Viime viikolla kävimme mieheni kanssa hieman alustavaa keskustelua lapsen kasvatuksesta. Vähän ennen tätä olimme käyneet läpi myös neuvolasta annettua ”perheen voimavaralomaketta”, jonka pohjalta mietimme, kuinka samankaltaisia ajatuksemme, odotuksemme ja pelkomme tulevaa elämänmuutosta kohtaan ovat.
Onneksi olemme hyvin pitkälti samoilla linjoilla kaikista tärkeistä asioista. Silti tuntuu ehkä yllättävänkin pelottavalta puhua kasvatusperiaatteista ääneen: ehkä pelkään, että tulisikin ilmi jokin iso ja tärkeä asia, josta olemme eri mieltä? Tietenkin tähän vaikuttaa myös se, että lasten kasvatukseen (tai lapsiin ylipäätään…) liittyvät ajatukset, keskustelut ja kirjoitukset ylipäätään herättävät näinä aikoina minussa hyvin voimakkaita tunteita.
Hieman jännittää, miten paljon vanhemmuus tuo mukanaan pohdintaa ja muistoja myös omasta lapsuudesta. Onneksi oma varhaislapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen ja aika pitkälti koen, että haluan tehdä asioita oman lapseni kanssa samalla tavoin kuin miten omat vanhempani toimivat minun ja sisarusteni kanssa.
Viime aikoina olen netissä törmännyt erityisesti kahteen juttuun tähän aihepiiriin liittyen, jotka todella koskettivat. Ensimmäinen on tämä: http://www.iltalehti.fi/viihde/2015041019491033_vi.shtml
Jenni Pääskysaaren ajatuksia lukiessani huomasin ihan yllättäen, että piti alkaa pyyhkiä kyyneleitä. Raskaushormonit tietysti saavat aikaan tällaisia tunnepurkauksia, mutta niistä riippumatta olen joka sanasta samaa mieltä Jennin kanssa.
Yksi todella isoista haasteista lapsen kasvatuksessa on mielestäni se, miten että onnistuu kasvattamaan lasta niin, että huomioi ensisijaisesti sen, millainen hän on ihmisenä, eikä niinkään ajattele tätä tyttönä tai poikana. Ja tällä en nyt tosiaankaan tarkoita, että esimerkiksi kaikkien lelujen, vaatteiden tms. pitäisi olla täydellisen neutraaleja. Enemmän tarkoitan esimerkiksi sitä, että kannustetaan ja opetetaan lasta mahdollisimman monipuolisesti ja niin, että hän voisi löytää ne asiat, joista todella itse tykkää ja on kiinnostunut.
Tavallaan ytimenä kaikessa lapsen kasvatuksessa pitäisi minun (ja onneksi myös mieheni!) mielestä olla lapsen itsetunnon tukeminen: kelpaat juuri sellaisena kuin olet. Tässä vielä toinen juttu aihepiiriin liittyen: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/04/27/lastenpsykiatri-janna-rantala-hyva-itsetunto-syntyy-siita-etta-kelpaa
Insuliini, foolihappo, rakkaus ja raskaus 