Kaikki valmiina (?)

Viimeinen ilta kotona ilman vauvaa. Ei tätä vieläkään käsitä. Mutta huomenna siis mennään klo 11 Naistenklinikalle ja sieltä en tule kotiin ennen kuin vasta synnytyksen jälkeen. Eilen käydessäni äitiyspolilla sydänkäyrällä sain vähän jutella kätilön kanssa tulevasta synnytyksestä. (sydänkäyrä oli ”kaunista valmiin vauvan käyrää” <3) Keskiviikkona tullessamme osastolle tehdään vielä alkajaisiksi alatutkimus kohdunsuun tilanteen tarkistamiseksi ja sen perusteella tehdään päätös, millä menetelmällä käynnistys aloitetaan. Mutta todennäköisintä on siis, että käynnistys aloitetaan ballonkimenetelmällä eli laittamalla katetri vauvan pään ja kohdunsuun väliin, tarkoituksena kypsyttää kohdunsuuta niin, että jossain vaiheessa voidaan puhkaista sikiökalvot. Käynnistyksen aloittamisesta varsinaiseen syntymähetkeen voi mennä tunteja, päiviä tai jopa viikkoja, mutta todennäköistä maanantain kätilön mukaan on kuitenkin, että tällä viikolla vauva syntyy.

Olenko nyt sitten valmis synnytykseen? Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että enpä paljoa tätä valmiimpi voisi olla! Tuntuu hyvältä ajatella, että kauaa ei enää tarvitse kanniskella alapäätä välillä kipeästikin painavaa mahaa eikä kävellä turvonneilla pökkelöjaloilla (jalat ovat olleet todella turvoksissa ainakin viimeisen viikon ajan, onneksi voi lainata miehen kenkiä:D ). Tietenkin synnytyksen jälkeen minua odottavat uudet erilaiset fyysiset vaivat, mutta niistäkin selvitään!

Synnytykseen valmistautuminen on minun kohdallani tarkoittanut ainakin kolmea asiaa: joogakurssia, kirjoja ja neuvolan perhevalmennuksen synnytysvalmennuskertaa. Ja toki näiden lisäksi ylipäätään koko raskausaika on ollut henkistä valmistautumista tätä suurta koitosta varten:) Nyt viimeisinä päivinä olen vielä pakannut sairaalakassia uudestaan ja yrittänyt kerrata mielessä ja käytännössä tärkeimpiä asioita synnytystä varten.

Olin siis raskausjoogakurssilla joogastudio Manipurassa. Kurssiin kuului 7 joogatuntia ja lisäksi synnytystä käsittelevä luento, jonne kumppanitkin olivat tervetulleita. Joogatunnit olivat hyvin rauhallisia ja sisälsivät enemmän rentoutumis- ja hengitysharjoittelua kuin liikunnallista joogaa. Suoraan töistä kauhealla kiireellä joogatunnille tullessa oli välillä vaikea orientoitua rentoutusharjoituksiin, mutta toisaalta ehkä juuri oman olotilan muuttamisen harjoittelu oli hyödyllistä. Tunnelma kurssilla oli mukava ja aika monella kerralla taisinkin oikeasti nukahtaa hetkeksi loppurentoutuksen aikana. Tunneilla teimme myös aika paljon pariharjoituksia. Välillä pariharjoituksia oli ehkä vähän kiusallista tehdä, kun piti olla niin lähellä täysin vierasta ihmistä. Ideana on tietenkin se, että näitä harjoituksia voi sitten tehdä myös kotona ja synnytyksenkin yhteydessä oman kumppanin kanssa.

Kurssi olikin pitkälti eräänlaista synnytysvalmennusta ja luento oli tärkeä osa tätä. Luennolla olimme siis yhdessä mieheni kanssa, mikä tuo todella hyvää varmuutta siihen, kun oikeasti lähdemme synnytyssairaalaan. Varmasti suuri osa synnytyssairaalaan mukaan tulevista isistä on aika hukassa sen kanssa, mitä siellä pitää ja voi tehdä. Äidille sentään annetaan vähän enemmän ohjeita… Eihän meilläkään mitään varmuutta ole siitä, mitä oikeasti tulee tapahtumaan, mutta ainakin jotain käsitystä ja yhdessä käytyjä keskusteluja siitä, millaista tukea toivon mieheltäni synnytyksen aikana. Luennolla käytiin läpi synnytyksen eri vaiheet: avautumisvaihe, ponnistusvaihe ja jälkivaihe. Luennolla ja myös sen jälkeisillä joogatunneilla käytiin läpi erilaisia lepoasentoja avautumisvaiheeseen, erilaisia ponnistusvaiheen asentoja ja tapoja, miten itse tai kumppanin avulla voi lievittää synnytyskipua. Ehkä tärkeimmät asiat, mitä kurssilla painotettiin ja mitä aion pitää mielessäni, ovat hengityksen ja liikkumisen tärkeys. Rauhallinen hengitys, mahdollisesti äänellä tehostettuna, auttaa hallitsemaan kipua ja pysymään rauhallisena. Ja samoin liikkuminen auttaa kipuun ja tekee tilaa sikiön etenemiselle kohti ulkomaailmaa.

Voin lämpimästi suositella Manipuran raskausjoogakurssia! Kurssin loputtua kävin kerran myös joogakoulu Shantin raskausjoogatunnilla. Shantissa raskausjoogaa on yksittäisinä tunteina eri opettajien ohjaamana ja tuntien sisältö varmaankin vaihtelee opettajan mukaan. Tunti, jolle minä satuin menemään, oli saman opettajan ohjaama, jolla olin käynyt astangajoogatunneilla, ja tunnin sisältö tuntuikin olevan pitkälti raskausaikaan sovellettua astangajoogaa. Tunti oli selvästi liikunnallisempi kuin Manipuran tunnit, mutta toki niin, että liikkeitä sovellettiin ja niihin annettiin myös monia eri vaihtoehtoja, joista saattoi valita sopivimman oman voinnin ja raskauden vaiheen mukaan. Tunti oli todella mukavaa vaihtelua verrattuna Manipuran tunteihin – jos kaikkeen olisi aikaa, ehkä olisikin ollut hauska käydä kahdella erilaisella joogatunnilla viikoittain…

Raskaus- ja vauva-aiheisia kirjoja luin muutamia eri vaiheissa raskautta, ja muistan, kuinka kaukaiselta alussa tuntuivat synnytykseen liittyvät osiot. Erityisen hyvältä ja kattavalta kirjalta tuntui Suomalainen vauvakirja (toim. Matilda Katajamäki ja Outi Gyldén). Siinä käytiin läpi perusteellisesti raskauden eri vaiheita, ruokavaliota yms., synnytystä, ja myöskin vauvan hoitoa ja kehittymistä erityisesti ensimmäisen vuoden aikana. Kirjassa oli perusteellisesti faktatietoa, mutta myös kokemuspätkiä erilaisista perheistä ja tilanteista. Kattavaa faktatietoa luin myös Odottavan äidin käsikirjasta, joka on naistentautien ja synnytysten erikoislääkäreiden kirjoittama kirja raskaudesta ja synnytyksestä. Kirja olikin lukemistani selvästi eniten ”lääketieteellinen” kirja ja siinä oli selostettu ehkä kaikista perusteellisimmin esimerkiksi erilaisten lääkkeellisten kivunlievitysmenetelmien hyviä ja huonoja puolia. Luin kirjaa melko aikaisessa vaiheessa raskautta ja muistan synnytysosioiden herättäneen silloin hieman ällötysreaktioita, koska kirjassa käytiin hyvin tarkasti läpi, mikä kaikki voi synnytyksessä mennä pieleen… Joka tapauksessa tämäkin oli mielestäni hyödyllinen kirja.

Lisäksi luin myös Manipuran joogaopettaja Malla Rautaparran kirjan Raskaus, synnytys, äitiys: Äidiksi omaa kehoa kuunnellen. Kirjassa on hyvin pitkälti kerrottu samat asiat, joita käytiin läpi myös Manipuran joogakurssilla, ja mielestäni kirja ja kurssi täydensivätkin hyvin toisiaan. Lainasin kirjan vielä uudestaan nyt, kun synnytys jo kolkuttelee ovella, ja siitä on ollut todella kätevä kerrata joogakurssilla läpikäytyjä asioita ja asentoja (kirjassa on paljon kuvia, joten asentoja voi opetella myös itsekseen sen avulla). Malla Rautavaaran näkökulma synnytykseen on melko kriittinen suhteessa nykykäytäntöihin, joissa hänen mukaansa liian helposti ja rutiininomaisesti käytetään esim. lääkkeellistä kivunlievitystä ja muita toimenpiteitä ilman, että niihin aina on painavia perusteita.

Itse ajattelen, että haluan yrittää synnyttää mahdollisimman pitkälti ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta en halua sulkea mitään vaihtoehtoja kokonaan pois, koska kuitenkaan synnytyksen kulkua ei etukäteen voi tietää. Ja onhan minun synnytykseni jo lähtökohtaisesti jotain muuta kuin täydellinen ”luomusynnytys”, kun se käynnistetään etuajassa. Luettuani muiden diabeetikoiden kokemuksia synnytyksestä, tuntuu että aika usein toistuu sekin, että synnytystä aletaan käynnistää alatiesynnytyksenä, mutta syystä tai toisesta lopulta kuitenkin päädytään sektioon. Se on siis minullakin ihan mahdollinen lopputulos.

Niin, ja sitten vielä se neuvolan perhe/synnytysvalmennus… Sitä oli siis kaksi kertaa. Kokoonnuimme lähiterveysasemallemme n. 10 muun äidin/pariskunnan kanssa. Ensimmäisellä kerralla kävimme nopean esittelykierroksen ja kävimme läpi vauvaan liittyviä mielikuvia valitsemalla kuvakasasta omaa mielikuvavauvaa kuvaavan valokuvan. Tämä oli ihan kiva tehtävä, mutta muihin odottaviin tutustumista ajatellen ryhmä oli aivan liian iso – varsinaisesti ei tuntunut, että perhevalmennuksessa olisimme tutustuneet kehenkään, kun asioista keskustelullekaan ei ollut varattu ollenkaan aikaa. Toki kysymyksiä läpikäytyihin sisältöihin liittyen sai esittää, mutta olisin toivonut kannustusta nimenomaan ryhmäläisten väliseen keskusteluun. Perhevalmennuksen asiasisällöt olivat ensimmäisellä kerralla imetys ja muu vauvan hoito ja toisella kerralla synnytys.

Synnytystä käsittelevä perhevalmennuskerta oli viime viikolla, ja olikin hyvä tuuri, että edes ehdimme tälle kerralle, kun synnytys onkin jo tällä viikolla:) Terveydenhoitajat kertoivat perusasiat synnytyssairaalaan lähtemisestä ja synnytyksen vaiheista sekä todella nopeasti eri kivunlievitysmenetelmistä. Molemmilla kerroilla katsoimme myös videolta äitien/perheiden kokemuksista imetykseen ja synnytykseen liittyen. Videoiden vauvojen takia olin molemmilla kerroilla tippa linssissä (hoivaviettihormonit näyttävät olevan ihan hyvin toiminnassa:), mutta mitään elämää suurempaa näistä valmennuksista ei jäänyt käteen – samat asiat olin hankkinut tietooni aika paljon tarkemmin kirjoista ja joogakurssilta. Varsinkin lääkkeellisten kivunlievitysmenetelmien esittely oli perhevalmennuksessa aika ”mutkat suoriksi”- tyylistä, lääkkeettömistä menetelmistä mainittiin ehkä yhdellä lauseella. Ehkä yksi hyvä puoli neuvolan synnytysvalmennuksessa oli se, että tajusin tietäväni synnytykseen liittyvistä asioista oikeastaan aika paljon enemmän kuin pelkät ihan perusasiat ja varmasti enemmänkin kuin moni muu – ja silti kaikki tavalla tai toisella selviytyvät siitä 🙂

Viimeisinä päivinä ennen synnytystä olen tietysti käynyt labrassa, sykekäyrällä ja myös ylävatsan ultrassa, jossa tarkistettiin, näkyykö maksassani tai muissa sisäelimissä jotain erikoista, mutta mitään epätavallista ei löytynyt. Viikonloppuna maalasimme pari seinää ja kylpyhuoneen kaappi asennettiin tänään. Olen myös mm. pyykännyt viimeisiä vielä pesemättä olleita juttuja, liottanut villahousuja lanoliinissa ja kirjoittanut vauvakirjaa parille aukeamalle ennen syntymää… Ja lisäksi kävin katsomassa elokuvia Rakkautta & Anarkiaa -festareilla ja tänään olin vielä teatterissakin:) On ollut ihan hyvä pysyä sopivan kiireisenä, näin ei ole ehtinyt liikaa jännittämäänkään. Kuitenkaan ei ole tullut liian kiire: reilut 3 viikkoa äitiyslomaa ennen synnyttämään lähtöä ovat olleet juuri sopivasti tekemään kaikki tarpeelliset valmistelut. Tavaroiden hankkiminen, pyykkääminen ja järjestely ovat olleet aika ihania puuhia senkin takia, että niiden kautta on voinut konkreettisesti alkaa tajuta, että kohta täällä on meidän lisäksi oikeasti joku kolmas. Henkisessä valmistautumisessa tärkeää on tiedonhankinnan lisäksi ollut tietenkin myös jutteleminen puolison, äidin ja ystävien kanssa.

Nyt enää alle 12 tuntia lähtöön, hui! Saankohan tänä yönä ollenkaan unta… 🙂

Tylsää…

Nyt on sellainen tylsä odotteluvaihe – tuntuu, että mitään jännää ei tapahdu. Ensimmäiseen neuvolakäyntiin on vielä monta viikkoa eikä äitiyspoliklinikalta ole kuulunut mitään (jos huomenna ei tule kirjettä, pitää soittaa ja varmistaa, ovatko saaneet lähetteeni).

Minulla ei ole pahoinvointia eikä erityistä väsymystäkään, tuntuu että ainoa selvä raskauden oire on vähän normaalia korkeammalle kipuava verensokeri lisätyistä insuliiniannoksista huolimatta. No, heti huomaan itsekin, kuinka älytön ajatus on TOIVOA itselleen pahoinvointia, väsymystä tai muita vaivoja, eiköhän niistäkin pääse jossain vaiheessa ihan riittävästi ”nauttimaan”. Ehkä kuitenkin tuntuu oudolta, kun on lukenut useita selostuksia siitä, mitä usein tapahtuu milläkin raskausviikolla, ja sitä alkaa liikaakin vertaamaan itseään keskiarvoon (”olenko normaali?!?”)… Tietysti joka paikassa sanotaan, että kaikille ei mitään selviä alkuraskauden oireita tule, eli ehkä nyt vain pitäisi yrittää olla tyytyväinen.

Viikonloppuna aloin tutkailemaan aikani kuluksi raskauteen ja vanhemmuuteen liittyviä kirjoja kirjaston valikoimista. Netistähän löytää paljon tietoa, mutta nyt ajattelin, että olisi kiva lukea raskauteen liittyvistä asioista vähän enemmän ”syventyen”: netissä tieto on kuitenkin niin pirstaleista, lyhyitä artikkeleita siellä täällä ja myös sekalaista mutu-tuntumalla kirjoitettua asiaa. Laitoin varaukseen kolme kirjaa, joista kiinnostuin lähinnä kirjan nimen ja lyhyen kuvauksen perusteella:

Malla Rautavaara: Raskaus, synnytys, äitiys: äidiksi omaa kehoa kuunnellen

Tyypin 1 diabetes ja raskaus (toim. Sanna Kangasniemi ja Minna Kinnari)

Jari Sinkkonen: Isäksi ensi kertaa

Tänään hain kirjastosta kaksi jälkimmäistä, äitiysaiheinen kirja ei ollut vielä tullut perille. Ja mikä pettymys olikaan, kun tajusin, että tuo Tyypin 1 diabetes ja raskaus ei ole mikään kirja, jonka avulla olisin voinut syventää tietämystäni, vaan Diabetesliiton vihkonen, jonka kopioversion olin jo saanut mukaani Äitiyspoliklinikalta tammikuussa…

Eli näitä on nyt sitten kaksin kappalein. Vihkonen on ihan hyvää ja käyttökelpoista asiaa täynnä, mutta ei nyt itselleni enää mitään uutta. (Huomautettakoon, että jotkut yksityiskohdat 6 vuotta sitten tehdyssä oppaassa ovat jo selvästi vanhentuneita, kuten että Levemir-insuliinia ei suositeltaisi raskauden aikana).

Jari Sinkkosen kirjan lainasin siis tulevaa isää ajatellen, ja voitte kuvitella, oliko ärsyttävää, että tämä oli ensimmäinen oikea kirja, jonka onnistuin kirjastosta saamaan. Eikä minulle mitään!

No, kotiin tultuani mies oli vielä töissä ja niinpä aloin itse lukemaan tätä. Luin jo muutaman ensimmäisen luvun ja kirja vaikuttaa oikein kivalta, eikä itse asiassa ollenkaan turhalta myös tulevan äidin luettavaksi. Onhan vanhemmuus tietenkin yhteispeliä ja on hyvä miettiä myös sen toisen vanhemman roolia ja tämän arvostamista. Ehkä tässä kirjassa itseäni vähän ärsyttää liiallinenkin sukupuolierojen korostaminen, vaikka toki ymmärrän, että monet isän kaipaavat nimenomaan ”mieheltä miehelle” kirjoitettua kirjaa, joka ottaa huomioon, että heidän näkökulmansa on kuitenkin erilainen kuin äidin.

Odottelu siis jatkuu isäkirjaa lukemalla ja pöksyjen kutomisen jatkamisella! Huomenna toivottavasti saan käsiini myös Malla Rautavaaran äitiyttä käsittelevän kirjan. Otan myös mielelläni lukuvinkkejä vastaan!

Lapsen nimeksi tulee Luumu

Viikonloppu on mennyt reissaillessa, kävimme mm. anopin luona, joka on tietenkin innoissaan uutisista. Kävimme myös yhdessä tarkasti läpi, mitä kaikkea en voi syödä (ihan hyvä kerrata itsekin!). Neuvolan täti neuvoi puhelimessa, että THL:n ohjeet (http://www.thl.fi/fi/web/elintavat-ja-ravitsemus/ravitsemus/raskausaika/raskausaikana-valtettavat-elintarvikkeet) ovat luotettavimmat netistä löytyvät ohjeet. Niiden mukaan olen siis suunnilleen pyrkinyt toimimaan.

Kuitenkin itse pidän tärkeänä myös sitä tutkimustietoa, että liika stressaaminenkin on haitallista sikiönkehitykselle, joten en aio huolestua liikaa, jos joskus vahingossa tulisi syötyä hieman jotain suositusten vastaistakin. Anoppi oli jo huolissaan erilaisten lämpötilojen sun muiden vaikutuksesta terveyteeni – näiden täytyy antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos:) Kahvia saa THL:n suosituksen mukaan juoda korkeintaan 3 kuppia päivässä ja olen juonutkin edelleen kupilliset aamulla ja lounastauolla – tämä on sellainen nautinto, josta en aio luopua, vaikka tiedänkin joidenkin odottavien äitien jättävän kahvin kokonaan pois.

Tänään on tasan viisi viikkoa viimeisten kuukautisten alkamispäivästä, eli jos olen ymmärtänyt oikein, alkaa raskausviikko 6.

Lapsi on nyt pikkusormen kynnen kokoinen, noin 7 millimetriä. Tällä viikolla lapsen kehitys on äärimmäisen voimakasta. Uusia hermosoluja muodostuu noin 100 000 kappaletta minuutissa. Lapsen koko kolminkertaistuu, ja tietyt piirteet alkavat muodostua. Jo nyt muodostuvat silmien ja korvien alkeet, ja ruoansulatusjärjestelmä ja hengityselimistö kehittyvät.

(http://www.kaksplus.fi/raskaus/raskaus-viikko-viikolta/raskausviikko-6)

Nyt alkio on kolme viikkoa vanha. Foolihappo auttaa sulkemaan alkion hermostoputken. Vajavainen sulkeutuminen voi johtaa selkäydinkohjuun ja aivojen huonoon kehittymiseen. Aivan viikon lopulla muodostuvat kolme aivo-osiota. Etuaivot huolehtivat muistista ja ajattelusta – käytännössä ongelmanratkaisusta ja aistien viestien tulkitsemisesta. Keskiaivot koordinoivat signaaleja ja lähettävät ne oikeaan päätöspaikkaan.

Taka-aivot huolehtivat lämmönsäätelystä, hengitysrytmistä ja lihasliikkeistä. Selkäranka, selkäydin, aivot, sydän, luut ja lihaksisto alkavat vähitellen kehittyä. Kaksi sydänputkea muotoutuu ja kun ne sulautuvat yhteen yhdeksi putkeksi niistä kehittyy alkeellinen sydän. Kun alkio on 25 päivää vanha (hedelmöittymisestä), eli tämän viikon puolivälissä, alkaa pikku sydän lyödä ja pumpata nestettä kehon eri osiin!

(http://www.vau.fi/raskaus/Raskausviikot/Viikko-6/)

Juuri tämä alkuraskauden vaihe, kun kaikki tärkeät elimet kehittyvät alkiolle, on erityisen haavoittuva vaihe, ja tämänkin tekstin luettuani olen iloinen, että olen syönyt foolihappoa 5 mg annoksella jo ennen raskauden alkamista. Nyt verensokeritasapainokin olisi hyvin tärkeää olla kohdallaan juuri epämuodostumien riskin takia, joista kirjoitin jo viikko sitten. Verensokeritaulukkoa silmäillessäni huomasin, että olen viime päivinä mittaillut 9-10 kertaa vuorokaudessa ihan ”huomaamattani”. Kuvasta huomaa, että tiistain (raskaustestipäivän) jälkeen mittauskerrat lisääntyivät aika laillla:)

Verensokerit ovat muutamana yönä olleet alkuyöstä yllättävästi koholla. Tämä tuntuu oudolta, minulle kun tyypillisempää on, että sokerit pikemminkin ovat alkuyöstä liian matalalla ja sen takia pomppaavat myöhemmin korkealle. Nyt olen taas vähän lisännyt yölle pistettävää Levemir-annosta ja yritän pistää myös iltapalalle enemmän pikainsuliinia kuin normaalisti. Tätä kirjoittaessa tosin tuntuu, että käsiä alkaa hieman tärisyttää äskeisen iltapalainsuliinin jäljiltä. Mataliakin on viime päivinä välillä tullut, kun yritän puristaa tasapainon niin tiukaksi.

Pääosin mittaamani verensokerit ovat olleet tavoitearvojen sisällä, vaikka lähes päivittäin tulee myös liian korkeita ja matalia arvoja. Kehoni ja hormonitoimintani muuttuu koko ajan, ja tämän takia aiemmin hyväksi havaittuihin kaavoihin ei voi täysin turvautua. Yritän pitää mielessä, että olennaisempaa kuin hetkelliset liian korkeat arvot, on se, että keskimäärin taso pysyy kohtuullisena.

Viikonlopun aikana olemme myös vihdoin ehtineet kunnolla iloita yhdessä puolisoni kanssa mahassani kasvavasta oliosta. Olemme nauraneet erilaisille huumorimielessä heitellyille nimiehdotuksille (ei kai nimeä voi oikeasti miettiä ennen kuin näkee tyypin ja pitää sitä sylissään?), miettineet, miten raskauteni vaikuttaa kesäsuunnitelmiin, ja pohtineet ketä pyydämme kummeiksi. Kaikki, kenelle olemme kertoneet, ovat innoissaan ja niin mekin. Odotan jo, että mahani alkaa kasvaa. Olen alkanut neuloa vauvalle pöksyjä, niistä ehkä tännekin kuvia sitten kun valmistuvat 🙂

Taustaa, raskaushaaveita ja valmistautumista

Päätin aloittaa kirjoittamaan blogia 1-tyypin diabeetikon raskauden suunnittelusta ja (toivottavasti jossain vaiheessa) raskauden eri vaiheista. Ensin voisin kertoa hieman taustastani. 11-vuotiaana sairastuin diabetekseen. Hoitomalliksi tuli heti alusta lähtien monipistoshoito. Tomerana tyttönä opin nopeasti hoitamaan itse insuliinin pistämisen ja verensokerien mittaamisen, eikä sairastuminen tuntunut suurelta järkytykseltä. Olinhan kuitenkin sairaalaan päätyessäni tajuissani ja ilmeisesti paremmassa voinnissa kuin moni muu diabeetikko hoidon piiriin tullessaan. Muistan äitini kysyneen sairaalassa, olenko itkenyt sairauttani – vasta tämän kysymyksen myötä tajusin, että asia edes voisi olla itkun aihe. Omasta mielestäni oli ihan ok asua viikon verran uudessa jännittävässä sairaalaympäristössä, jossa sai katsoa videoita ja pelata lautapelejä sairaanhoitajaopiskelijan kanssa.

En ole koskaan salannut sairauttani, olen pistänyt insuliinit julkisella paikalla ja käyttänyt diabetesranneketta. Kuitenkaan en ole tehnyt suurta numeroa diabeteksesta enkä varsinaisesti ajatellut olevani sairas – diabetes on ollut asia, joka pitää hoitaa, mutta joka ei suuremmin häiritse elämääni. Hoitotasapainoni oli ensimmäisinä vuosina erinomainen, murrosikään tullessa verensokerit alkoivat heitellä enemmän. Muistaakseni koko opiskeluaikani pitkäaikaisia verensokereita kuvaava Hba1c-arvoni on ollut noin 8-9 % välillä eli jonkin verran tavoitearvoa (alle 7 %) korkeampi. Opiskeluaikana juhliminen oli tärkeä osa elämää ja opiskelijabileet tietysti sotkivat verensokereita sekä alkoholinkäytön, vuorokausirytmin muutoksien että vielä normaalia heikomman seurannan myötä.

Vaikka en ole pysynyt tavoitearvoissa, diabetes ei missään vaiheessa ole aiheuttanut suuria ongelmia, kuten tajunnan menettämistä tai muita vaaratilanteita – ehkä tässä onkin yksi syy, miksi en ole saanut motivoitua itseäni tarkempaan diabeteksen hoitoon. Aikuisiällä en ole mitannut verensokeria tarpeeksi usein enkä varsinkaan pitänyt kirjaa mittaustuloksistani, vaikka jokaisen lääkärikäynnin jälkeen olen päättänyt parantaa tapani. Näin ollen insuliiniannoksenikin olivat enemmän tottumusten mukaisia kuin mittaustulosten perusteella hienosäädettyjä.

Olen pienestä tytöstä lähtien ollut jossain määrin tietoinen siitä, että haluan joskus lapsia. Viime vuosina tämä haave on vakaan parisuhteen myötä tullut yhä selvemmäksi ja viime keväänä päätimme mieheni (joka muuten myöskin on diabeetikko) kanssa, että nyt voisimme olla valmiita ajattelemaan vauvantekoa ihan tosimielellä lähitulevaisuudessa. Tiesin tietenkin jo etukäteen, että diabeetikon raskaus vaatii tarkempaa suunnittelua ja seurantaa kuin tavallinen, ja päätin keskustella asiasta diabeteslääkärini kanssa.

Jostain syystä asian puheeksi ottaminen lääkärin vastaanotolla oli todella jännittävää ja muistan melkein purskahtaneeni itkuun ennen kuin sain sanat suustani. Onneksi lääkärini ymmärsi nopeasti, mistä on kyse, ja kysyi ”raskaushaaveitako?” päästäen minut pälkähästä. Asia oli nyt vihdoin saatettu ensimmäisen ”ulkopuolisen” henkilön tietoon. Tästä olisi kuitenkin vielä matkaa siihen vaiheeseen, että voisi jännittää raskaustestin tuloksia – ensin pitäisi saada pitkäaikainen verensokeri ainakin alle 7,5 % hba1c-arvon (monissa lähteissä suositellaan pysymistä alle 7,0 % koko raskauden ajan).

Päätimme muuttaa lääkitystäni niin, että kerran päivässä pistettävän pitkävaikutteisen Lantuksen sijaan aloin pistää kaksi kertaa vuorokaudessa Levemir-insuliinia. Näin pystyin tekemään nopeammin muutoksia pitkävaikutteiseen insuliiniin ja pistämään eri määrän insuliinia yöksi ja päiväksi. Olennainen muutos diabeteksen hoidossani piti tietenkin olla myös verensokerin mittaaminen useammin ja insuliiniannosten muuttaminen tarkemmin verensokeriarvojen mukaan. Kesäloma meni matkustaessa, mökkeillessä ja toisaalta syksyn puolimaratoniin treenatessa. Kunnollisen verensokerikirjanpidon aloitin vasta loman jälkeen.

Pitkäaikaisverensokerini oli syksyllä hieman parantunut (ehkä 7,9%?), mutta verensokerin vaihtelu oli vielä selvästi liian suurta: alle 4 ja yli 15 mmol/l lähes päivittäin. Lääkärini totesi varsin tiukasti, että verensokerin pitäisi pysyä suhteellisen jatkuvasti 4-8 mmol/l välillä, jotta vauvahaaveita voisi alkaa toteuttamaan. Sain kuitenkin reseptin foolihappoon, jota suositellaan diabeetikoille muita suuremmalla annoksella jo 3 kuukautta ennen raskautta, jotta vältetään kohonnut riski lapsen selkärankahalkioon.

Juoksuharrastus oli vielä sen verran uusi asia minulle, että vaikka kuntoni koheni reippaasti, en oppinut täysin hallitsemaan rankkojen juoksulenkkien vaikutusta verensokeriin. Syyskuun lopussa juoksin puolimaratonin ja päätin sen jälkeen jättää rankat juoksulenkit tauolle, jotta saisin verensokerini kuntoon. Sen sijaan aloin käydä pilateksessa, joogassa ja muissa ”rauhallisemmissa” jumpissa, joiden vaikutus verensokeriin ei ole yhtä voimakas ja arvaamaton kuin rankalla aerobisella liikunnalla. Olin jättänyt herkkujen syönnin ja alkoholinkäytön minimiin ja alkanut mitata verensokerini ennen jokaista ateriaa sekä vähintään kerran myös yöllä (lähinnä siksi, että minulla on ollut taipumusta yöllisiin mataliin verensokereihin, jotka sitten aamua kohti kääntyvät liian korkeiksi, ilman että missään vaiheessa heräisin).

Aluksi tämäkään ei tuntunut auttavan. Marraskuun paikkeilla muistan itkeneeni ensimmäistä kertaa diabetekseni takia. Verensokeri heitteli edelleen, vaikka yritin tehdä parhaani.  Olin myös hankkinut diabeetikon raskaudesta lisää tietoa. Tämä osittain motivoi tiivistämään seurantaa, osittain kuitenkin masensi lukea monista riskeistä, mitä äidin diabetes erityisesti huonossa verensokeritasapainossa voi aiheuttaa lapselle.

Lähtökohtaisesti oli tietysti otettava huomioon se, että kun sekä minulla että puolisollani on diabetes, lapsellakin olisi kohonnut riski sairastua. Diabeetikkoisän lapsella todennäköisyys sairastua diabetekseen on n. 6 % ja diabeetikkoäidin lapsella n. 3 %. Nämä yhteenlaskettuna todennäköisyys on siis melkein 10 %. Tämä ei ole kuitenkaan tuntunut ylitsepääsemättömältä esteeltä sen takia, että meillä kummallakaan diabetes ei ole tuntunut estävän hyvää elämää ja monenlaisia seikkailuja, ja toisaalta ketkä muut vanhemmat osaisivat hoitaa diabeetikkolasta yhtä hyvin kuin me, joilla molemmilla on myös omakohtainen kokemus sairaudesta.

Paljon pahemmalta kuin tämä lapsen diabeteksen riski (joka sekin on iso asia!) tuntui esimerkiksi se, että alkuraskauden korkea verensokeri lisää riskiä sikiön epämuodostumiin, loppuraskaudesta taas makrosomiaan eli sikiön kasvamiseen liian suurikokoiseksi. Aloin miettiä, onko minusta ylipäätään tähän – jos en onnistuisi saamaan verensokeriani optimitasolle, en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos sen seurauksena lapsellani olisi epämuodostumia tai muita terveysongelmia. Aiempina vuosikymmeninä diabeetikoita onkin jossain määrin suositeltu välttämään raskaaksi tulemista, koska on ajateltu tämän olevan riski sekä äidin että lapsen terveydelle. Kuitenkin uudemmissa tutkimuksissa on havaittu, että raskaaksi tulemisella voi olla jopa enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia äidin terveydelle parantuneen hoitotasapainon myötä. Ainoastaan niille naisille, joille diabetes on aiheuttanut vakavia elinmuutoksia (esim. munuaisissa tai silmänpohjissa), raskautta ei suositella.

Jonkinlainen käännekohta oli, kun löysin Diabetesliiton keskustelufoorumilta vertaistukipalstan: http://keskustelu.diabetes.fi/index.php?board=5.0 . Luin erityisesti ”vauvakuumeilijat”-keskusteluita yötä myöten ja ahmin tietoa siitä, miten muut äidiksi haluavat olivat painineet samojen ongelmien kanssa. Monella muulla kuin minulla oli sama kokemus, että diabeteksesta ei ollut aiemmin aiheutunut mitään niin suurelta tuntuvia esteitä, kuin nyt vauvahaaveiden myötä. Verensokerien kurissa pitäminen ei tullut muiltakaan luonnostaan. Jotkut jopa olivat jättäneet ehkäisyn pois jo aiemmin kuin ”lääkärin lupa” oli saatu (itse asiassa ilmeisesti yli puolet diabeetikkonaisten raskauksista alkavat näin) ja myös minun silloista hba1c- arvoa korkeammillakin lukemilla monet olivat tulleet raskaaksi. Sikiön epämuodostumat ovat joka tapauksessa hyvin harvinaisia, vaikka riski olisikin normiväestöön verrattuna suurempi. Näiden asioiden sisäistäminen toi valtavan helpotuksen ja jostain syystä myös ihan erilaisen tsemppausvaiheen verensokeriseurantaan ja insuliinien säätämiseen.

Tuntui, että löysin vihdoinkin minulle sopivat insuliinimäärät eri vuorokaudenaikoihin ja vaihdellen sen mukaan, onko työpäivä vai viikonloppu. Joulukuun alussa hba1c oli 7,1 eli todella lähellä tavoitearvoa. Verensokerini ei kuitenkaan vieläkään ollut pysynyt jatkuvasti 4-8 mmol/l välilllä, joten olin erittäin positiivisesti yllättynyt, kun lääkärini totesi, että tasapainoni on parantunut niin selkeästi, että voimme rauhallisilla mielin jättää ehkäisyn pois ja hän tekee lähetteen Naistenklinikan äitiyspoliklinikalle.

Tämä riittäköön tältä kertaa. Kirjoitan seuraavassa postauksessa enemmän nyt meneillään olevasta vaiheesta, kun jännitetään, olenko raskaana vai en, ja yritän pitää yllä saavutettua hyvää tasapainoa (viimeisin hba1c 6,5, jee!) 🙂