Synnytysmuisteloita

Luumu on kohta jo 5 kuukautta vanha ja kasvanut hurjan paljon isommaksi ihmislapseksi. Hän on äidin ja iskän rakas valloittavan hymyn ja pitkän tumman tukan omaava pikku-Maestro putkumestari. Ja on hänellä toki jo ihan oikea nimikin, mutta pysyköön täällä edelleen Luumuna:)

Viime päivinä olen mietteissäni palannut muistelemaan synnytystä. Keväällä useampikin ystävä on saamassa vauvan, yksi tuli äitinsä mahasta ulos tänään aamulla! Itkuhan siitä tuli, kun tämän kuulin. Eilen silmiin osui myös tällainen todella hätkähdyttävä kuvasarja, joka myös toi kyyneleet silmiin: näissä kuvissa on hurjaa elämänvoimaa, iloa, huutoa, verta ja suolenpätkiä, ja rakkautta. Näiden kuvien kautta mieleen palasi omastakin synnytyksestä sellaisia tunnetason muistoja, jotka muuten ovat jo alkaneet mielestä haalistua.

Kerrataanpa täälläkin, miten kaikki tapahtui. Lähdimme siis mieheni kanssa Naistenklinikalle keskiviikkoaamuna 23.9., laukut pakattuna, maha pinkeänä ja jännittyneet hymyt naamalla. Saavuimme ohjeiden mukaisesti Naistenklinikan osastolle 4-2, joka on raskaana olevien naisten osasto. Monet olivat tarkkailussa kaksosraskauden takia, joku tuli yöllä raskausmyrkytyksen takia, ja muutama muukin kuin minä synnytyksen käynnistykseen. Haahuilimme hetken käytävillä, kunnes näköpiiriin ilmaantui hoitaja/kätilö, joka näytti meille minun huoneeni ja minulle olikin heti lounasta tarjolla. Mieheni joutui tällä osastolla syömään eväitä ja menemään yöksi kotiin. Muistaakseni odottelimme pari tuntia, ennen kuin oli ensimmäinen lääkärin tutkimus ja käynnistys todella aloitettiin.

23.9.2015 klo 13.55

Arviointi: 28 -vuotias Ei aikaisempia synnytyksiä Tänään raskausviikot 35 + 4. Päätetään käynnistyksestä perusteella diabetes ja iso lapsi. KTG: Normaali. Cx status: spinatason yläpuolella, cx pituus <2 takana, kiinteys tavallinen, auki < 1 cm. Bishopinpisteet 4. Päädytään käynnistykseen prostaglandiinilla.

Toimenpide: 25 mg Cytotec laitetaan. 4h kuluttua uusi Cytotec 25mg, jos ei supista, klö voi yst laittaa.

Eli käynnistystapana ei siis ollutkaan ballonki vaan prostaglandiini eli Cytotec-lääke, joka laitettiin emättimeen sulamaan. Syytä tähän käynnistystapaan ei kerrottu enkä osannut sitä siinä hämmennyksessäni kysyäkään. Ilmeisesti kohdunsuun pitäisi olla jonkin verran auki, jotta ballonki voitaisiin laittaa, ja siksi sitä ei minulle voitu laittaa.

Lääkkeen vaikutus alkoi melko pian, ”jännän” tuntuisia supistuksia alkoi tulla silloin tällöin. Välillä katsottiin vauvan sydänkäyrää. Käyrissä ei missään vaiheessa ollut mitään poikkeavaa.KTG-käyrällä näkyivät myös supistukset. Keskiviikkona supistukset eivät missään vaiheessa olleet kivuliaita, vaan tunsin oloni ihan mukavaksi, neuloin ja luin kirjaa ja kävimme kävelyllä mieheni kanssa.

Yhdeksältä illalla miehen piti lähteä kotiin ja sovimme tietenkin, että jos synnytys käynnistyy toden teolla, hän tulee heti paikalle, mutta muuten näkisimme aamulla. Iltaa kohden supistukset eivät alkaneet voimistua, mutta koska niitä kuitenkin jonkin verran tuli, päätimme kätilön kanssa, ettei iltaa vasten laitettu uutta annosta. Tästä olin ihan helpottunut, koska näin ollen ei olisi niin todennäköistä, että minun pitäisi yksin lähteä synnyttämään. Sainkin yöllä ihan hyvin nukuttua ja supistukset eivät ainakaan voimistuneet, vaan ehkä vähän heikkenivätkin yön aikana.

24.9.2015 klo 8.45

Arviointi: Induktio aloitettiin prostaglandiini 23.9.2015. Ei supista, käyrälle piirtyy supistuksia, mutta ei näitä tunne. KTG hyvä. KTG: Normaali. Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 2cm takana, kiinteys pehmeä, auki sormelle. Bishopinpisteet 5. Päätetään jatkaa käynnistystä prostaglandiinilla.

Toimenpide: 25 mg Cytotec laitetaan.

Eli torstaiaamuna siis laitettiin uusi satsi Cytotecia. Lääkärin kirjausta korjatakseni, ennen tätäkin minulla oli tuntuvia supistuksia, lääkärin kysymää käyrälle piirtynyttä supistusta en vain tuntenut. Hieman tämän jälkeen taisi mieheni tulla taas osastolle, välillä katsottiin käyrää ja välillä kävimme pihalla pienellä kävelyllä. Supistukset alkoivat tuntua jo paljon selvempinä ja vähän kivuliainakin. Lounaan jälkeen oli seuraava lääkärin tutkimus.

24.9.2015 klo 12.56

Arviointi: Induktio aloitettiin prostaglandiini 23.9.2015, ja prostaglandiini 24.9.2015. Nyt supistanut. KTG: Normaali. Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus vajaa 1cm väliasento, kiinteys pehmeä, auki 3 cm. Bishopinpisteet 8. Päätetään jatkaa käynnistystä kalvojen puhkaisulla.

Toimenpide: Kalvojen puhkaisu tehdään ja normaali, kirkas lapsivesi tulee. Ellei supistukset käynnisty, niin 2-4h kuluttua oksitosiinille synnytyssaliin.

Päätös kalvojen puhkaisusta tuli minulle ihan yhtä suurena yllätyksenä kuin käynnistystapakin, yhtäkkiä vain lääkäri kertoi että näin tehdään, alleni sänkyyn laitettiin ehkä vielä joku ylimääräinen suoja, ja jonkinlaisella instrumentilla kalvot puhkaistiin. Toimenpide kävi tosi nopeasti ja kohta istuinkin lämpimässä lapsivesilammikossa. Vaatteet vaihdettiin ja kohta minulle laitettiin käteen katetri, josta laitettiin menemään Kefexin-antibioottia (jos oikein ymmärsin/muistan, jonkin tulehdusriskin takia varmuuden vuoksi?).

Aika pian lapsiveden menon jälkeen (ehkä parin tunnin päästä?) pääsimme synnytyssaliin, mikä oli helpottavaa: täällä saimme olla rauhassa puolisoni kanssa, keskustelimme synnytyksessä avustavan kätilön kanssa toiveistani synnytyksen suhteen, laitoimme ”Luumun listan” soimaan ja pystyin ihan eri lailla rentoutumaan kuin aiemmalla osastolla. Luumun listaahan ei alunperin tehty synnytystä ajatellen, vaan ihan vaan ennakkofiilistelyyn, mutta se toimi erittäin hyvin myös synnytyksen soittolistana! Minulla oli paljon rauhallisempi ja itsevarmempi olo tuttua musiikkia kuunnellessa.

Insuliinihoitoni oli tähän asti ollut normaali Levemir+Novorapid ja olin itse pistänyt normaalit annokset. Mutta synnytyssaliin siirtyessä tämä muuttui: nyt tulikin käyttöön Naistenklinikan ohje synnytyksen aikaisesta insuliinihoidosta. Naistenklinikalla synnytyksissä käytetään vain Actrapidia, joka on ”lyhytvaikutteinen” insuliini ja minullekin tuttu 90-luvulta, ajalta ennen pikainsuliineja. Actrapid alkaa vaikuttaa vasta n. puoli tuntia pistämisen jälkeen, eli on nykyisiin pikainsuliineihin verrattuna todella hidas ja jäykkä insuliini. Synnytyksen aikana sokeria pistetään tarvittaessa tiputuksena. Actrapidia pistetään verensokerimittauksia vastaavasti tietyn kaavan mukaan ja annosteluun ei ole synnyttäjällä itsellään sanomista. Tämä tuntuu aika hassulta, kun eri ihmisten insuliinintarpeet ovat niin erilaiset. Myös insuliinipumpun käyttäjät joutuvat NKL:lla vaihtamaan pumpun synnytyksen ajaksi Actrapidiin.

Nettikeskusteluista tiesin tämän NKL:n ohjeen onneksi etukäteen, osasin siis alistua kohtalooni turhia mutisematta. Tämä käytäntö vaihtelee eri sairaaloissa, eli ymmärtääkseni toisissa sairaaloissa diabeetikko saa hyvinkin pitkälti itse hallita insuliinihoitoaan synnytyksen aikana. Kummassakin systeemissä on tietenkin puolensa ja tässä NKL:n jäykältä tuntuvassa ohjeistuksessa on toki se hyvä puoli, että synnyttäjän ei tarvitse itse stressata insuliiniannosten miettimisestä, kun ne määrätään:) Minun synnytyksen aikaisessa ja jälkeisessä diabeteksen hoidossa oli suurena apuna mieheni, joka mittaili verensokeriani aika usein ja synnytyksen loppuvaiheessa pisti minulle insuliiniakin. Synnytyskertomukseen on kirjattu verensokerimittaukset 6,3, 6,1, 8,5, 12,4 ja synnytyksen jälkeen 16,7. Eli aika hyvällä mallilla verensokerini pysyivät synnytyksen ajan.

Synnytyssalissa olimme yhteensä ehkä noin 8 tuntia, ja tänä aikana ajantajuni on ollut todella erilainen, vähän kuin olisi ollut jossain eri maailmassa… Aika tuntuu menneen todella nopeasti, vaikka varmasti oli hetkiä, jolloin toivoin sen menevän nopeammin. Jos minulta synnytyksen päätyttyä olisi kysytty, mitä kello on, minulla ei olisi ollut mitään aavistusta, onko päivä vai yö! Ikkunasta sentään näki illan pimenevän.

Supistukset olivat jo saliin tullessamme aika kivuliaita ja voimistuivat koko ajan. Alkuvaiheessa kuitenkin pystyin hyvin myös lepäämään supistusten välillä. Tässä auttoi paljon mieheni, joka hieroi ja ehdotti välillä erilaisia asentoja. Ison jumppapallon päällä olin istuen ja nojaten siihen eri asennoissa, välillä nojasin myös mieheen. Muistan jossakin vaiheessa, kun kätilö tuli saliin katsomaan, miten jakselemme, hänen kommenttinsa: ”täällähän on tosi mukava tunnelma”.

Ainoa asia, mikä tässä vaiheessa vähän harmitti, oli se, etten tiputuskatetrin takia päässyt ihan niin paljon kävelemään kuin olisin halunnut, ja suihkuun en päässyt ollenkaan. Aika synnytyssalissa kuitenkin meni rauhallisissa ja odottavissa tunnelmissa. Klo 16.30 tippaletkusta laitettiin menemään oksitosiinia vauhdittamaan synnytyksen etenemistä. Synnytyssalissa olomme aikana oksensin muistaakseni kaksi kertaa: aluksi luulin, että jotain on vialla, kun minua alkoi oksettaa, mutta kätilö onneksi osasi kertoa, että tämä on ihan normaalia ja asiaankuuluvaa:)

Klo 19 supistukset olivat jo sen verran kivuliaita, että kätilö kysyi, haluanko kokeilla ilokaasua. Kokeilin sitä muutaman supistuksen aikana, mutta en ehkä onnistunut hengittämään kaasua oikein, tai sitten se ei muuten vaan auttanut minua. Aika nopeasti kuitenkin jätin kaasun kokonaan pois todeten, että en sitä halua enkä tarvitse.

Synnytyskertomuksesta näkyy, että klo 19 kohdunsuuni oli 4 cm auki ja klo 21 jo 8 cm. Varmaankin klo 21 kätilöillä vaihtui vuoro, meitä päivän ajan hoitanut kätilö toivotti tsempit ja totesi, että synnytys on varmasti ihan pian ja selviän siitä varmasti ihan puudutuksia, kun olin näinkin pitkälle selvinnyt:) Meitä auttamaan tuli tässä vaiheessa toinen kätilö sekä kätilöopiskelija. Vuoronvaihdon aikaan uudet kätilöt kyselivät minulta jotakin, ja vaikka pystyin supistusten välillä ihan rauhallisesti keskustelemaan heidän kanssaan, niin supistuksen tullessa olin jo siinä moodissa, etten pystynyt muuta kuin hengittämään niin, että tehostin hengitystä ääntä käyttäen. Tässä vaiheessa mieheni mukanaolo oli tosi tärkeää, hän oli täysillä mukana hengityksessäni ja hieroi minua selästä hengityksen tahtiin juuri niin kuin olimme etukäteen harjoitelleet. Kätilöopiskelijan muistan olleen todella mukava ja kehuneen meidän yhteistyötämme:)

Klo 21.45 ja 22.00 kohdunsuu oli 9 cm auki, ja tämä oli varmaankin se vaihe, kun muistan minulla olleen jo todella kova ponnistamisen tarve. Supistukset olivat hyvin voimakkaita ja muistan, että tuntui kuin olisi tosi kova kakkahätä 😀  Olin tässä vaiheessa kylkimakuulla sängyllä. Olin kertonut toiveekseni ponnistaa polvillani pystyasennossa, mutta tässä vaiheessa kätilö kysyi, jaksanko nousta vai jäänkö sittenkin kyljelleni ponnistamaan. Muistan ihmetelleeni, voiko näinkin todella ponnistaa, ja siinä tilanteessa tuntui ihan hyvältä jäädä samaan asentoon. Klo 22.20 kohdunsuu oli hävinnyt kokonaan ja vihdoinkin sain alkaa ponnistamaan. Jälkeenpäin ajatellen vaihe ennen ponnistusvaihetta oli kaikista pahin: vaikka sinänsä kipu ehkä oli vielä kovempaa ponnistusvaiheessa, siinä sai kuitenkin keskittää huomionsa ponnistamiseen ja tiesi, että kohta homma on ohi!

Ponnistin jonkin aikaa kylkimakuulla, mutta sitten kätilö ehdotti siirtymistä puoli-istuvaan asentoon, jossa sainkin paljon paremmin voimaa ponnistuksiin. Kätilöt ja mies tsemppasivat kovasti ja minä pusersin ja pusersin. Jossain vaiheessa kätilö kertoi vauvan tummien hiusten jo näkyvän ja minä pyysin miestä vielä varmistamaan, onko tämä totta 😀 Lopulta kätilö ja opiskelija totesivat, että seuraavalla ponnistuksella otetaan vauva ulos. Ponnistin kuin viimeistä päivää ja kätilöt vetivät vauvaa päästä ja olkapäästä niin, että klo 23.06 Luumu oli ulkona! Mieheni sai leikata napanuoran, itse vapisin kivusta ja kysyin: ”onks se ihan oikee?” Ilmeisesti vielä tässäkin vaiheessa minun oli vaikea uskoa, että meillä todella on lapsi 😀

Minä sain Luumun vain hetkeksi syliini, vaikka Luumu olikin hyväkuntoinen, hengitysvaikeuksia ei ollut ja apgar-pisteitä tuli jopa 9/10 (ihon väri ainoa asia, mistä ei täysiä pisteitä tullut).

Lapsen syntymämitat 3790 g / 50 cm / 35 cm (+2.2 / +1.2 / +0.9 SD). Syntymän jälkeen lapsi hyväkuntoinen, ei hengitysvaikeutta, ei virvoittelutarvetta. Siirtyi äidin diabeteksen vuoksi VVO:lle seurantaan. 15 min iässä vapistelevainen, punakka, sydämestä ja keuhkoista auskultoiden ei kuulu poikkeavaa. Lapselle aloitettu i.v. glukoosi-infuusio 5 mg/kg/min sekä enteraalinen ruokinta. Ensimmäinen sokeri lievästi matala 2.9, tämän jälkeen sokeriarvot normaaleja.

Luumu siirtyi siis pian syntymänsä jälkeen vastasyntyneiden valvontaosastolle. Mieheni meni pian perästä katsomaan ja pitämään Luumua sylissä sillä aikaa, kun minua vielä kursittiin kokoon. Minulle oli tullut muutamia pinnallisia repeämiä, jotka kätilöopiskelija tikkasi ja sitten kävin suihkussa. Oli melko pelottavaa, kuinka paljon verta tuli vielä tässä vaiheessa, ja tuntui, että jalkani kantoivat minua vain juuri ja juuri. Pystyin kuitenkin kävelemään viereiselle osastolle katsomaan vauvaa. Olin todella väsynyt ja varmaan vähän poissaoleva, koska muistan, etten oikein osannut muuta kuin tuijottaa ja varovasti silittää vauvaa, jolla oli monenlaisia letkuja ja mittareita ympärillään. Toki olin myös todella  onnellinen ja ylpeäkin siitä, että minä olin synnyttänyt tämän ihan uuden kauniin ihmislapsen.

Tämän jälkeen söimme vielä iltapalaa synnytyssalissa ja sitten minä ja mieheni siirryimme lapsivuodeosastolle perhehuoneeseen. Meillä oli todella onnea, että pääsimme perhehuoneeseen, vaikka vauva olikin vielä eri osastolla. Yleensä tässä vaiheessa isä olisi lähetetty kotiin, mutta luulen, että myös sillä oli merkitystä, että mieheni pystyi auttamaan minua verensokerien ja insuliinien kanssa. Meitä käskettiin nukkumaan hyvin, ennen kuin menisimme aamulla taas katsomaan ja hoitamaan vauvaamme.

Huh, tämä riittäköön tältä kertaa – kerron sairaalajaksomme loppuajasta seuraavassa postauksessa:)

Loppusuoralla ollaan, maali näkyy jo!

Eilen oltiin taas Naistenklinikalla ja ohjelmassa olikin monta tutkimusta. Katsottiin KTG- eli sikiön sykekäyrää, ultratutkimuksella painoarviota, sekä lapsivesipunktiolla sikiön EPO-arvoa ja keuhkojen kypsyyttä. Olin aika hermona, kun tulimme paikalle viisi minuuttia myöhässä ja pelkäsin, että koko homma viivästyy, jos sykekäyrää ei ehditä katsoa tarpeeksi pitkää pätkää ennen lääkärin vastaanottoa. Totta kai olin ylipäätään aika jännittynyt, olihan tämän päivän tutkimuksilla aika suuri painoarvo siinä, miten koko projektissa edetään. Kätilön huoneeseen päästyämme kävin makuulle ja kätilö laittoi paikoilleen sykekäyrää mittaavan laitteen. Sykettä ei meinannut heti löytyä, ja puolen minuutin ajan koin jo kauhun hetkiä: tässäkö tämä nyt oli…

No, onneksi ihan pian syke löytyi ja kone alkoi piirtää paperille käyrää, joka taas oli ihan sellainen kuin pitikin. 15 minuuttia käyrällä riittti toteamaan, että kaikki on hyvin. Diabeteshoitaja kävi tässä välissä nopeasti tsekkaamassa verensokeriseurantaani, ja kohta pääsimme lääkärin huoneeseen. Ensin lääkäri teki alatutkimuksen katsoakseen kohdunsuun tilanteen: kohdunsuu oli kuulemma jo vähän pehmennyt. Sitten katsottiin ultraäänellä Luumun kokoa. Lääkäri totesi painoarvioksi 3087 g eli lähes täysin saman painon kuin 10 päivää sitten edellisessä ultratutkimuksessa. Jommalla kummalla kerralla on siis tapahtunut mittausvirhettä johonkin suuntaan… Painoarvio rauhoitti jo mieltä jonkin verran: tämän painoarvion mukaan Luumun paino on ns. yläkäyrällä, mutta ei enää sen yläpuolella, kuten vielä viime viikolla näytti. Ehkä niin supernopeaa kasvuspurttia ei siis todellisuudessa ollutkaan. Tietenkin todellinen koko nähdään vasta sitten, kun otetaan mitat ihan Luumusta itsestään eikä ultrakuvista:)

Painoarvion tutkimisen jälkeen tehtiin lapsivesipunktio. Jotenkin olin etukäteen kuvitellut tämän olevan suurempikin operaatio, mutta aika nopeasti kätilö ensin pesi vatsani, lääkäri ja kätilö laittoivat piikin ja muut välineet valmiiksi. Ultralla vielä varmistettiin sopiva paikka, mistä lapsivesinäyte pystytään ottamaan, ja pystyin itsekin koko ajan katsomaan ultraäänilaitteen näytöltä, kun kohdussa olevaan sopivaan ”koloon” työnnettiin neula, jolla otettiin vähän lapsivettä tutkittavaksi. Pistäminen sattui hieman, ja ne sekunnit, kun näin piikin olevan kohtuni sisällä, tuntuivat pitkiltä, mutta lopulta koko toimenpide oli nopeasti ohi eikä pistosta jäänyt mitään huomattavaa jälkeäkään.

Tämän jälkeen menin vielä uudestaan KTG-käyrälle, jotta varmistettiin, ettei sikiössä tai kohdun supistuksissa tapahtunut mitään dramaattista muutosta punktion myötä. Luumun syke oli aluksi hieman korkealla, mutta melko nopeasti käyrä alkoi näyttää hyvinkin rauhalliselta, jopa liiankin uneliaalta, ja kätilö ja minä jouduimme vähän herättelemään Luumua, jotta saatiin tarpeeksi vaihteluja käyrään. Oli jännä nähdä tällä kertaa myös supistuksia mittaavalla käyrällä pieniä nousuja, joista osan tunsinkin mahan kovettumisena. Ehkä noin viikon ajan olenkin alkanut silloin tällöin tunnistamaan ”harjoitussupistuksia”, joiden aikana maha kovettuu.

Jälkimmäinenkin käyrä todettiin oikein hyväksi ja lääkärin mukaan sikiön vointi näyttää nyt niin hyvältä, että hän olisi yllättynyt, jos sikiön hyvinvointia mittaavassa Epo-arvossa olisi jotain omituista. Punktion tuloksista sovittiin, että saamme tietää tilanteen tänään, paitsi jos ilmi tulisi jotain hälyttävää, jolloin minulle oltaisiin soitettu jo illalla.

Lisäksi keskustelimme kohonneen maksa-arvon mysteeristä: maanantain lisälabroissa ei ollut tullut ilmi mitään epänormaalia, joka selittäisi kohonneen maksa-arvon. Lääkärin mukaan kuitenkaan ei vaikuta siltä, että kyseessä olisi raskaushepatoosi, koska silloin myös sappiarvo olisi koholla. Sain ohjeen mennä vielä tänä aamuna labraan, jossa tarkistettaisiin maksa- ja sappiarvot jälleen kerran, ja lisäksi vielä joitain muita kokeita. Lisäksi minulle yritettäisiin saada nopealla aikataululla ylävatsan ultraäänitutkimus, jossa vielä voitaisiin tarkistaa, näkyykö maksassa tai muissa sisäelimissä jotain epänormaalia.

Tulimme kotiin melko helpottuneina. Lääkäri, kätilö ja diabeteshoitaja olivat kaikki olleet tosi mukavia ja antoivat ymmärtää, että kaikki näyttää menevän todella hyvin, vaikka lapsivesipunktion ja maksatutkimusten tuloksia pitäisikin vielä vähän odottaa. Iltapäivällä meillä oli vielä perhevalmennus, jossa käsiteltiin tällä kertaa synnytystä. Läpikäydyt asiat olivat minulle aika lailla ennestään tuttuja, mutta toki oli ihan hyvä käydä vielä kerran läpi synnytyksen vaiheita.

Ja sitten tullaan tähän päivään. Ensinnäkin paasto ennen labrakokeita meni TAAS vähän niin ja näin, kun verensokerit olivat pitkin yötä matalalla ja jouduin hörppimään mehua sekä klo 2 että klo 5 aikaan. No, kävin joka tapauksessa labrassa ja tulin kaupan kautta kotiin. Hetken kotona puuhailtuani puhelin soi: Naistenklinikalta, tietenkin. En ollut uskoa korviani, kun sain tietää että LUUMUN KEUHKOT OVAT JO KYPSÄT! Ja Epo-arvo oli täysin ok. Näin ollen synnytyksen käynnistämisellä ei ole tulenpalavaa kiirettä, koska Luumu siis voi hyvin, mutta toisaalta enää ei ole suurta syytä jäädä pitkään odottelemaankaan, koska Luumu on jo suhteellisen valmis ulkomaailmaa varten:) Niinpä synnytys on nyt suunniteltu käynnistettäväksi ensi keskiviikkona!

Ennen käynnistystä alkuviikosta tehdään toki vielä parit tutkimukset 😀 Maanantaiaamuna käyn taas labrassa ja päivällä Naistenklinikalla KTG-käyrällä. Tiistaiaamuna on ylävatsan ultraäänitutkimus Kirurgisessa sairaalassa. Mutta se tärkein maali, joka nyt häämöttää jo yllättävänkin lähellä, on siis keskiviikko ja klo 11, jolloin menemme Naistenklinikan osastolle 42 ja suunnitelmana on käynnistää synnytys ballongilla. Tästä eteenpäin on siis muut suunnitelmat peruttu! Käynnistyksestä Luumun syntymähetkeen kuluvaa aikaa ei tietenkään vielä tiedetä: se voi olla tunteja tai jopa viikkoja. Joka tapauksessa, aika uskomatonta, että nyt meillä on se jo kauan haikailemani suunnitelma siitä, miten ja milloin synnytys käynnistetään (siis jos maksa- tai muissa tutkimuksissa ei ilmene aihetta toimenpiteisiin jo aiemmin)!

Olen aika innoissani 😀 Asiat ovat ehkä paremmin kuin uskalsin toivoakaan, koska olin siinä käsityksessä, että tässä vaiheessa on vielä aika epätodennäköistä, että sikiön keuhkot ovat kypsät. Toisaalta olen jo alkanut toivoa, että synnytystä alettaisiin käynnistää hyvissä ajoin, jotta sikiön koko ei karkaa käsistä (ja tietenkin, jotta saisimme Luumun jo luoksemme hoivattavaksi ja ihailtavaksi mahdollisimman pian:) Nyt tilanne on siis aivan loistava: käynnistystä ei tarvitse tehdä tilanteessa, jossa olisi todennäköistä, että Luumu enää joutuisi hengityskaappiin tai muuhun supertehohoitoon, ja toisaalta se voidaan kuitenkin tehdä ihan pian! Enää alle viikko!!!

7 purkkia verta ja muita tutkimuksia

Viikonlopun aikana ei vointiini tai tilanteeseen muutenkaan tullut mitään muutosta. Vietimme mukavan viikonlopun laittaen kotia kuntoon (nyt täällä vihdoin alkaa näyttää siltä, että suurin osa asioista on paikoillaan:) ja sunnuntaina vanhempani ja isoisäni kävivät kylässä.

Mahaa kutittaa ehkä pari kertaa päivässä, vähän. Aamulla heräsin pitkästä aikaa aikaisin ja lähdin Naistenklinikalle ensin labraan antamaan verinäytteet maksa- ja sappiarvojen tutkimiseksi. Paasto ennen labraan menoa ei taaskaan ihan täysin onnistunut, koska herätessäni klo 6 verensokerini oli 3,0 eli oli pakko juoda lasi mehua. Yön ja aamun aikaiset verensokerit ovat olleetkin viime aikoina selvästi laskussa siitä huolimatta, että olen pikkuhiljaa vähentänyt illan pitkävaikutteista. Raskauden loppuvaiheessa onkin ihan normaalia, että insuliinintarve kääntyy uudestaan laskuun – ärsyttävää vain, että matalat verensokerit vähän hankaloittavat näitä aamuisia labrakäyntejä 🙂

No, joka tapauksessa verikokeen jälkeen söin eväitä ja siirryin äitiyspolille KTG-käyrälle. Kätilöt olivat tänään ihan supermukavia, ehkä osittain perjantaisen aikataulusekaannuksen takia… Ja sykekäyräkin näytti erinomaiselta. Luumu on liikkunutkin viime päivinä ihan samaan malliin kuin aiemminkin, joten siltä osin ei näytä olevan syytä huoleen.

Iltapäivällä Naistenklinikalta soitettiin aamun labratuloksista ja sain tietää, että tämän päivän maksa-arvo (ALAT) on 100, täysin sama kuin perjantaina. Sappiarvo on edelleen normaali. Kätilö kertoi puhelimessa, että kyseessä ei ehkä olekaan raskaushepatoosi, vaan voi olla, että maksa-arvo on ollut koholla jo pidempään ja olisi syytä selvittää, löydetäänkö tälle jotain muuta selitystä. Niinpä minua neuvottiin menemään vielä uudestaan labraan lisäkokeisiin ja mittaamaan myös verenpaine sekä virtsan proteiini, jotta varmistetaan (taas kerran), ettei minulla ole alkavaa raskausmyrkytystä. Kävin siis antamassa terveysaseman labrassa viisi purkkia verta ja mittasin neuvolan puolella verenpaineen sekä virtsan proteiinin, jotka olivat täysin samat kuin viime viikolla (122/81 ja haalea 1+ proteiinissa, joka kuulemma on kuitenkin ihan normaalia loppuraskaudessa). Verikokeiden tuloksista minuun ollaan ilmeisesti huomenna yhteydessä.

Tunnelmani ovat tällä hetkellä ihan hyvät. Vaikka onkin vähän rasittavaa juosta jatkuvasti tutkimuksissa, tiivis seuranta ja perusteelliset selvitykset tuntuvat kuitenkin todella hyvältä. Erityisesti se, että sikiön sykekäyrässä ei näy mitään ongelmaa, rauhoitti mieltä kovasti. Olen jo pakannut sairaalakassinkin valmiiksi ja kotona alkaa olla aika valmista vauvan tuloa ajatellen, joten nyt voin rauhassa katsoa sarjoja netflixistä ja neuloa keskeneräisiä vauvanvaatteita valmiiksi, mukavaa!

Jännitystä kerrakseen

Hups, tällä viikolla olen käynyt viiteen otteeseen neuvolassa/terveysasemalla tai Naistenklinikalla! Jonotusaikoineen olen siis viettänyt terveyspalvelujen parissa ihan hyvän määrän aikaa, onneksi en ole enää töissä…

Tiistain ultrasta kerroinkin edellisessä postauksessa. Keskiviikkona oli neuvolan vuoro. Terveydenhoitajan kysyessä erilaisista vaivoista totesin, että turvotusta on ollut nyt selvästi enemmän ja yhtenä päivänä oli päänsärkyäkin. Tuolloin tietenkin googlailin raskausmyrkytyksen oireita ja mielikuvitukseni vei minut jo sairaalahoitoon, kunnes päänsärky loppui aika pian särkylääkkeen otettuani. Neuvolassa mitattu verenpainekin oli täysin ok.

Lisäksi terveydenhoitaja kysyi, onko minulla ollut kutinaa mahassa, käsissä tai jaloissa. Tähänkin vastasin, että mahaa on kyllä välillä kutittanut – minkä olin tietysti googlailemalla tunnistanut mahdolliseksi raskaushepatoosin oireeksi. Yhdessä tuumin mietimme, että tämä tuskin tarkoittaa mitään sen kummempaa, koska kutinaa on ollut vain harvakseltaan eikä häiritsevissä määrin, mutta eihän asian varmistamisesta mitään haittaakaan olisi. Niinpä sain labralähetteet sekä raskausmyrkytyksen että raskaushepatoosin poissulkemiseksi.

Maksa- ja sappiverikokeiden ottaminen ei torstaina onnistunut, koska aamulla verensokerini oli matalalla ja oli siis pakko syödä, näin ollen kokeisiin vaadittava paasto meni pieleen. Kävin kuitenkin labrassa torstaina viemässä virtsanäytteet. Perjantaiaamuna kävin ensin terveysasemalla verikokeissa, joihin tällä kertaa selviydyin syömättä. Puolen päivän maissa oli käynti Naistenklinikalla KTG- eli sikiön sykekäyrässä. Odottelin yli tunnin (hölmö minä…) ennen kuin kävin kysymässä toimistosta, pitääköhän vielä kauan odottaa, ja kävi ilmi, että ajanvaraukseni oli ”hukkunut” jonnekin… Onneksi tämän jälkeen pääsin käyrälle nopeasti ja useampikin kätilö kävi pahoittelemassa heille tapahtunutta mokaa. Sykekäyrä onneksi näytti ihan siltä mitä pitikin.

No, ei tässä vielä kaikki: noin tunnin Naistenklinikalta lähtöni jälkeen puhelimeni soi. Naistenklinikan kätilö soitti ja kertoi, että terveydenhoitaja oli ollut heihin yhteydessä ja kertonut, että verikokeissani maksa-arvo näyttää olevan koholla. Eli mahdollisesti minulla onkin raskaushepatoosi, jonka tärkeimpänä oireena siis on vatsan, käsien ja/tai jalkojen kutina. Tämän takia seurantaa jatketaan nyt vielä tarkemmin: menenkin Naistenklinikalle seuraavan kerran jo maanantaina. Tuolloin otetaan uudet verikokeet maksa- ja sappiarvojen tilanteen tarkistamiseksi ja katsotaan taas myös sykekäyrää. Kätilö neuvoi myös menemään jo viikonlopun aikana päivystykseen, jos kutina pahenee häiritseväksi.

Onneksi kutina on jatkunut edelleen vain silloin tällöin eikä kovin voimakkaana. Terveyskirjasto.fi:n mukaan raskaushepatoosi todetaan noin 1%:lla raskaana olevista naisista, se puhkeaa yleensä 30. raskausviikon jälkeen, eikä sen syytä tunneta. Jostakin syystä raskaushormonit aiheuttavat maksan ylikuormittumista. Yleensä oireena olisi niin voimakasta kutinaa, että se häiritsisi nukkumista – tällaista minulla ei onneksi ole ollut.

Koska raskaushepatoosiin liittyy pieni sikiön kuoleman vaara (riski <1 %), äiti voidaan ottaa synnytyssairaalaan seurantaan, silloin seurataan sikiön vointia sykekäyrällä ja kaikututkimuksilla. Tarvittaessa synnytys käynnistetään 1–2 viikkoa ennen laskettua aikaa, varsinkin jos sappihappojen pitoisuus on korkea. Synnytyksen jälkeen kutina ja muut oireet häviävät nopeasti.

(http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00169)

Vaikka riski on tosi pieni, on se tietenkin taas yksi jännityksen aihe lisää. Onneksi minulla sappihappojen pitoisuus on normaali, ainoastaan maksa-arvo oli koholla, mikä on ilmeisesti näistä kahdesta vähemmän huolestuttava juttu. Olen pystynyt onneksi suhtautumaan tilanteeseen aika rauhallisesti – oireeni ovat todella lievät ja mieltä rauhoittaa sekin, että tilannetta tosiaan tarkkaillaan nyt niin tiiviisti, ettei montaa päivää kerrallaan tarvitse jännittää. Ja nyt joka kerta, kun tunnen Luumun liikkuvan (eli aika usein), tunnen oloni todella helpottuneeksi: elossa ollaan!

Synnytyksen käynnistys, joka myös raskaushepatoosin yhteydessä mainitaan, ei minun tilanteessani toki ole mitään uutta, joten sinänsä asialla ei ehkä ole kovin suurta merkitystä. Paitsi ehkä käynnistyksen ajankohtaa mietittäessä tämä voi olla yksi peruste vähän aikaisemman ajankohdan puolesta? No, ensi viikolla tiedetään aika paljon enemmän, kun tarkkaillaan sekä maksa-arvoja, Luumun kasvua että todennäköisesti myös tehdään lapsivesipunktio.

Viime viikon jaksoin vielä ihmeen hyvin ryntäillä ympäri kaupunkia ja laittaa kotia. Tällä viikolla vauhti on jo selvästi hidastunut, lepotaukoja täytyy pitää useammin, jalkojen turvotuksenkin takia kävely ei enää tunnu kovin mukavalta ja muutenkin tunnen oloni hieman ”vaivaiseksi”. Ja onhan tämä maha jo aika iso (kuten kuvasta näkyy)!

Äsken käydessäni shoppailemassa vielä vähän sisustuskangasta ja nappeja, meinasin ostoskeskuksen käytävällä liukastua kurkunpalaan 😀 Onneksi en kaatunut, mutta äkkinäinen liike tasapainon säilyttämiseksi sattui todella paljon alakertaan ja tämän jälkeen kävely metrolta kotiin oli aika tuskallinen…

Suhteellisen helposti menneen alku- ja keskiraskauden jälkeen nyt parin viikon sisällä on siis tullut hieman huolestuttavia uutisia Luumun kasvuvauhdista ja minullekin erilaisia vaivoja. Niiden myötä mielialanikin on ehkä vähän vaihdellut ja välillä mielessä on ollut pelokkaitakin ajatuksia siitä, miten tilanne nyt etenee (googlaillessani päädyin jostain syystä lukemaan tarinan kohtukuolemasta – VIRHE!)… Toisaalta olen kuitenkin pääasiassa rauhallisella mielellä, verensokerit ovat onneksi viime viikkoina pysyneet tosi hyvin tasapainossa, ja kotona on mukava puuhailla. Tärkeimmät hankinnat ja valmistelut alkavat olla jo tehty, mutta vielä on tietysti paljon juttuja, joita olisi hyvä saada pois alta ennen Luumun saapumista.

Kolmen kilon Luumu!

Aamulla lähdettiin taas kerran Naistenklinikalle ultraan. Onneksi mieheni pääsi tällä kertaa mukaan, koska minua jännitti tosi paljon! Olimme tällä kertaa eri huoneessa ultrassa kuin aiemmilla kerroilla, mikä oli hyvä juttu siltä kannalta, että tässä huoneessa oli erikseen miehelleni ja minulle näkyvä näyttö, mistä pystyimme koko ajan seuraamaan näkymää Luumusta. Muutamalla aiemmalla kerralla en ole itse nähnyt ruudulta juuri mitään, kun lääkäri on asetellut sen näkymään vain itselleen ja vain hetken verran vähän vilauttanut jotakin kohtaa minullekin.

Ultratutkimuksen pääasiallisena tarkoituksena oli siis tällä(kin) kertaa tutkia Luumun kasvuvauhtia ja painoarviota. Lääkäri mittasi ensin Luumun päänympäryksen ja sitten mahan ympäryksen, tarkistaen mahanympäryksen vielä useampaan kertaan eri kuvakulmista. Lääkäri ja kätilö tutkivat, miten mitta sijoittuu käyrälle, ja kuului hiljainen ”oho”. Tämän jälkeen lääkäri tarkisti mahanympärysmitan vielä kerran. Kuten olimme tässä vaiheessa jo arvanneetkin, mahanympärys oli siis melkoisen suuri raskausviikkoihin (33+3) nähden ja painoarvioksi saatiin tällä kertaa 3070 grammaa. Luumun paino on siis noussut noin kahdessa viikossa lähes kilon verran! Ja juuri sen kilon verran Luumu painaa nyt enemmän kuin sikiö keskimäärin tässä vaiheessa.

Muuten tutkimuksessa ei tullut esiin mitään yllättävää tai huolestuttavaa. Luumu liikkuu edelleen aktiivisesti, lapsiveden määrä on normaali, ja ultran jälkeen katsottiin vielä sykekäyrääkin, joka oli ok. Mutta nopean painonnousun merkitys herätti tietysti paljon kysymyksiä jatkon suhteen. Lääkäri konsultoi puhelimitse erikoislääkäriä, jonka neuvojen mukaan sovittiin seuraava kasvukontrolli 10 päivän päähän eli ensi viikon torstaille. Ennen sitä tarkistetaan vielä sykekäyrät sekä tämän viikon perjantaina että ensi viikon torstaina ennen ultraa.

Ensi torstaina katsotaan siis taas ultralla Luumun kokoa. Lisäksi mahdollisesti (todennäköisesti?) tehdään myös lapsivesipunktio, jossa selvitetään sikiön tilannetta, mm. keuhkojen kypsyyttä ja epo-hormonin tasooa. Kätilö kertoi perusasiat lapsivesipunktiosta (siinä siis pistetään neula mahan läpi ja otetaan näyte lapsivedestä) ja rauhoitteli useampaan kertaan, että punktio ei ole kovin kivulias, vaan ”rokotuskin voi sattua enemmän”. Minua tämä rauhoittelu melkein jo alkoi huvittamaan, kun en pelkää toimenpidettä sinänsä, vaikka tulokset toki jännittävät. Enemmänkin tuntuu siltä, että haluankin, että tehdään mahdollisimman hyvät tutkimukset, jotta tiedetään missä mennään ja miten kannattaa edetä.

Yritin kysellä lääkäriltä, kätilöltä ja vielä diabeteskätilöltäkin, mitä tämänhetkinen tilanne nyt tarkoittaa siltä kannalta, milloin synnytystä sitten aletaan käynnistämään. Kukaan ei kuitenkaan halunnut/osannut antaa tästä oikein mitään arviota, lääkäri vain totesi ”laskettuun aikaan ei kyllä odoteta” (ihan kuin tässä olisi ollut jotain uutta!)… Ehkä viime ultran (mies)lääkäri oli vetänyt mutkia vähän turhankin suoriksi heittäessään ilmaan kommentin, että ehkä viikolla 36 käynnistetään. Toisaalta, kun kysyin, pitääkö varautua siihen, että synnytys voisikin olla jo ensi viikolla, ei kukaan tätäkään pitänyt mahdottomana. Eli pitää varmaan alkaa pakata pikkuhiljaa sairaalakassia…

Vaikka lääkäri ja kätilö tuntuivat hämmästelevän Luumun nopeaa painonnousua, diabeteskätilö suhtautui tilanteeseen paljon rennommin. Diabeteskätilö kehui verensokeriarvojani ja tekemiäni insuliinimuutoksia ja totesi, että monilla diabetesvauvoilla paino vain nousee, vaikka verensokeritasapainon pitäisikin niin hyvänä kuin mahdollista. Ja ilmeisesti minusta hurjalta tuntuva muutos kuukauden aikana (kasvukäyrillä muutos on muistaakseni kolmessa viime ultrassa ollut +1 sd -> +2sd -> nyt yli +3sd) on ihan suhteellisen normaalia diabeetikoille. Kotona kaivelin nettikeskusteluja painoarvioiden suhteen, ja en tosiaan ole ainoa, jolla on jo tässä vaiheessa yli 3 kilon vauva.

Jännittäviä aikoja siis eletään! Olen tänään ollut vähän pahalla mielellä, ehkä osittain siksi, että sikiön painonnousu aiheuttaa joka tapauksessa vähän syyllisyyttä (olisiko vielä tiukempi verensokeritasapaino kuitenkin estänyt tai ainakin hillinnyt Luumun kasvuspurttia?), ja toisaalta koska jäi aika lailla epätietoinen olo jatkon suhteen.

Tässä vaiheessa tuntuu, että olisi ihanaa, jos ultratutkimuksia tekisi aina sama lääkäri, jolla olisi paremmin hallussa kokonaiskuva tilanteestani ja joka ottaisi enemmän vastuuta myös synnytyssuunnitelmien tekemisestä. Nyt tuntuu hieman siltä, että eri lääkärit heittelevät erilaisia kommentteja, mutta selkeiden suunnitelmien tekoa lykätään. En tietenkään tarkoita, että lääkäri voisi ennalta tietää, miten sikiö missäkin vaiheessa kehittyy, mutta olisi kiva, jos olisi selkeämpi kuva edes eri vaihtoehdoista ja jotain niiden todennäköisyydestä. Myöskään synnytystapahtumaan en ole saanut vielä yhtään mitään ohjeita tai tietoa muualta kuin lukemalla itse kirjoista ja joogakurssilta (jonka synnytysluento oli todella hyvä, kerron siitä tarkemmin myöhemmin!) Perhevalmennuksen synnytysosio on vasta ensi viikolla, koska muuton takia olemme ryhmässä, jossa suurimmalla osalla laskettu aika on vasta marras-joulukuussa.

No, mutta ihan heitteille meitä ei onneksi ole jätetty, vaan tilannetta seurataan nyt aika tiiviisti: huomenna on neuvolakäynti ja perjantaina sykekäyrä Naistenklinikalla. Eniten nyt tietysti jännitetään ensi viikon torstaita ja mahdollisen lapsivesipunktion tuloksia… Ennen sitä pitää kai yrittää edelleen keskittyä käytännön puuhiin: järjestellä Luumun tavaroita paikoilleen, tehdä pakastimeen ruokaa, ja yrittää rentoutua ja liikkua sopivasti. Tänään pesinkin Luumun vaatteita, lakanoita ja kestovaippoja kolmen koneellisen verran 🙂

Vauhdikas elokuu

Hei vain, elossa ollaan! Ja vielä yhtenä symbioottisena kappaleena. Elokuussa tapahtui aika paljon ja blogin kirjoittaminen on jäänyt tässä myllerryksessä pienelle tauolle:) Mutta nyt siis jonkinlainen maratonpostaus siitä, mitä kaikkea kuluneen kuukauden aikana tapahtuikaan…

Ensinnäkin heinä-elokuun vaihteessa oli muutto. Minä ajoin pakua, komensin kantajia, kannoin pienempiä tavaroita ja minua komennettiin mittaamaan verensokeria ja pitämään lepotaukoja. Vähän oli haikeaa jättää vanha koti taakse, ehtihän siellä vierähtää aika monta vuotta: juuri ne vuodet, jolloin aloimme seurustelemaan Luumun isän kanssa ja jonne tämä miekkonen sitten muuttikin kanssani asumaan. Nyt kuitenkin oli edessä uusi koti, joka on meidän ensimmäinen alusta asti yhteinen koti. Meidän kolmen yhteinen koti!

Elokuun alussa käytiin taas naistenklinikalla ultrassa viikolla 28+2. Tuolloin Luumun painoarvio oli 1414 g, hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta lääkärin mukaan painoa nosti enemmänkin iso pää kuin maha, jota tarkemmin diabeetikoilla seurataan.

Muuten elokuun ensimmäiset viikot menivät uutta kotia järjestellessä – ja naimisiin mennessä. Viikkoa ennen häitä opiskelukaverini pitivät minulle polttarit, jotka oli todella hauskat! Koska koko hääsuunnitelma pistettiin pystyyn niin nopealla aikataululla ja mahdollisimman vähillä järjestelyillä, en ollut edes pyytänyt ketään kaasokseni tai ajatellutkaan, että minulle järjestettäisiin mitään polttareita. Kun pari kaveriani kuitenkin kysyivät, haluaisinko jotkut pienet polttarit, lämpenin idealle aika nopeasti: miksi ei?:) Ajattelin ja sanoinkin, että polttarit voisivat olla enemmänkin pieni get-together, piknik tai saunailta, eikä niinkään mikään suuri viikonlopun yli kestävä spektaakkeli. No, se mitä ystäväni lopulta järjestivät, ylitti aivan kaikki odotukseni 😀

Ensinnäkin, polttarien alkamisajankohta tuli minulle täysin yllätyksenä: vaikka olikin jäljellä enää yksi viikonloppu ennen häitä, olin jostain syystä ajatellut, että polttarit olisivat ehkä lauantaina tai sunnuntaina. Perjantai-iltapäivällä minut kuitenkin yllätettiin täysin, kun työhuoneeseeni ryntäsi kiljuva naislauma 😀 Menimme ensin piknikille läheiseen puistoon ja minun piti tehdä uudet sanat valitsemaani lauluun. Sanojen piti kertoa minun ja mieheni tarina. Laulusta tuli tosi hyvä, nimeltään ”Yhteisii päiviä viiksekkäitä” ja lopulta päädyimme esittämään sen porukalla myös häissä. Puistosta meitä tuli hakemaan karaoketaksi, jolla ajelimme tunnin verran. Tunti meni todella nopeasti, oli hauska hoilailla tuttuja biisejä (sekä tietenkin uutta viiksibiisiä) samalla kun ajelimme ympäri kaupunkia.

Taksiajelun jälkeen menimme syömään kaverini vanhempien luokse ja minun piti ratkaista lisää tehtäviä. Polttareissa oli myös babyshower-osio, jossa minun piti ensin tunnistaa ystävieni vauvakuvista kuka on kukin, ja myöhemmin tunnistaa erilaisia vauvanhoitoon liittyviä tarvikkeita. Sain tästä osiosta palkinnoksi ihanan vaippakakun, sekä hieman opastusta kestovaippojen käyttöön (opastusta ja vaippoja sain myöhemmin lisääkin kaveriltani, ja nyt en ole enää ollenkaan niin hukassa näiden asioiden kanssa kuin vielä kuukausi sitten:)

Illan lopuksi kävimme vielä morsiussaunassa, jossa minut perinteisin menoin valmisteltiin morsiammeksi: minun piti istua havujen päällä, heittää löylyä vanhoille heiloille, ja minut pestiin erilaisilla luonnon pesuaineilla, kuten kananmunalla. Ilta oli kokonaisuudessaan tosi hauska, sopivan jännittävä, mutta myös rentouttava. Kotiin palatessani, ja koko viikonlopun ajan, olin aika väsynyt, mutta onnellinen ❤

Seuraavalla viikolla olikin vain muutama päivä töitä ja torstaina 13.8. alkoi häähumu. Vihkiminen tapahtui maistraatissa ja mukana oli molempien perheenjäseniä, yhteensä 11 hengen porukka. Aamulla herätessäni minuun iski ihan hirveä jännitys, mitä en ollut yhtään osannut odottaa. Koko naimisiinmeno oli suunniteltu niin rennolla otteella, että olin todella yllättynyt, miten olinkin niin jännittynyt ja kireä! Onneksi kuitenkin kaikki tärkeät mukaan otettavat asiat olivat hankittuina ja tallella (todistus esteiden tutkinnasta, sormukset), mekko mahtui päälle, ja pääsimme lähtemään kotoa ihan aikataulussa.

Maistraatissa odottelimme ensin aulassa ja kaikki mukaan tulijat (jopa pikkuveljeni, joka on yleensä joka paikasta myöhässä) tulivat onneksi ajoissa paikalle. Kävimme toimistohuoneessa allekirjoittamassa paperit ja todistajina paperin allekirjoittivat myös minun veljeni ja mieheni sisko. Pian tämän jälkeen meitä pyydettiinkin vihkimishuoneeseen, jossa minä ja mieheni asetuimme seisomaan huoneen keskelle ja muut istuivat huoneen reunoilla. Huone oli kaunis ja henkikirjoittajan lukema vihkikaava kaikessa yksinkertaisuudessaan sai minut todella liikuttuneeksi.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin”.

Sitten esitetään kysymykset:

”Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä (Miehen Nimi): tahdotteko ottaa tämän (Naisen Nimi) aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä? (Vastaus: Tahdon) Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä (Naisen Nimi): tahdotteko ottaa tämän (Miehen Nimi) aviomieheksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä? (Vastaus: Tahdon) Vastattuanne näin myöntävästi teille esitettyyn kysymykseen totean teidät aviopuolisoiksi.”

Jos sormuksia vaihdetaan (ei pakollista), lausutaan seuraavasti:

”Ottakaa (Naisen Nimi) liittonne merkiksi sormus mieheltänne. Ottakaa (Miehen Nimi) liittonne merkiksi sormus vaimoltanne”. Lopuksi vuorossa on ilmoitus: Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossanne toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.

(http://www.maistraatti.fi/fi/Palvelut/vihkiminen_ja_parisuhteen_rekisterointi/Vihkiminen/#Vihkikaava)

Juuri ja juuri pystyin vastaamaan kysymykseen, ja vapisevin käsin vaihdoimme sormuksia. Tämän jälkeen henkikirjoittaja luki vielä runon ja sitten virallinen toimitus oli ohi ja saimme onnitteluhalaukset kaikilta mukana olijoilta. Olin todella positiivisesti yllättynyt, miten ihana tunnelma vihkitilaisuudessa oli. Lähtiessämme maistraatista aamupäivän jännitys oli purkautunut ja oli todella helpottunut ja onnellinen olo. Aurinko paistoi ja menimme porukalla syömään ravintola Loisteeseen.

Ravintolan jälkeen lähdimme mieheni kanssa mini-häämatkalle Hankoon, missä vietimme ihanat kaksi yötä ja yhden päivän ennen hääjuhlia. Sää suosi, Hangon merimaisemat olivat ihanat, söimme hyvin, saunoimme, ja otimme rennosti.

Lauantaiaamuna 15.8. lähdimme aamupalan syötyämme ajamaan kohti Saloa, missä hääjuhlat pidettiin vanhempieni luona. Hieman jännitti tänäkin aamuna, mutta pahin jännitys oli ehdottomasti mennyt jo ohi vihkimistilaisuuden myötä. Vanhempieni luona oli jo järjestelyt hyvässä vauhdissa, keittiöapulaisille jaettiin vastuualueita ja pihakalusteita järjesteltiin paikoilleen. Oli ihanaa pukea hieno mekko päälle ja odotella vieraiden saapumista. Sää oli tänäkin päivänä aivan loistava, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta.

Juhlapäivän ohjelmassa oli mm. minun isäni pitämä puhe ja äitini antamat ohjeet sulhaselle (Kalevalasta lainatut). Musiikkiesityksissä oli tapahtunut muutoksia aiemmin suunniteltuun, kun sekä minun että mieheni alunperin suunnittelemat esitykset peruuntuivat, kun esityksissä mukana olevat ystävämme eivät yllättävien esteiden takia päässeetkään häihin. Onneksi plan B:nä toimi loistavasti polttariporukan kanssa tehty laulu, jonka osana tanssimme pienen häävalssinkin:) Ja mieheni soitti saksofonisoolon ilta-auringossa. Lisäksi mieheni ystävä esitti meille itse säveltämänsä laulun.

Juhlapäivä sujui oikein mukavasti ja aika kului tosi nopeasti, yhtäkkiä olikin jo ilta. Istuimme ulkona niin pitkään, kunnes itikat hyökkäsivät kimppuumme, siirryimme sisään ja loputkin vieraista lähtivät. Valvoimme vielä sisällä perheeni kanssa ja höpöttelimme, jälleen kerran väsyneinä mutta onnellisina.

Häälahjaksi saimme hyvän summan rahaa uuden kotimme sisustamiseen. Elokuussa kiertelimmekin iltaisin ja viikonloppuisin paljon sisustuskauppoja ja ostimme mm. verhoja, lamppuja ja sohvan. Kotimme on muuttopäivästä lähtien ollut erilaisissa luovan kaaoksen tiloissa eikä se vieläkään ole läheskään lopullisessa järjestyksessä: aina kun jotain saa paikalleen, kohta tuleekin uutta tavaraa taas odottamaan kasausta ja paikalleen laittoa.

Vauvatavaroista (ja ehkä muistakin tavaroista) tärkeimmät hankinnat on nyt onneksi tehty. Saimme yllättäen vauvanvaunut tädiltäni, joka on säästänyt niitä serkkujeni vauva-ajoista 90-luvulta:) Luumua on siis odottamassa hienot retro-vaunut. Saimme häälahjaksi hienon kudotun kantoliinan, mutta ilmeisesti ihan pienellä vauvalla trikoinen kantoliina olisi kätevämpi, joten sellaisen ehkä vielä aion hommata jostain. Hoitopöydän ja auton turvaistuimen ostin tori.fi:n kautta. Lisäksi (kuten jo aiemmin mainitsin) ostimme kaveriltani ison kasan kestovaippoja.

Nyt olen siis ollut viikon äitiyslomalla. Oli ihanaa jäädä jo pois töistä, vaikka olenkin töissä hyvin viihtynyt ja jaksanutkin. Viimeisin kuukausi on kuitenkin ollut niin kiireinen, että nyt on ihanaa pystyä keskittymään vain vauva-arkeen valmistautumiseen ja todella saada kotia järjestettyä niin, että kaikki olisi mahdollisimman valmista Luumun saapuessa.

Luumun saapumisajasta saimmekin uutta vinkkiä 2 viikkoa sitten, kun olimme jälleen ultrassa. Raskausviikolla 31+2 Luumun painoarvio oli pompsahtanut 2153 grammaan ja selvästi yläkäyrälle. Ultrannut lääkäri arvioi, että jos kasvu jatkuu yhtä vauhdikkaana, synnytystä käynnistetään viimeistään raskausviikolla 36. Tämä olisi siis jo syyskuun 21. alkavalla viikolla (tosin en ole ihan varma, tarkoittiko lääkäri siis 36. raskausviikkoa vai viikkoa 36+x eli 37. raskausviikkoa…) eli nyt jo ihan pian! Huomenna meillä on taas seuraava ultra ja toivottavasti saadaan lisätietoa synnytyksen mahdollisesta ajankohdasta ja muistakin yksityiskohdista.

Tieto siitä, että synnytys todennäköisesti käynnistetään jo kuukautta ennen laskettua aikaa, ei sinänsä ole kovin yllättävä, olenhan alusta asti tiennyt ettei diabeetikoilla ilmeisesti juuri koskaan odoteta laskettuun aikaan asti synnytyksen käynnistymistä. Tavallaan tuntuu jopa hyvältä, että synnytys on jo ihan pian, eikä odotusaikaa ole enää paljoa jäljellä. Toisaalta tietenkin jännittää, miten kaikki sujuu, kun Luumu ei varmastikaan ole synnytyspäivään mennessä ehtinyt kehittyä ihan ”valmiiksi vauvaksi”, vaan tarvitsee varmasti alussa hyvin tarkkaa seurantaa ja hoitoa. Ja taustalla on tietysti myös pieni ajatus siitä, olisinko vielä paremmalla verensokeritasapainolla kuitenkin pystynyt estämään Luumun kasvuspurtin niin, että hän ehtisi kehittyä mahassa mahdollisimman pitkään ennen, kuin synnytystä tarvitsee käynnistää…

No, mutta joka tapauksessa päällimmäisenä tunnelmana tällä hetkellä on jännittynyt odotus ja pieni kiireen tuntu: ehditäänkö saada kaikki valmiiksi ennen Luumun tuloa? Vointini on edelleen todella hyvä, jaksan pyöriä ympäri kaupunkia ostoksilla ja viikonloppuna olin mukana jopa taitouintiesityksessä kaverin polttareissa 🙂 Toki välillä tulee niitä hetkiä, kun tulee kotiin, lösähtää sänkyyn ja tuntuu siltä, että siitä ei jaksa nousta ehkä ikinä… Lisäksi Luumun potkut ovat välillä alkaneet tuntua jo vähän kipeiltäkin, tyyppi kun potkii välillä suoraan kylkiluihini! Pääasiassa kuitenkin olen siis sekä fyysisesti että henkisesti todella hyvässä voinnissa.

Potkuja ja töitä

Nyt mennään jo raskausviikolla 26! Raskausviikon 22 jälkeen ei enää voi tapahtua keskenmenoa, vaan jos Luumu päättäisi nyt tulla ulos, olisi kyseessä ennenaikainen synnytys. Tietenkin, jos kaikki menee hyvin, Luumu pysyy mahassa vielä yli 2 kuukautta, mutta on kyllä aika mahtavaa ajatella, että jo nyt ollaan päästy niin pitkälle, että vauvalla olisi mahdollisuus selvitä hengissä. Olihan Luumun painoarviokin jo pari viikkoa sitten yli 600 grammaa, ja jotkut sitä pienemmätkin keskoset selviävät – esimerkiksi tämä 480-grammainen Ella: http://www.hs.fi/elama/a1352606846086

26. raskausviikko

Sikiön paino: 800 g
Sikiön pituus päästä peppun (CRL): 22 cm
Koko pituus: 30 cm

Tämän viikon alussa sikiö on 23 viikkoa vanha. Silmäripset ilmestyvät luomiin tällä viikolla ja silmät alkavat pian räpytellä. Aivot kasvavat edelleen nopeasti ja pitempiä hiuksia alkaa kasvaa päähän. Sikiö näyttää sopusuhtaiselta pieneltä minivauvalta.

Ennenaikaisesti syntyvällä lapsella on jo suuret mahdollisuudet selviytyä, jos se syntyy nyt ja kaikki apukeinot otetaan käyttöön. Mahdollisuus turvalliseen synnytykseen kasvaa jokaisena päivänä, jonka sikiö on kohdussa.

Nyt voit tuntea sikiön liikkuvan ja potkivan joka päivä. Niin pitääkin olla, sillä se on varmin merkki siitä, että kaikki on hyvin! Sikiön lihakset vahvistuvat, ja koska kohdussa on yhä hyvää tilaa liikkua, sikiö käyttää sen hyödykseen. Se istuu ylösalaisin jalat ristissä, heittäytyy taaksepäin, polkee jaloillaan, tekee kuperkeikkoja ja konttausliikkeitä… Iloitse jokaisesta liikkeestä: elämäsi aikana et pääse osalliseksi tästä kokemuksesta kovin usein.

(http://www.vau.fi/raskaus/Raskausviikot/Viikko-26/)

Liikkeitä ja potkuja todella tuntuu joka päivä, montakin kertaa päivässä ja niin voimakkaanakin, että joskus iltaisin on jopa tullut mieleen ajatus ”voisitkos jo pikkuhiljaa rauhoittua…” Mutta onhan se ihanaa tuntea kuinka Luumu jumppaa! Kesälomaviikkojen aikana mieheni alkoi lukea Luumulle iltasatuja, ja monesti tuli ainakin sellainen olo, että Luumu olisi liikkeillä myös reagoinut ääneen lähellään.

Nyt olen ollut kesäloman jälkeen jo reilun viikon töissä. Vaikka lomaa olisi tietysti mielellään jatkanut, töissäkin on ihan ok olla, kun työviikkoja ennen äitiysloman alkua ei enää ole kovin montaa. Pidän vielä loput lomapäiväni yksittäisinä vapaapäivinä niin, että tämän viikon jälkeen olen useimpina viikkoina vain 4 päivää töissä.

Äitiysloma alkaa siis syyskuun alusta, kun työsuhteeni loppuu. Pisimmillään olisin voinut olla töissä syyskuun loppupuolelle, mutta tuntuu kyllä todella hyvältä jäädä vapaalle jo aikaisemmin. Koska diabeetikoiden vauvat käytännössä aina syntyvät vähintään pari viikkoa ennen laskettua aikaa, on mukava saada vähän aikaa rauhoittua kotonakin ennen synnytystä (eli kun meidän laskettu aika on 24.10., vauva syntyy todennäköisesti viimeistään lokakuun alkupuolella). Äitiyspäivärahan voi hakea jo 50 arkipäivää ennen laskettua aikaa, eli onneksi ei tarvitse välissä hakea työttömyyskorvausta tai muuta tukea.

Viime viikolla saimmekin neuvolasta raskaustodistuksen ja laitoin heti samana päivänä Kelaan hakemukset äitiysrahasta, äitiyspakkauksesta ja lapsilisästä. Lapsilisäähän tosin aletaan maksaa vasta syntymästä seuraavalta kuukaudelta, eli hakemusta ei tosiaankaan olisi tarvinnut vielä tehdä. Mutta innostuin täyttämään kaikki mahdolliset hakemukset – joskus sitä vaan tulee eteen tilanteita, jolloin rakastaa byrokratiaa 😀

Koska muutamme kuun vaihteessa uuteen kaupunginosaan, päätimme vaihtaa neuvolan heti kun muutto varmistui. Kävimme viime viikolla siis jo uudessa neuvolassa, ja se olikin yllättävän positiivinen kokemus! Terveydenhoitaja oli aika nuori (ehkä 25-30 v, eli samanikäinen kuin me) ja todella mukava. Parasta oli, että käynnillä ei ollut ollenkaan samanlaista kiireen tuntua kuin edellisessä neuvolassa. Terveydenhoitaja kyseli kuulumisiamme ja pyysi minua täyttämään mielialakyselyn. Kyselyä oli mukava täyttää, koska mielialani on ollut viime aikoina, kuten koko raskauden ajan, todella hyvä ja toiveikas. Toki silloin tällöin mielialan vaihtelua on ja huomaan välillä itkeväni pikkujutuista helpommin kuin yleensä, mutta keskimäärin minulla on ollut todella hyvä olo.

Muutenkin neuvolakäynnillä todettiin kaiken olevan hyvin. Sikiön sykettä kuunneltiin dopplerilla ja aluksi syke oli jonkin aikaa aika korkea, mutta hetken päästä uudelleen mitattuna normaali, n. 150. Kuulemma sykkeen vaihtelu on ihan normaali/hyvä asia. Minulta mitattiin hemoglobiini, verenpaine ja virtsan sokeri ja proteiini. Kuten yleensä, sokeri oli reilusti plussalla, mutta kaikki muut mittaukset olivat ok.

Onneksi fyysisiäkään vaivoja ei juurikaan ole, vaikka maha alkaakin välillä jo olla vähän ”tiellä”! Ehkä isoin ”vaiva” on taas selvästi tihentynyt virtsaamistarve. Palatessa mökkilomalta töihin meinasi tulla pieni paniikki etsiessä aamulla töihin lähtiessä, mitkä muut kuin löysät mökkivaatteet vielä mahtuu päälle… Onneksi lantiomalliset farkut vielä mahtuvat jalkaan. Suurin osa vanhoista housuista alkaa kuitenkin olla poissa pelistä, joten kävin ostamassa muutamia uusiakin vaatteita: kaksi mekkoa, yhdet äitiyshousut ja yhden ison neuletakin. Vieressä kuitenkin mahakuva tältä päivältä vanhoissa, hieman jo kireissä vaatteissa 🙂

Verensokeritasapainoni on pysynyt aika hyvänä, viime viikolla mitattu hba1c (pitkäaikaisverensokeri) oli 6,5 eli ihan samaa luokkaa kuin edellisetkin. Hba1c-arvo tulee kuitenkin aina pari viikkoa jäljessä, eli ei näytä ihan tämän hetken tilannetta. Veikkaan, että elokuun mittauksessa Hba1c saattaa olla hieman nykyistä parempi, koska viime viikkoina tasapaino on pysynyt jonkin verran parempana kuin kesäkuun alkupuolella.

Kesäkuun alussa eli raskausviikon 20 paikkeilla insuliinintarpeeni oli alhaisimmillaan, ja olin vähentänyt pitkävaikutteisen Levemirin todella vähäiseksi, aamuisin en pistänyt sitä ollenkaan. Pikkuhiljaa insuliinintarpeeni oli kuitenkin alkanut nousta ilman, että oikein tajusin asiaa, ennen kuin äitiyspoliklinikan diabeteshoitajalta sain neuvon alkaa taas pistää reippaammin pitkävaikutteista. Vaikka aluksi tuntui pelottavalta pistää yhtäkkiä 8 yksikköä pitkävaikutteista 0 sijaan, muutoksen myötä sokeritasapainoni parani todella nopeasti. Olin ollut muutaman viikon ihan liikaa pikainsuliinin varassa, jolloin sokeri heilahteli aika paljon sekä korkealla että matalalla, kun korjailin korkeita arvoja pikainsuliinilla.

Nyt verensokerit pysyvät aika nätisti 4-10 välillä ja insuliinimäärät ovat aika lähellä sitä tasoa, millä oltiin ennen raskautta, tai pikkaisen isommat. Tällä hetkellä pistän Levemiriä aamulla 11 yksikköä ja illalla 10, ateriainsuliinia 1,5-2 yksikköä /10g hh. Tästä insuliinintarve alkaa varmasti pian nousta reippaasti vielä isommaksi – nettikeskusteluista olen saanut kuulla, että loppuraskaudesta insuliinimäärät voi olla helposti satoja yksiköitä vuorokaudessa… Toivottavasti nykyinen ”tasainen kausi” jatkuisi vielä mahdollisimman pitkään!

No news is good news – rv 24 and still going strong!

Hui, onpa tullut pitkä tauko siitä kun viimeksi kirjoitin blogia! Edellisen tekstin jälkeen onkin tapahtunut aika paljon ja tänne kirjoittelu on jäänyt pääasiassa ihan siitä syystä, että on ollut melko lailla kiirettä! (paitsi viimeksi kuluneen viikon ajan, kun olen löhönnyt mökillä, ja siellä taas en kirjoittanut, kun ei ollut konetta mukana…)

Mistäs aloitan? Kesäkuun alussa meillä oli ensinnäkin neuvolan ”laaja terveystarkastus”, eli lääkärin tapaaminen, joka kesti noin 15 minuuttia. En edes muista, mitä tällä käynnillä puhuttiin – muistan vain huvittuneen hämmennykseni käynnin jälkeen: tässäkö tämä oli? Lähinnä kai lääkäri kysyi, onko kaikki hyvin, ja uskoi kun sanoimme, että on 😀 Sikiön sydänääniä sentään kuunneltiin. Verenpaineen, painon ja virtsan sokerin ja proteiinin mittasin itse neuvolan wc:ssä lääkärin tapaamisen jälkeen.

Kesäkuun toinen viikko oli Luumun seurannan kannalta jonkin verran jännitttävämpi: kävimme nimittäin jopa kaksi kertaa Naistenklinikalla rakenneultrassa. Kun lähdimme ensimmäiselle rakenneultrakäynnille, matkalla Naistenklinikalle minua alkoi jännittää aivan älyttömästi. Jostain syystä siinä kohtaa päähän iskivät kaikki uhkakuvat epämuodostumista, sydänviasta tai mistä tahansa muusta vakavasta ongelmasta.

Luumu moikkaa!

Ultratutkimuksen teki nuorehko naislääkäri, joka oli todella mukava ja teki tutkimuksen perusteellisesti. Oli ihanaa, että jännittämisen jälkeen saimme katsella Luumua rauhassa ja monesta eri kuvakulmasta… Luumu liikehti kohdussa aika paljon, ja vaikka osan ruudulla näkyvistä liikkeistä pystyinkin tuntemaan, tuli myös selväksi, että läheskään kaikkia Luumun liikkeitä en itse tunne. Minulle jäi erityisesti mieleen Luumun jalat, jotka näyttivät jotenkin todella ”ihmismäisiltä” – ehkä jalkojen luissa on jo tässä vaiheessa niin paljon samaa muotoa kuin ihan täysikasvuisen ihmisenkin jaloissa, että oli liikuttavaa nähdä Luumu oikomassa koipiaan. Myös kasvojen liikkeet herättivät aika suuria tunteita, Luumun availlessa suutaan ja ojentaessa kieltä ulos minulle tuli tippa linssiin…

Sydän oli myös jännittävän näköinen: pieni erilaisista läpistä koostuva elin, joka pumppasi reippaassa tahdissa. Lääkäri mittaili sikiön eri osia, mm. jalkojen luita, munuaisia, päätä ym. Pään halkaisijan mitaksi tuli 50 mm ja painoarvioksi 368g (viikolla 20+2). Mitoissa, kuten missään muussakaan ei lääkärin mukaan ollut mitään epänormaalia. Sukupuolta kysyimme ja saimme sen (jonkinlaisella varmuudella) tietää. Emme kuitenkaan aio kertoa sukupuolta kenellekään muulle ennen vauvan syntymää!

Kuitenkin tällä tutkimuskerralla Luumu oli sen verran hankalassa asennossa, että kasvoja ei juurikaan saatu näkyviin etupuolelta eikä sydäntäkään nähty tarpeeksi tarkasti. Saimme siis uuden ajan vielä samalle viikolle, jotta nämä voitaisiin tarkistaa. Toisella yrityksellä tutkimassa oli sama mukava ja perusteellinen lääkäri. Sydän saatiin tarkistettua normaaliksi ja kasvotkin melkein näkyivät, mutta Luumu piti kättä kasvojen edessä niin, ettei vieläkään aivan täyttä varmuutta saatu. Saimme seuraavan ultratutkimusajan reilun kahden viikon päähän ja näin ollen kävinkin Naistenklinikalla jo kolmannen kerran kuukauden sisään tänään.

Tämän päivän tutkimuksessa  kävin yksin, kun mieheni oli kipeänä. Onneksi nyt käyntiin ei liittynyt mitään suurempaa jännitystä, kun Luumua oli kuitenkin tutkittu lyhyen ajan sisällä jo useamman kerran ilman mitään ongelmaa. Tämänpäiväisen tutkimuksen tekijänä oli mieslääkäri, joka oli tehnyt myös ihan ensimmäisen ultratutkimuksen raskausviikolla 12. Tämän lääkärin ote oli sekä ensimmäisessä ultrassa että tänään hyvin erilainen kuin rakenneultran tehneellä lääkärillä, nopea ja itsevarma. Lääkäri tarkisti kasvot, jotka tänään näkyivätkin edestäpäin ihan hyvin. Joitakin muitakin asioita lääkäri tarkisti vielä uudemman kerran, ja taaskin kuulin kaiken olevan ok! Painoarvioksi tänään (rv 23+2) annettiin 608 g. Sikiön kasvuvauhti kuulostaa aika hurjalta ja kysyinkin, onko siinä jotain huolestuttavaa. Tähän lääkäri vastasi, että näillä viikoilla ei vielä oikein voida arvioida, onko sikiö kasvamassa liian suureksi. Ainakaan liian hitaalta kasvu ei vaikuta 🙂

Sikiön kasvun voi todellakin jo nähdä myös kasvaneesta vatsastani! On aika ihanaa katsoa peilistä oikeaa vauvamahaa ja tunnustella myös sikiön liikkeitä useita kertoja päivässä. Oikeastaan minusta tuntuu, että aina kun on tarpeeksi pitkään rauhassa suunnilleen paikoillaan keskittyen mahassa tuntuviin liikkeisiin, jotain tuntuu melko pian. Välillä mahassa on ihan kunnon myllerrys käynnissä! Viime viikolla, kun olimme mökkeilemässä ja luin kirjaa istualtaan niin, että kirja oli mahan edessä, huomasin, että usein potkut voi myös nähdä ihan selkeänä mahan liikahteluna.

Niin, ja sitten niitä muita asioita Luumun kasvun lisäksi… en edes ihan ole varma, missä järjestyksessä kaikki tapahtui, mutta joka tapauksessa olemme parin viikon sisällä ostaneet asunnon ja päättäneet mennä naimisiin elokuussa!

Uusi kotimme on tilava ja hyväkuntoinen kolmio Itä-Helsingissä. Asunnon ostaminen kävi lopulta todella nopeasti: tarjouksen tekemisestä ei kulunut kuin korkeintaan pari tuntia, kun tarjous oli hyväksytty, ja reilu viikko tämän jälkeen olimme jo tehneet kaupat! Tässä välissä käytiin tietenkin monta stressaavaa puhelua ja viestinvaihtoa pankkivirkailijoiden ja välittäjän kanssa. Mutta loppujen lopuksi saimme hyvin ripeästi hoidettua pankkiasiat kuntoon. Kaupantekotilaisuus oli varsin jännittävä ja kun kävimme vaivautunutta small talk-keskustelua asunnon myyjän ja välittäjän kanssa odotellessamme, että pankkivirkailija saisi rahansiirrot hoidettua, Luumu piti mahassa aivan älytöntä diskoa.

Muutto on heinä-elokuun vaihteessa eli kuukauden päästä. Nyt lähdemme vielä toiseksikin viikoksi mökkeilemään, mutta sitten pitääkin alkaa jo kovasti pakkailemaan tavaroita muuttoa varten. On ihanaa päästä uuteen kotiin miettimään, miten järjestämme kaiken ja pikkuhiljaa alkaa hankkimaan myös vauvan tarvikkeita, kuten hoitopöytää, vaunuja ja mitä kaikkea sitä tarvitaankaan.

Niin, ja sitten elokuun puolessa välissä meillä on tiedossa juhlat! Ajatus lähti liikkeelle hieman ex tempore – olimme toki päättäneet jo viime syksynä, että jossain vaiheessa menemme naimisiin, mutta vauvan ”hankinta” oli kuitenkin prioriteettilistalla selkeänä ykkösenä. Olimme ajatelleet, että häät voitaisiin pitää joskus myöhemmin, kun on paremmin aikaa ja energiaa suunnitella juhlia. Kuitenkin muutama viikko sitten aloimme miettiä, olisiko kuitenkin kiva mennä naimisiin vielä tämän kesän aikana. Ensin ajattelimme, että voisi olla hauska tosiaan vain käydä maistraatissa ja juhlistaa toimitusta ehkä piknikillä tai käymällä ravintolassa pienellä porukalla. Isommat juhlat voisi pitää ”joskus myöhemmin”.

No, satuimme juuri tuona viikonloppuna olemaan mökillä vanhempieni kanssa, ja kertoessamme ajatuksesta heille he tarjoutuivat järjestämään juhlat heidän kotonaan, jos vain haluaisimme. Miettiessäni asiaa hieman tarkemmin tajusin, että eihän meillä nyt lähivuosien aikana tule olemaan sellaista vaihetta, jolloin voisi jotenkin todella keskittyneesti alkaa järjestämään hääjuhlia, joten oikeastaan tämä voisi olla ihan hyvä ajankohta pitää myöskin juhlat, varsinkin kun vanhempani lupasivat hoitaa kaikki käytännön järjestelyt. Niinpä päätimme päivän (se on 15.8.!) ja pian aloimmekin jo askartelemaan hääkutsuja 🙂

Häiden suhteen tärkein tavoitteeni on ottaa mahdollisimman vähän stressiä mistään ja vain nauttia rakkauden juhlasta. Tällä hetkellä tuntuu todella mukavalta, että olemme menossa naimisiin ja pidämme kivat pienet juhlat, jonne tulee paljon kivoja ihmisiä. Sormukset pitää jossain vaiheessa käydä ostamassa ja aion myös ostaa tai ommella kivan kesämekon, johon maha mahtuu ilman kiristystä. Onneksi naimisiinmeno ei ole minulle koskaan ollut mikään elämää suurempi asia tai tavoite ja näin ollen en usko, että suurempaa häästressiä tuleekaan. Asunnon ostamiseen liittyi paljon enemmän paineita ja jonkinlaista epäonnistumisen pelkoakin. Onneksi asuntostressikin väistyi juuri sopivasti ennen 2 viikon kesälomaani ja on ollut ihanaa vain ottaa rennosti ja nauttia tilanteesta.

Huh, vielä voisin kirjoittaa ainakin verensokeri- ja insuliinisäädöistä kuluneen kuukauden aikana, mutta taidan jättää sen seuraavaan tekstiin. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet sielläkin… tällä hetkellä olen taas aika tyytyväinen löytyneeseen uuteen tasapainoon! Myös mahakuvia pitää laittaa taas lähiaikoina 🙂

Hobis vaan laskee, jee jee!

Sain tänään todella hyviä ja yllättäviä uutisia! Olin vähän pelonsekaisin tunnelmin lähettänyt Naistenklinikalle sähköpostia: lähetin viime viikon verensokeritaulukon kommentoitavaksi ja kysyin samalla, miltä uusin hba1c (eli pitkäaikaisverensokeri)-mittaukseni näyttää. Kävin siis verikokeessa viime viikon lopulla. Verensokeritaulukkoa hoitaja kommentoi, että näyttää menevän aika hyvin, eikä välttämättä ole tarvetta millekään muutoksille. Jatkossa voin lähettää taulukoita, jos jotain ongelmaa on, mutta jos ei, niin voidaan katsoa vasta seuraavalla äitiyspolikäynnillä kesäkuun alussa. Jes!

Kuulemma insuliinintarve voi vielä tästäkin laskea ja noususuunta alkaa todennäköisesti vasta kuukauden päästä. Minua ei vieläkään lakkaa ihmetyttämästä, miten voin pärjätä näin pienillä insuliinimäärillä, ja että insuliinintarve voisi vielä tästäkin vähentyä, käsittämätöntä 😀

Mutta sitten vielä se paras juttu: hba1c-arvoni oli 6,3%! Eli vielä yhden prosenttikymmenyksen parempi kuin viimeksi! En ymmärrä, miten tämä on mahdollista, kun tuntuu, että verensokerit on erityisesti huhtikuun aikana ollut tosi vaikea saada pysymään minkäänlaisessa tasapainossa (hba1c kuvastaa siis verensokerin vaihtelua viimeisen kuukauden ajalta). Tietenkään hba1c ei kerro ihan koko totuutta, koska se on keskiarvo eikä näytä sitä, minkä verran arvot heilahtelevat puolelta toiselle. Mutta joka tapauksessa olen todella positiivisesti yllättynyt, koska olin lähes varma, että hba1c olisi noussut jonkin verran.

Huh, tämä tarkoittaa siis, että voin hengähtää helpotuksesta ja jatkaa ainakin toistaiseksi samaan malliin, ehkä jopa vähän höllätä mittailua ainakin yöajalta. Diabeteshoitajan mukaan on tosi hyvä, jos hba1c pysyy suunnilleen samassa missä se nyt on, eikä haittaa vaikka se vähän nousisikin. Korkean pitkäaikaisverensokerin haitalliset vaikutukset sikiöön ovatkin kaikista suurimmat alkuraskaudessa, jolloin sekä epämuodostumariski että keskenmenoriski voivat olla selvästi korkeammat kuin ”normaaliraskaudessa”. On siis todella hyvä tietää, että koko ensimmäisen raskauskolmanneksen ajan olen onnistunut pitämään pitkäaikaisverensokerin hyvin alle suositellun 7,0%.

Keski- ja loppuraskaudessa verensokeritasapainolla on merkitystä lähinnä siihen, että korkeat verensokerit lisäävät riskiä makrosomiaan eli sikiön suurikasvuisuuteen. Kuitenkin myös niillä diabeetikoilla, joilla on hyvä hoitotasapaino, sikiö kasvaa usein keskimääräistä suuremmaksi. Käsittääkseni suurikasvuisuus ei sinänsä ole välttämättä mikään ongelma, mutta voi lisätä riskiä erilaisille komplikaatioille ja hankaluuksille synnytyksessä. Tämä on (kai?) suurin syy siihen, että diabeetikoiden synnytykset käynnistetään usein jonkin verran ennen laskettua aikaa ja diabeetikoille tehdään keisarinleikkauksia selvästi useammin kuin muille.

Nyt kun tästä jännittävästä hba1c-etapista on päästy ohi, seuraava jännitettävä etappi on sitten kesäkuun alussa, kun edessä on rakenneultra. Toivotaan, että sielläkin näkyisi hyppivä ja terve Luumu!

Klara vappen!

Vappu on ihana kevään juhla, josta tuli opiskeluvuosien aikana minulle yksi vuoden tärkeimmistä juhlista. Opiskeluaikaisia perinteitä on ollut tosi kiva pitää yllä myös sen jälkeen, kun minä ja opiskelukaverini olemme valmistuneet. Onneksi viime vuosina perinteet ovat muuttuneet hieman enemmän siihen suuntaan, että panostetaan myös ruokaan pelkän juoman sijaan. Hurjimpina opiskeluvuosina ensimmäiset skumpat poksautettiin jo vappuaaton aamuna, aaton ja päivän välissä ei montaa tuntia nukuttu ja juhlinta jatkui Ullanlinnanmäellä vappupäivän aamusta niin pitkään kuin jaksettiin. Nykyään suurin osa porukasta on vappuaaton töissä ja juhlintaa aloitellaan vappuaaton iltapäivästä ruuanlaiton lomassa. Vappupäivänä kiivetään edelleen Ullanlinnanmäelle ja sinne viedään skumppapullojen lisäksi paljon hyviä ruokia.

Miettiessäni etukäteen raskauden tuomia elämänmuutoksia, vappu oli sellainen juhla, jota erityisesti jännitin. Puoliksi vitsinä ehdotin joskus puolisollekin, jos yrittäisimme ajoittaa raskauteni niin, että se alkaisi vapun jälkeen ja vauva syntyisi ennen seuraavaa vappua. No, emme sitten kuitenkaan viitsineet odottaan näin kauan, eikä siihen onneksi olisi ollut tarvettakaan – viettäessäni vappua selvin päin huomasin, ettei vapun hauskuudesta näköjään kovinkaan suuri osa oikeasti vaadi alkoholia. Oli todella hauskaa nähdä kavereita, hoilata juomalauluja Tuomiokirkon portailla ja Ullanlinnanmäellä, laittaa ruskealäikkäinen yo-lakki päähän, tanssia Vallilassa vanhoja tansseja, nauttia keväästä, riehakkaasta tunnelmasta ja tietenkin hyvästä ruuasta.

Vapun tunnelmassa on jotakin ainutlaatuista. Tietenkin suuri osa tätä tunnelmaa liittyy yhteenkuuluvuuteen oman kaveriporukan kanssa, ja sitäkään ei onneksi vie pois se, ettei juo alkoholia. Itse valitsin vappujuomiksi Stowford Press-siideriä, jossa on 0.5% alkoholia, sekä alkoholitonta Legero-kuohuviiniä. Erityisesti Stowford Press-siideriä voin suositella, koska se maistuu todella aidolta hyvältä englantilaiselta siideriltä, vaikka onkin lähes alkoholiton. Hieman hämmennystä aiheutti pullon kyljessä oleva ”ei raskaana oleville”-varoitusmerkki, mutta päätin rohkeasti uhmata kieltoa, koska kyllähän tuota aika monta pulloa saisi lipittää, että tulisi juotua edes yksi kokonainen alkoholiannos.

Vapunaikainen ruokaherkuilla mässäily näkyi tietenkin jonkin verran verensokeriarvoissa, tulihan sitä syötyä aika monta munkkia, pizza- ja piirakkapalaa, perunasalaattia ym… Ahkeran mittailun avulla arvot pysyivät pääosin ihan suhteellisen hyvinä, mutta vappuaaton ja -päivän välisenä yönä verensokeri nousi niin, että aamulla mittari näytti 16. Kuitenkin vielä hurjempi verensokerin nousu tapahtui vappupäivän iltana. Ullikselta kotiin tullessani mittari näytti 7 eli oikein hyvää lukemaa, söin ja pistin ihan normaalin määrän insuliinia, ja tästä 4 tunnin päästä verensokeri olikin päälle 27! Tämä on koko raskauden aikana tähän mennessä korkein lukema, tätä ennen ei muistaakseni ole ollut lainkaan yli 20 arvoja. En vieläkään ihan täysin ymmärrä, mistä saattoi johtua noin iso pomppaus, mutta ainakin jonkin verran epäilen, että aiemmin päivällä syödyt rasvaiset ruuat nostivat verensokeria vielä pitkään syömisen jälkeenkin. Se mistä olen vapun ajalta erittäin iloinen, on se, että verensokeri ei missään vaiheessa (ainakaan tietääkseni) päässyt laskemaan liian matalaksi.

Eilisen päivän ja viime yön verensokeri on taas pysynyt oikein hyvissä arvoissa, joten ehkä tämä tästä. Levemir-annokset ovat nyt aamulla 2 yksikköä ja illalla 6. Ihan ihmeellistä, kun suhteet ovat aina olleet toisin päin ja toisaalta vieläkään en ymmärrä, miten ihminen (tai oikeastaan kaksi) pärjää näin pienillä annoksilla… No, ilmeisesti jossain vaiheessa seuraavien viikkojen aikana nykyinen insuliinintarpeen laskusuhdanne kääntyy taas nousuun. Raskauden loppuvaiheessa insuliinia voi tarvita moninkertaiset määrät lähtötilanteeseen verrattuna.

Eilen tuli täyteen 15 raskausviikkoa ja Luumu on jo vaikka kuinka iso:

Vauvan kehitys raskausviikolla 16

Nyt vauvasi on jo yli kymmenen senttimetrin kokoinen ja painaa reilut sata grammaa. Sen kasvojen lihakset kehittyvät vauhdilla, mikä mahdollistaa erilaiset ilmeet vauvan kasvoilla.

Raskausviikolla 16 vauvan sukupuolen pystyy myös näkemään. Nyt sukupuolielimet ovat täysin kehittyneet ja ne ovat lääkärille helposti havaittavissa ultrassa. Kun vauvasi kasvu jatkuu, voit pian alkaa tuntea myös hänen liikkeitä vatsassasi. Yleensä ensimmäiset liikkeet voi tunnistaa raskausviikosta 16 eteenpäin.

(http://lapsennimi.com/raskausviikko-16/)

Ja viime viikolla tapahtui jo tällaista:

Raskausviikolla 15 kohdussasi tapahtuu monia hyviä asioita. Suurin asia on se, että korvien luut alkavat kovettua ja vauvasi pystyy kuulla ääniä; muun muassa puhumisen, äidin sydämen lyönnit sekä hengityksen. Monet odottajat alkavatkin tässä vaiheessa kuunteluttaa musiikkia vauvalleen. Tämän uskotaan myös rauhoittavan vauvaa.

(http://lapsennimi.com/raskausviikko-15/)

Kerroin innoissani miehellenikin tästä, että nyt Luumu voi jo kuulla jotain! Mies totesi hieman huuli värähtäen, että tarkoitanko siis, että aiemmin Luumu ei siis olekaan kuullut hänen jutteluistaan mitään… 😀

Lapsen liikkeitä vai ilmavaivoja?

Monet äidit tuntevat jotain vatsassa, mutta eivät ole varmoja onko kyseessä lapsen liikkeistä vai esimerkiksi ilmavaivoista. Usein ensimmäisiä liikkeitä kuvaillaan juuri ”ilmakuplina”. Useimmat äidit alkavat tuntea liikkeitä viikoilla 16 – 20. Tämä on hyvin yksilöllistä.

(http://www.kaksplus.fi/2013/08/27/raskausviikko-16/)

Niinpä niin, siinä kysymys, jota pähkäilen usein! Viimeksi varmaan eilen maatessani sängyllä hihkaisin, että nyt tuntuu selvästi mahassa joku liike – ja sitten tunsin, että ilma purkautui suolistossa seuraavaan osaan… eli eiköhän tässä mene vielä hetki ennen kuin opin näitä erottamaan.