 14 vauva alkaa olla täysin kehittynyt ja kasvaa koko ajan suuremmaksi. Ultrassa voit nähdä, kuinka vauva avaa nyrkkiään ja erottaa sormiaan toisistaan. Vauvan sydän lyö tuplasti nopeammin kuin omasi, mikä on täysin normaalia. Kooltaan vauvasi alkaa lähestyä kymmentä senttimetriä ja painaa noin kolmekymmentä grammaa.

(http://lapsennimi.com/raskausviikko-14/)

Sekalaisia matkamuistoja

Tänään aamulla tulimme kotiin aivan ihanalta ja ikimuistoiselta matkalta. Olimme siis mieheni kanssa New Yorkissa ja Kanadan Nova Scotiassa moikkaamassa pikkusiskoani. Aikaeron takia tämä päivä on mennyt jokseenkin sekavissa ja usvaisissa tunnelmissa, mutta onneksi myös kotiin palaaminen tuntuu ihanalta, vaikka toki matkaakin olisi vielä voinut jatkaa 🙂

En aio tänne blogiin kirjoittaa mitään yksityiskohtaista matkakertomusta, mutta tässä joitakin (diabetes/raskaus-aihetta liippaavia) hetkiä/asioita matkaltamme…

Ensinnäkin: aikaeroon tottuminen oli tavallaan yllättävän helppoa oman jaksamisen kannalta. Toki ekoina päivinä unirytmimme oli vielä tosi aikainen (ollakseen lomarytmi), mutta melko pian olimme sopeutuneet uuteen rytmiin jopa niin hyvin, että jaksoimme olla jazzklubilla jopa yli puolen yön! Aikaero tuntui ainakin minulla aiheuttavan enemmän hankaluuksia verensokeritasapainoon kuin muuhun jaksamiseen.

Erityisesti pitkien lentomatkojen aikana verensokerit käyttäytyivät todella oudosti. Menomatkalla mittailin varsin hyviä sokeriarvoja, mutta John F. Kennedyn lentokentällä mitatessani mittari näytti yllättäen 1,6, joka on matalin verensokeriarvo minkä muistan mitanneeni. Tässä vaiheessa minulla oli vähän huono olo, mutta jotenkin en yhdistänyt sitä lainkaan verensokeriin, vaan kuvittelin olotilani liittyvän enemmän korvien kivuliaaseen ja epämukavaan lukkiutumiseen laskeutumisen aikana ja USA:n turvatarkastuksien jännittämiseen.

Tämä tilanne säikäytti minut melkoisesti, koska kyllähän sitä luulisi, että noin alhaisella verensokerilla huomaisi jo ilman mittaustakin, että pitää syödä. Onneksi mittasin, koska vaikka edelleen kävelin ja roudasin matkalaukkuakin ihan normaalisti, ei tajunnan menetyskään välttämättä olisi ollut kaukana. Ilmeisesti monilla matalien verensokerien tuntemukset voivat raskauden aikana heiketä tai jopa hävitä kokonaan… onneksi moneen kertaan matkan aikana kuitenkin myös tunsin tutut heikotukset heti, kun verensokeri laski vähänkin alle neljän.

Paluulennolla New Yorkista Helsinkiin verensokerini meinasivat olla koko lennon ajan yli 10 ja meinasin jo hermostua, kun korjausinsuliinitkaan eivät tuntuneet tehoavan lainkaan. Mutta bussimatkalla kotiin mittasin taas matalan verensokerin (kuitenkin yli 3), ja tänään verensokeri tuntuu pysyvän jatkuvasti 4 kieppeillä, vaikka olen syönyt tosi reilusti ja lepäillyt.

Näitä ihmeellisiä lentomatkan jälkeisiä matalia ei selitä (ainakaan kokonaan) Levemir-insuliinin pistosajankohdan muutokset, koska olen tietoisesti muuttanut ajankohtaa vain vähän kerrallaan ja tänäänkin matalat alkoivat jo ennen kuin olin pistänyt aamun Levemiriä. En sitten tiedä, voisiko kyseessä olla jonkinlainen jännityksen purkautuminen? No, ehkä nämä on kuitenkin niin monella tapaa erikoistilanteita, ettei kannata liikaa jäädä miettimään.

Matkan aikana verensokerit pysyivät tasapainossa varsin vaihtelevasti, alkumatkasta tasapaino oli hyvä (sitä yhtä tosi matalaa lukuun ottamatta!) ja mittasin välillä hyvinkin tasaista 5-6 riviä, mutta tuntui, että loppua kohden tasapaino jotenkin alkoi hajoamaan. Luulen, että tähän vaikutti todella moni tekijä: ruoka-aikojen epäsäännöllisyys, joinakin päivinä liian vähäinen mittaaminen, fyysinen rasitus ja väsyminen jatkuvaan informaatiotulvaan…

Syöminen – siinä jälkeenpäin ajatellen yksi asia, jota olisi voinut miettiä matkan aikana vähän tarkemmin. Matkan alettua heittäydyin aika nopeasti ns. lomavaihteelle syömisten suhteen ja ero oli aika iso siihen, että viime aikoina olen jättänyt makeat herkut aika vähälle. Koska minulla on diabeteksen lisäksi myös keliakia, on ulkomailla mahtavaa maistella sellaisia gluteenittomia herkkuja, joita ei Suomesta usein saa. Gluteenittomuus on New Yorkissa selväsi trendikästä, mikä lisäsi houkutuksia aika tavalla! Maistelimme paljon ihania pannukakkuja, burgereita, muroja, muffinsseja, bageleita, suklaita, mehuja… Niin, ja ne Starbucksin sokeri-kermavaahto-kahvit….

Kun ruokaa tuli syötyä harvemmin kuin kotona, tuli napaan välillä ahdettua niin paljon kerralla, että huh huh. Amerikassa kevyet kasvisruuat eivät myöskään ole oikein ”se juttu”, vaan hiilareita ja rasvaa ruuassa riittää. Ja tästä päästäänkin siihen, että tänään käydessäni vaa’alla kiloja oli tullut jopa 4 lisää siihen painoon, missä olen ollut viime vuoden loppupuolelta lähtien. Parissa viikossa se on aikamoinen muutos 😀 Mietinkin, että tuntuu, että mahani on alkanut kasvaa, mutta tällainen vauhti ei ehkä ihan ole normaalia raskauden aikaista painon lisääntymistä 😀

Luin juuri Odottavan äidin käsikirjasta, että normaalipainoiselle sopiva painon lisäys koko raskauden aikana olisi 11,5-16,0 kg ja valtaosa lisäyksestä tapahtuu raskausviikon 20 jälkeen. Saa nähdä mitä palautetta saan asiasta huomenna äitiyspoliklinikalla. Joka tapauksessa en usko, että asia on kovin vakava, jos palaan takaisin ”ruotuun” ja koetan ehkä lähiviikkoina vältellä herkkujen syömistä vielä aiempaa enemmän…

Hassua, miten tulikin nyt kirjoitettua negatiiviseen sävyyn koko reissusta – tässä nyt keskityin ongelmallisiin asioihin. Suurimmalta osin kaikki meni todella hienosti: aikataulut ja järjestelyt sujuivat suunnitelmien mukaan, näimme ja koimme paljon kaikkea uutta ja loma juuri tähän kohtaan kevättä tuntui aivan ihanalta. Pahoinvointia tai muitakaan häiritseviä raskausoireita minulla ei matkan aikana juurikaan ollut. Tavallaan oli myös ihanaa, että kun ympärillä tapahtui koko ajan niin paljon kaikkea muuta, saivat aivot välillä ottaa lepotauon raskauden ympärillä kehää pyörineistä ajatuksista. Välillä sitä ihan säpsähti muistamaan, että ai niin, tämäkin asia on edelleen olemassa ja kotiin palattuamme on tosiaan se ensimmäinen ultraääni.

Nyt olen siis (kai?:) raskausviikolla 11+4. Huomenna tosiaan se eka ultraääni, jossa viimeinkin selviää, onko Luumulla asiat oikeasti kunnossa. Jännittää ihan älyttömästi, mutta onneksi olen nyt niin väsynyt, että uni tulee nuppiin ihan kohta…

Raskausoireet, osa x + laiskottelua

Uusin käänne raskauden aiheuttamissa vaivoissa on… jännitys tiivistyy….. ruuansulatusvaikeudet! Olin muutama päivä sitten kavereiden kanssa pizzalla ja söinkin kokonaisen pizzan (se oli niin hyvää!). Kotiin lähtiessä oli juuri sellainen turvonnut olo, joka normaalistikin on, kun on syönyt kokonaisen pizzan. Kotiin päästyäni tuntui kuitenkin, kuin maha olisi vain turvonnut entisestään ja olo alkoi mennä tukalaksi. Tuntui siltä, kuin ruuansulatusjärjestelmäni olisi mennyt täysin jumiin, ja pizza jäänyt palloksi tukkimaan koko systeemin. No, ehkä en kuvaile tässä tarkemmin, miten suolen toiminta lopulta eteni, mutta totean vain, että ei pizza sinne mahaan loputtomiin jäänyt.

Tästä pizzatapauksesta lähtien olen useampana iltana kärsinyt turvotuksesta ja tunteesta, että ”mahassa kiertää”. Välillä olen yölläkin herännyt hetkeksi siihen, että maha tuntuu kipeältä ja omituiselta, ja on vaikea löytää mukavaa asentoa. Mietin hieman kauhunsekaisin tuntein, miten paljon mahassa möyrii sitten, kun siellä on nykyistä minityyppiä isompi vauvanalku viemässä oman tilansa, ja samaan aikaan sinne pitäisi mahtua ruokaa ravitsemaan meitä molempia.

Toki mahakipu on herättänyt jopa pelkoa, onko Luumulla kaikki varmasti kunnossa. Kuitenkin vaivat tuntuvat niin selkeästi liittyvän nimenomaan ruuansulatukseen, mikä kuitenkin mainitaan monissa oppaissa normaaliksi raskausoireeksi, että en ole sen enempää asiasta huolestunut.  Olen myös ollut iltaisin (siis muinakin kuin tuona pizza-iltana) todella nälkäinen ja syönyt paljon ruokaa, mikä ehkä osaltaan lisää mahan möyrimistä 😀

Vaikka tällä viikolla ilmeisesti keskimäärin pitäisi tulla myös raskausajan pahimmat pahoinvoinnit ja mielialan vaihtelut, ei tilanne tunnu juurikaan muuttuneen parista viime viikosta. Aamuisin syön leivän sijaan jugurttia ja vielä aamupäivälläkin saattaa olla sellainen olo, kuin olisi pienessä krapulassa, mutta se menee ohi ilman pahempia komplikaatioita. Mielialaoireita en ole juurikaan huomannut. Väsymys on mahdollisesti vähän lisääntynyt – työmatkojen pyöräily on tuntunut yllättävän raskaalta ja iltaisin olen mennyt nukkumaan puoli tuntia tai tunninkin normaalia aikaisemmin.

Ehkä myös ”iltasyöpöttely” on osittain liittynyt väsymyksen tunteeseen. Täytyy myöntää, että eilen jätin myös insuliineista huolehtimisen vähemmälle huomiolle – söin illan mittaan useamman tortillan, näkkileivän ja jopa pari karkkia, joille en pistänyt lainkaan insuliinia. Olin toki käynyt töiden jälkeen joogatunnilla ja osittain kai ajattelin, että voisin huolettomasti syödä vähän reilummin, kun liikunta kuitenkin alentaa verensokeria. No, tämä ei kuitenkaan ollut ihan oikea arvio, vaan klo 21 aikaan, kun vihdoin mittasin verensokerin, lukema olikin mukavat 17. Onneksi tämä sai minut ”heräämään” siihen, että vaikka väsyttäisi, nyt ei ole se aika, jolloin voi vajota vanhoihin huonoihin tapoihin (vielä vuosi sitten oli ihan normaalia, että illan mittaan söin useita välipaloja, joille en ”muistanut” pistää insuliinia)… Eli tästä päivästä lähtien taas uusi tsemppi päälle: vaikka söinkin taas reilusti, pistin insuliinia sen mukaisesti ja mittasin verensokeria vähän useammin!

Olen laiskotellut myös Naistenklinikan äitiyspoliklinikan suhteen – sinnehän voisi lähettää verensokeriseurantaa vaikka joka viikko ja saada diabeteshoitajilta palautetta ja neuvoja. En ole kuitenkaan nyt lähes kolmeen viikkoon lähettänyt yhtään taulukkoa. En oikein tiedä miksi asia on jäänyt, kun kuitenkin pidän tarkkaa kirjanpitoa verensokereistani. Nyt voisin joka tapauksessa luvata itselleni, että sunnuntaina lähetän tämän viikon taulukon ”tarkistettavaksi”!

Raskausoireita, vihdoinkin – ja ärsyttävä hypoglykemia

Parina päivänä tällä viikolla olen ollut iltaisin todella viluinen. Villasukista ja fleecepaidasta huolimatta on ollut kylmä ja nukkumaan mennessä olen kaivannut tuplapeittoa villasukkien lisäksi. Minulla ei kuitenkaan ole ollut flunssainen olo ja palelu on omituisesti vaihdellut voimistuen iltaisin.

Vasta muutaman päivän palelun jälkeen tajusin miettiä, että voisikohan tämä outo ilmiö liittyä raskauteen? Bingo! Tietysti sekin on yhtenä asiana niissä monissa listoissa mahdollisista raskausoireista, joita olen lukenutkin. Jostain syystä kuitenkaan asia ei ole jäänyt mieleen, vaan olen jäänyt tarkkailemaan ja odottelemaan lähinnä vain pahoinvointia ja väsymystä. Yhtenä näistä paleluilloista olin toki myös todella väsynyt, töiden jälkeen ei jaksanut tehdä oikein mitään ja meninkin todella aikaisin nukkumaan.

Lisäksi eilisaamuna minulla oli ensimmäistä kertaa ihan selvää aamupahoinvointia. Vieläkään oksennus ei ollut lähellä, mutta aamupalatoimia aloittaessani huomasin, että nyt pitääkin istua alas ja miettiä todella tarkasti, mitä pystyn saamaan kurkusta alas. Ajatuskin juustoleivästä, joka normaalisti on herkkuaamiaiseni, tuntui mahdottomalta. Otin jääkaapista jugurttipurkin, aloin valuttaa siitä lautaselle vähän kerrallan ja söin hitaasti. Näin sain lopulta syötyä ihan normaalimäärän hiilihydraatteja ja helpottuneena pistin myös pikainsuliinin heti syötyäni (normaalistihan pistän aina ennen syömistä, mutta tällä kertaa halusin ensin varmistaa, että todella pystyn syömään).

Olin toisaalta iloinen, koska kuten kerroin jo aiemmin, raskausoireiden puuttuminen on tietyllä tavalla tehnyt olon epävarmaksi ja epätodelliseksi. Toisaalta pelkäsin tietysti, alkaako tästä sitten yökötysviikot eli alkaako pahoinvointi päivä päivältä pahentua. Onneksi kuitenkin tänä aamuna oli taas ihan hyvä olo ja söin hyvällä ruokahalulla herkkuleipäni!

Verensokerini ovat, juuri niin kuin äitiyspoliklinikan diabeteshoitaja viikon alussa ennusti, kääntyneet selvästi laskusuuntaan ja näin ollen olenkin parina iltana ja aamuna pistänyt vähemmän pitkävaikutteista. Ajoittain olen ehkä liikaakin vähentänyt myös lyhytvaikutteisia ja sokerit ovat välillä käyneet myös hieman yläkantissa.

Mutta eilisiltana minulle tuli ensimmäinen todella ”tiukassa oleva” hypoglykemia: iltapalan jälkeinen verensokeri oli 2,4. Aloin syömään jugurttia ja tattarihiutaleita, söin samaan syssyyn kaksi annosta. Olo tuntui vielä hetken istuskelun jälkeenkin heikolta, mittasin sokerin, ja se oli 3,0. Söin siis vielä kolmannen annoksen jugurttia ennen kuin olo vähän helpottui ja uskalsin käydä nukkumaan. Söin siis yhteensä 50-60 g hiilihydraatteja saadakseni verensokerin nousemaan normaalitasolle, kun yleensä tähän riittää minulla 15-20 g.

Alkuyöstä mitatessa vs oli 7,0 eli ihan ok, mutta klo 1 aikaan se olikin pompannut ylös: mittari näytti 15,3. Ärsytti todella paljon – tämä tietysti oli ns. reaktiivinen korkea eli seurausta illan hypoglykemiasta. Syytin itseäni siitä, että olin päästänyt verensokerin niin alas. Korjausinsuliinin avulla pääsin kuitenkin aamuun mennessä taas ihan hyvään verensokeriarvoon 7,4.

Eihän tämäkään onneksi maailmaa kaada. Nyt pitää vain olla erityisesti liikunnan jälkeisinä iltoina erityisen tarkka siitä, ettei vs pääsisi putoamaan alle neljän eikä varsinkaan alle kolmen!

Lapsen nimeksi tulee Luumu

Viikonloppu on mennyt reissaillessa, kävimme mm. anopin luona, joka on tietenkin innoissaan uutisista. Kävimme myös yhdessä tarkasti läpi, mitä kaikkea en voi syödä (ihan hyvä kerrata itsekin!). Neuvolan täti neuvoi puhelimessa, että THL:n ohjeet (http://www.thl.fi/fi/web/elintavat-ja-ravitsemus/ravitsemus/raskausaika/raskausaikana-valtettavat-elintarvikkeet) ovat luotettavimmat netistä löytyvät ohjeet. Niiden mukaan olen siis suunnilleen pyrkinyt toimimaan.

Kuitenkin itse pidän tärkeänä myös sitä tutkimustietoa, että liika stressaaminenkin on haitallista sikiönkehitykselle, joten en aio huolestua liikaa, jos joskus vahingossa tulisi syötyä hieman jotain suositusten vastaistakin. Anoppi oli jo huolissaan erilaisten lämpötilojen sun muiden vaikutuksesta terveyteeni – näiden täytyy antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos:) Kahvia saa THL:n suosituksen mukaan juoda korkeintaan 3 kuppia päivässä ja olen juonutkin edelleen kupilliset aamulla ja lounastauolla – tämä on sellainen nautinto, josta en aio luopua, vaikka tiedänkin joidenkin odottavien äitien jättävän kahvin kokonaan pois.

Tänään on tasan viisi viikkoa viimeisten kuukautisten alkamispäivästä, eli jos olen ymmärtänyt oikein, alkaa raskausviikko 6.

Lapsi on nyt pikkusormen kynnen kokoinen, noin 7 millimetriä. Tällä viikolla lapsen kehitys on äärimmäisen voimakasta. Uusia hermosoluja muodostuu noin 100 000 kappaletta minuutissa. Lapsen koko kolminkertaistuu, ja tietyt piirteet alkavat muodostua. Jo nyt muodostuvat silmien ja korvien alkeet, ja ruoansulatusjärjestelmä ja hengityselimistö kehittyvät.

(http://www.kaksplus.fi/raskaus/raskaus-viikko-viikolta/raskausviikko-6)

Nyt alkio on kolme viikkoa vanha. Foolihappo auttaa sulkemaan alkion hermostoputken. Vajavainen sulkeutuminen voi johtaa selkäydinkohjuun ja aivojen huonoon kehittymiseen. Aivan viikon lopulla muodostuvat kolme aivo-osiota. Etuaivot huolehtivat muistista ja ajattelusta – käytännössä ongelmanratkaisusta ja aistien viestien tulkitsemisesta. Keskiaivot koordinoivat signaaleja ja lähettävät ne oikeaan päätöspaikkaan.

Taka-aivot huolehtivat lämmönsäätelystä, hengitysrytmistä ja lihasliikkeistä. Selkäranka, selkäydin, aivot, sydän, luut ja lihaksisto alkavat vähitellen kehittyä. Kaksi sydänputkea muotoutuu ja kun ne sulautuvat yhteen yhdeksi putkeksi niistä kehittyy alkeellinen sydän. Kun alkio on 25 päivää vanha (hedelmöittymisestä), eli tämän viikon puolivälissä, alkaa pikku sydän lyödä ja pumpata nestettä kehon eri osiin!

(http://www.vau.fi/raskaus/Raskausviikot/Viikko-6/)

Juuri tämä alkuraskauden vaihe, kun kaikki tärkeät elimet kehittyvät alkiolle, on erityisen haavoittuva vaihe, ja tämänkin tekstin luettuani olen iloinen, että olen syönyt foolihappoa 5 mg annoksella jo ennen raskauden alkamista. Nyt verensokeritasapainokin olisi hyvin tärkeää olla kohdallaan juuri epämuodostumien riskin takia, joista kirjoitin jo viikko sitten. Verensokeritaulukkoa silmäillessäni huomasin, että olen viime päivinä mittaillut 9-10 kertaa vuorokaudessa ihan ”huomaamattani”. Kuvasta huomaa, että tiistain (raskaustestipäivän) jälkeen mittauskerrat lisääntyivät aika laillla:)

Verensokerit ovat muutamana yönä olleet alkuyöstä yllättävästi koholla. Tämä tuntuu oudolta, minulle kun tyypillisempää on, että sokerit pikemminkin ovat alkuyöstä liian matalalla ja sen takia pomppaavat myöhemmin korkealle. Nyt olen taas vähän lisännyt yölle pistettävää Levemir-annosta ja yritän pistää myös iltapalalle enemmän pikainsuliinia kuin normaalisti. Tätä kirjoittaessa tosin tuntuu, että käsiä alkaa hieman tärisyttää äskeisen iltapalainsuliinin jäljiltä. Mataliakin on viime päivinä välillä tullut, kun yritän puristaa tasapainon niin tiukaksi.

Pääosin mittaamani verensokerit ovat olleet tavoitearvojen sisällä, vaikka lähes päivittäin tulee myös liian korkeita ja matalia arvoja. Kehoni ja hormonitoimintani muuttuu koko ajan, ja tämän takia aiemmin hyväksi havaittuihin kaavoihin ei voi täysin turvautua. Yritän pitää mielessä, että olennaisempaa kuin hetkelliset liian korkeat arvot, on se, että keskimäärin taso pysyy kohtuullisena.

Viikonlopun aikana olemme myös vihdoin ehtineet kunnolla iloita yhdessä puolisoni kanssa mahassani kasvavasta oliosta. Olemme nauraneet erilaisille huumorimielessä heitellyille nimiehdotuksille (ei kai nimeä voi oikeasti miettiä ennen kuin näkee tyypin ja pitää sitä sylissään?), miettineet, miten raskauteni vaikuttaa kesäsuunnitelmiin, ja pohtineet ketä pyydämme kummeiksi. Kaikki, kenelle olemme kertoneet, ovat innoissaan ja niin mekin. Odotan jo, että mahani alkaa kasvaa. Olen alkanut neuloa vauvalle pöksyjä, niistä ehkä tännekin kuvia sitten kun valmistuvat 🙂

Nipotusta ja odotusta

”Verensokeri jatkuvasti, myös aterioiden jälkeen, 4-8 välillä” tuntuu varmaan aika monelle 1-tyypin diabeetikolle mahdottomuudelta. Viime syksynä tämän vaatimuksen kuultuani olin aika lailla puulla päähän lyöty. No, onneksi myöhemmin kävi ilmi, että ”luvat” lapsentekoon voi saada, vaikka poikkeaviakin arvoja silloin tällöin onkin. Joka tapauksessa tein syksyn aikana suhteellisen isoja muutoksia omahoitooni, ja onneksi alkuvaikeuksien jälkeen työ tuotti ihan hyvää tulostakin: joulukuussa hba1c oli 7,1 % ja tammikuun lopussa 6,5 %, eli keskimäärin verensokerini pysyy nyt juuri ja juuri tavoitearvojen sisällä.

Varmaankin tärkeimpänä muutoksena oli päätös sekä mitata verensokeri että pistää pikainsuliini ennen jokaista ateriaa. Aiemmin mittaukset jäivät usein väliin, jos oli vähänkään kiire tai en viitsinyt esimerkiksi kaupungilla liikkuessa alkaa säätämään mittarin kanssa. Pikainsuliinipistokset pistin usein vasta aterian jälkeen ja aikaa saattoi hyvinkin kulua jopa yli tunti siitä, kun söin, siihen, kun muistin pistää. Esimerkiksi työpaikkalounaalla jäin usein turisemaan työkaverien kanssa lounaspöytään ja pistin vasta palatessa työhuoneelle. Nykyään periaatteena on, että mittaan ja pistän aina ennen ruokalaan lähtöä. Itseäni vähän yllättäenkin tämä on sujunut täysin ilman ongelmia.

Insuliinipistoksissa olen lisännyt tarkkuutta myös pitkävaikutteisen insuliinin suhteen: pistän insuliinin aamulla kellon soitua ja illalla minulla on kännykässä muistutus niin, että pistän aika lailla tasan 12 tunnin välein. Aiemmin pistin iltainsuliinin juuri ennen nukkumaan menoa, mikä saattoi käytännössä tarkoittaa mitä tahansa klo 22-03 väliltä. Varmaankin noloin insuliiniin liittyvä muutos on, että sain käyttööni ns. ”mummokynät”, eli sellaiset, mistä voi tarkistaa, milloin ja minkä annoksen olen viimeksi pistänyt. Näin ollen jos olen epävarma, olenko muistanut pistää, voin tarkistaa asian.

Verensokerimittausten suhteen muutos viime vuosiin on ollut aika iso: nykyään mittaan n. 5-7 kertaa vuorokaudessa ja merkitsen mittaukset taulukkoon, johon merkitsen myös insuliiniannokset, syödyt hiilihydraattimäärät ja liikunnan. Lisäksi uutena käytäntönä on mittaaminen myös yöllä – tässä minua myöhempään nukkumaan menevä puoliso on mahtava apu. Aiemmin saatoin mitata välillä vain aamulla ja elää koko loppupäivän pistäen insuliinia vain tottumuksen ja fiiliksen mukaan. Vihkoon kirjoitin mittaustuloksia vain hätäpäissäni juuri ennen lääkärin vastaanottoa.

Nykytilanteesta katsottuna tuntuisi hurjalta olla koko päivä vain yhden tai muutaman mittaustuloksen varassa. Verensokeritasapainon parantuessa olen huomannut, että pystyn aiempaa paremmin tunnistamaan sekä matalan että korkean verensokerin – olo on outo jo ennen kuin verensokeri kiipeää yli 15, kun aiemmin saatoin yllättyä täysin mitatessani 20 hujakoillakin huitovia verensokereita.

Lisäksi päätin rajoittaa sokeristen herkkujen syöntiä sillä periaatteella, että karkkia, leivonnaisia tms. söisin korkeintaan yhden pienen annoksen päivässä. Alkoholinkäytön päätin aluksi rajoittaa korkeintaan kolmeen annokseen kerralla, ja myöhemmin raskauden mahdollisuuden ollessa olemassa kahteen annokseen viikossa. Näistä ”rajoituksista” kiinni pitäminen ei ole ollut erityisen vaikeaa: varsinkaan normaalina arkena ei ylimääräisiä herkkuja juurikaan edes kaipaa. Viime kuukausien aikana olen ”mystisesti” laihtunutkin parin kilon verran, mikä on tietysti tulevia raskauskiloja ajatellen ihan kiva juttu, vaikka varsinainen laihduttaminen ei minulla ole ollut tavoitteena.

Liikunnan suhteen tein päätöksen jättää pois pitkät ja vauhdikkaat juoksulenkit, joiden vaikutus oli usein arvaamaton: lenkin jälkeen verensokeri saattoi yhtä hyvin olla matalalla tai korkealla, enkä aina osannut juostessani kuunnella tuntemuksiani oikein. Tämä oli tavallaan tylsä päätös, koska olin innostunut uudesta liikuntaharrastuksestani, minkä periaatteessa pitäisi olla vain hyvä asia. On tietenkin olemassa myös kilpaurheilijoita, joilla on diabetes ja jotka osaavat yhdistää rankan urheilun ja diabeteksen hyvän hoidon. Totesin kuitenkin, että voisin tässä asiassa mennä hieman helpomman kautta, koska projektissa oli jo muutenkin tarpeeksi haastetta, ja jatkaa juoksuharrastusta myöhemmin. Juoksun sijaan aloin harrastaa rauhallisempaa liikuntaa, kuten joogaa.

Insuliinien lisäksi minulla on nykyään käytössä ”aamulääkkeinä” kolme pilleriä: D-vitamiini, 5 mg:n foolihappo ja monivitamiini. D-vitamiinilisää olen syönyt jo ennestään. Foolihappoa aloin syödä syksyllä ensin 1 mg:n vahvuisena (joka sekin on normaalia isompi annos), mutta Naistenklinikalta määrättiin 5 mg:n supertabletit. Foolihapon hakeminen apteekista ja ensimmäisen pillerin nielaisu oli hieno hetki: se oli ensimmäinen konkreettinen asia, jonka tein _vain_ tulevaa raskautta ajatellen. Monivitamiinin otin varmuuden vuoksi käyttöön siitä lähtien, kun jätimme ehkäisyn pois.

Pian lääkärini tehtyä lähetteen sain siis kutsun naistenklinikan äitiyspoliklinikalle. Ilmeisesti (lähes?) kaikkien raskaana olevien diabeetikoiden raskautta pyritään nykyään seuraamaan Naistenklinikalla tai vastaavassa erikoisyksikössä, koska kyseessä on ns. riskiraskaus. Äitityspoliklinikan suunnittelukäynnillä sain vielä paljon tietoa diabeetikon raskauden eri vaiheista ja seurannasta äitiyspoliklinikalla. Tapaamani diabeteshoitaja oli todella mukava ja hänkin totesi verensokeritasapainoni olevan hyvällä mallilla. Kuitenkin, koska en ole vielä raskaana, diabeteksen seuranta jatkuu toistaiseksi vanhassa hoitopaikassani.

E-pillerien poisjättäminen oli tietenkin todella jännittävää, ja tuntui todella hyvältä lopettaa turhien hormonien syöminen. Ensimmäiset ”luomu”-kuukautiset pitkään aikaan olivat suorastaan tuskallisen kivuliaat ja jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni olemaan töistäkin päivän pois kuukautiskipujen takia. Onneksi kivut eivät seuraavilla kerroilla jatkuneet yhtä voimakkaina.

Ehkäisyn poisjättämisen myötä siirryimme siihen jännittyneen odottelun vaiheeseen, missä ollaan tälläkin hetkellä. Raskaana oleville suositeltavia ruokarajoituksia, kuten graavikaloja, tuorejuustoja ym. olen vältellyt suunnilleen kierron puolesta välistä seuraaviin kuukautisiin eli sen ajan, kun potentiaalisesti voisin olla raskaana. Kuukautisten alkaessa olen vapaammin syönyt kaikenlaista ja juonut alkoholiakin muutamia annoksia.

Raskauden alkumerkkien tarkkailu menee välillä överiksi: jokaisen mahanmuljahduksen ja vähänkin yököttävän olon, jopa ajoittaiset korkeat verensokeritkin, tulkitsee välillä toiveikkaasti, joutuen kuitenkin pettymään kuukautisten taas alkaessa. Raskauden odottelu on välillä saanut tunteetkin pintaan niin vahvasti, että pää tuntuu jo etukäteen raskaushormonien sekoittamalta. Välillä meinaa uudestaan iskeä laiskuus verensokeriseurannankin kanssa, mutta sitten taas tsempataan.

Nyt kuitenkin vielä odotellaan ja odotellaan!

Taustaa, raskaushaaveita ja valmistautumista

Päätin aloittaa kirjoittamaan blogia 1-tyypin diabeetikon raskauden suunnittelusta ja (toivottavasti jossain vaiheessa) raskauden eri vaiheista. Ensin voisin kertoa hieman taustastani. 11-vuotiaana sairastuin diabetekseen. Hoitomalliksi tuli heti alusta lähtien monipistoshoito. Tomerana tyttönä opin nopeasti hoitamaan itse insuliinin pistämisen ja verensokerien mittaamisen, eikä sairastuminen tuntunut suurelta järkytykseltä. Olinhan kuitenkin sairaalaan päätyessäni tajuissani ja ilmeisesti paremmassa voinnissa kuin moni muu diabeetikko hoidon piiriin tullessaan. Muistan äitini kysyneen sairaalassa, olenko itkenyt sairauttani – vasta tämän kysymyksen myötä tajusin, että asia edes voisi olla itkun aihe. Omasta mielestäni oli ihan ok asua viikon verran uudessa jännittävässä sairaalaympäristössä, jossa sai katsoa videoita ja pelata lautapelejä sairaanhoitajaopiskelijan kanssa.

En ole koskaan salannut sairauttani, olen pistänyt insuliinit julkisella paikalla ja käyttänyt diabetesranneketta. Kuitenkaan en ole tehnyt suurta numeroa diabeteksesta enkä varsinaisesti ajatellut olevani sairas – diabetes on ollut asia, joka pitää hoitaa, mutta joka ei suuremmin häiritse elämääni. Hoitotasapainoni oli ensimmäisinä vuosina erinomainen, murrosikään tullessa verensokerit alkoivat heitellä enemmän. Muistaakseni koko opiskeluaikani pitkäaikaisia verensokereita kuvaava Hba1c-arvoni on ollut noin 8-9 % välillä eli jonkin verran tavoitearvoa (alle 7 %) korkeampi. Opiskeluaikana juhliminen oli tärkeä osa elämää ja opiskelijabileet tietysti sotkivat verensokereita sekä alkoholinkäytön, vuorokausirytmin muutoksien että vielä normaalia heikomman seurannan myötä.

Vaikka en ole pysynyt tavoitearvoissa, diabetes ei missään vaiheessa ole aiheuttanut suuria ongelmia, kuten tajunnan menettämistä tai muita vaaratilanteita – ehkä tässä onkin yksi syy, miksi en ole saanut motivoitua itseäni tarkempaan diabeteksen hoitoon. Aikuisiällä en ole mitannut verensokeria tarpeeksi usein enkä varsinkaan pitänyt kirjaa mittaustuloksistani, vaikka jokaisen lääkärikäynnin jälkeen olen päättänyt parantaa tapani. Näin ollen insuliiniannoksenikin olivat enemmän tottumusten mukaisia kuin mittaustulosten perusteella hienosäädettyjä.

Olen pienestä tytöstä lähtien ollut jossain määrin tietoinen siitä, että haluan joskus lapsia. Viime vuosina tämä haave on vakaan parisuhteen myötä tullut yhä selvemmäksi ja viime keväänä päätimme mieheni (joka muuten myöskin on diabeetikko) kanssa, että nyt voisimme olla valmiita ajattelemaan vauvantekoa ihan tosimielellä lähitulevaisuudessa. Tiesin tietenkin jo etukäteen, että diabeetikon raskaus vaatii tarkempaa suunnittelua ja seurantaa kuin tavallinen, ja päätin keskustella asiasta diabeteslääkärini kanssa.

Jostain syystä asian puheeksi ottaminen lääkärin vastaanotolla oli todella jännittävää ja muistan melkein purskahtaneeni itkuun ennen kuin sain sanat suustani. Onneksi lääkärini ymmärsi nopeasti, mistä on kyse, ja kysyi ”raskaushaaveitako?” päästäen minut pälkähästä. Asia oli nyt vihdoin saatettu ensimmäisen ”ulkopuolisen” henkilön tietoon. Tästä olisi kuitenkin vielä matkaa siihen vaiheeseen, että voisi jännittää raskaustestin tuloksia – ensin pitäisi saada pitkäaikainen verensokeri ainakin alle 7,5 % hba1c-arvon (monissa lähteissä suositellaan pysymistä alle 7,0 % koko raskauden ajan).

Päätimme muuttaa lääkitystäni niin, että kerran päivässä pistettävän pitkävaikutteisen Lantuksen sijaan aloin pistää kaksi kertaa vuorokaudessa Levemir-insuliinia. Näin pystyin tekemään nopeammin muutoksia pitkävaikutteiseen insuliiniin ja pistämään eri määrän insuliinia yöksi ja päiväksi. Olennainen muutos diabeteksen hoidossani piti tietenkin olla myös verensokerin mittaaminen useammin ja insuliiniannosten muuttaminen tarkemmin verensokeriarvojen mukaan. Kesäloma meni matkustaessa, mökkeillessä ja toisaalta syksyn puolimaratoniin treenatessa. Kunnollisen verensokerikirjanpidon aloitin vasta loman jälkeen.

Pitkäaikaisverensokerini oli syksyllä hieman parantunut (ehkä 7,9%?), mutta verensokerin vaihtelu oli vielä selvästi liian suurta: alle 4 ja yli 15 mmol/l lähes päivittäin. Lääkärini totesi varsin tiukasti, että verensokerin pitäisi pysyä suhteellisen jatkuvasti 4-8 mmol/l välillä, jotta vauvahaaveita voisi alkaa toteuttamaan. Sain kuitenkin reseptin foolihappoon, jota suositellaan diabeetikoille muita suuremmalla annoksella jo 3 kuukautta ennen raskautta, jotta vältetään kohonnut riski lapsen selkärankahalkioon.

Juoksuharrastus oli vielä sen verran uusi asia minulle, että vaikka kuntoni koheni reippaasti, en oppinut täysin hallitsemaan rankkojen juoksulenkkien vaikutusta verensokeriin. Syyskuun lopussa juoksin puolimaratonin ja päätin sen jälkeen jättää rankat juoksulenkit tauolle, jotta saisin verensokerini kuntoon. Sen sijaan aloin käydä pilateksessa, joogassa ja muissa ”rauhallisemmissa” jumpissa, joiden vaikutus verensokeriin ei ole yhtä voimakas ja arvaamaton kuin rankalla aerobisella liikunnalla. Olin jättänyt herkkujen syönnin ja alkoholinkäytön minimiin ja alkanut mitata verensokerini ennen jokaista ateriaa sekä vähintään kerran myös yöllä (lähinnä siksi, että minulla on ollut taipumusta yöllisiin mataliin verensokereihin, jotka sitten aamua kohti kääntyvät liian korkeiksi, ilman että missään vaiheessa heräisin).

Aluksi tämäkään ei tuntunut auttavan. Marraskuun paikkeilla muistan itkeneeni ensimmäistä kertaa diabetekseni takia. Verensokeri heitteli edelleen, vaikka yritin tehdä parhaani.  Olin myös hankkinut diabeetikon raskaudesta lisää tietoa. Tämä osittain motivoi tiivistämään seurantaa, osittain kuitenkin masensi lukea monista riskeistä, mitä äidin diabetes erityisesti huonossa verensokeritasapainossa voi aiheuttaa lapselle.

Lähtökohtaisesti oli tietysti otettava huomioon se, että kun sekä minulla että puolisollani on diabetes, lapsellakin olisi kohonnut riski sairastua. Diabeetikkoisän lapsella todennäköisyys sairastua diabetekseen on n. 6 % ja diabeetikkoäidin lapsella n. 3 %. Nämä yhteenlaskettuna todennäköisyys on siis melkein 10 %. Tämä ei ole kuitenkaan tuntunut ylitsepääsemättömältä esteeltä sen takia, että meillä kummallakaan diabetes ei ole tuntunut estävän hyvää elämää ja monenlaisia seikkailuja, ja toisaalta ketkä muut vanhemmat osaisivat hoitaa diabeetikkolasta yhtä hyvin kuin me, joilla molemmilla on myös omakohtainen kokemus sairaudesta.

Paljon pahemmalta kuin tämä lapsen diabeteksen riski (joka sekin on iso asia!) tuntui esimerkiksi se, että alkuraskauden korkea verensokeri lisää riskiä sikiön epämuodostumiin, loppuraskaudesta taas makrosomiaan eli sikiön kasvamiseen liian suurikokoiseksi. Aloin miettiä, onko minusta ylipäätään tähän – jos en onnistuisi saamaan verensokeriani optimitasolle, en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos sen seurauksena lapsellani olisi epämuodostumia tai muita terveysongelmia. Aiempina vuosikymmeninä diabeetikoita onkin jossain määrin suositeltu välttämään raskaaksi tulemista, koska on ajateltu tämän olevan riski sekä äidin että lapsen terveydelle. Kuitenkin uudemmissa tutkimuksissa on havaittu, että raskaaksi tulemisella voi olla jopa enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia äidin terveydelle parantuneen hoitotasapainon myötä. Ainoastaan niille naisille, joille diabetes on aiheuttanut vakavia elinmuutoksia (esim. munuaisissa tai silmänpohjissa), raskautta ei suositella.

Jonkinlainen käännekohta oli, kun löysin Diabetesliiton keskustelufoorumilta vertaistukipalstan: http://keskustelu.diabetes.fi/index.php?board=5.0 . Luin erityisesti ”vauvakuumeilijat”-keskusteluita yötä myöten ja ahmin tietoa siitä, miten muut äidiksi haluavat olivat painineet samojen ongelmien kanssa. Monella muulla kuin minulla oli sama kokemus, että diabeteksesta ei ollut aiemmin aiheutunut mitään niin suurelta tuntuvia esteitä, kuin nyt vauvahaaveiden myötä. Verensokerien kurissa pitäminen ei tullut muiltakaan luonnostaan. Jotkut jopa olivat jättäneet ehkäisyn pois jo aiemmin kuin ”lääkärin lupa” oli saatu (itse asiassa ilmeisesti yli puolet diabeetikkonaisten raskauksista alkavat näin) ja myös minun silloista hba1c- arvoa korkeammillakin lukemilla monet olivat tulleet raskaaksi. Sikiön epämuodostumat ovat joka tapauksessa hyvin harvinaisia, vaikka riski olisikin normiväestöön verrattuna suurempi. Näiden asioiden sisäistäminen toi valtavan helpotuksen ja jostain syystä myös ihan erilaisen tsemppausvaiheen verensokeriseurantaan ja insuliinien säätämiseen.

Tuntui, että löysin vihdoinkin minulle sopivat insuliinimäärät eri vuorokaudenaikoihin ja vaihdellen sen mukaan, onko työpäivä vai viikonloppu. Joulukuun alussa hba1c oli 7,1 eli todella lähellä tavoitearvoa. Verensokerini ei kuitenkaan vieläkään ollut pysynyt jatkuvasti 4-8 mmol/l välilllä, joten olin erittäin positiivisesti yllättynyt, kun lääkärini totesi, että tasapainoni on parantunut niin selkeästi, että voimme rauhallisilla mielin jättää ehkäisyn pois ja hän tekee lähetteen Naistenklinikan äitiyspoliklinikalle.

Tämä riittäköön tältä kertaa. Kirjoitan seuraavassa postauksessa enemmän nyt meneillään olevasta vaiheesta, kun jännitetään, olenko raskaana vai en, ja yritän pitää yllä saavutettua hyvää tasapainoa (viimeisin hba1c 6,5, jee!) 🙂