Tänään aamulla tulimme kotiin aivan ihanalta ja ikimuistoiselta matkalta. Olimme siis mieheni kanssa New Yorkissa ja Kanadan Nova Scotiassa moikkaamassa pikkusiskoani. Aikaeron takia tämä päivä on mennyt jokseenkin sekavissa ja usvaisissa tunnelmissa, mutta onneksi myös kotiin palaaminen tuntuu ihanalta, vaikka toki matkaakin olisi vielä voinut jatkaa 🙂
En aio tänne blogiin kirjoittaa mitään yksityiskohtaista matkakertomusta, mutta tässä joitakin (diabetes/raskaus-aihetta liippaavia) hetkiä/asioita matkaltamme…
Ensinnäkin: aikaeroon tottuminen oli tavallaan yllättävän helppoa oman jaksamisen kannalta. Toki ekoina päivinä unirytmimme oli vielä tosi aikainen (ollakseen lomarytmi), mutta melko pian olimme sopeutuneet uuteen rytmiin jopa niin hyvin, että jaksoimme olla jazzklubilla jopa yli puolen yön! Aikaero tuntui ainakin minulla aiheuttavan enemmän hankaluuksia verensokeritasapainoon kuin muuhun jaksamiseen.
Erityisesti pitkien lentomatkojen aikana verensokerit käyttäytyivät todella oudosti. Menomatkalla mittailin varsin hyviä sokeriarvoja, mutta John F. Kennedyn lentokentällä mitatessani mittari näytti yllättäen 1,6, joka on matalin verensokeriarvo minkä muistan mitanneeni. Tässä vaiheessa minulla oli vähän huono olo, mutta jotenkin en yhdistänyt sitä lainkaan verensokeriin, vaan kuvittelin olotilani liittyvän enemmän korvien kivuliaaseen ja epämukavaan lukkiutumiseen laskeutumisen aikana ja USA:n turvatarkastuksien jännittämiseen.
Tämä tilanne säikäytti minut melkoisesti, koska kyllähän sitä luulisi, että noin alhaisella verensokerilla huomaisi jo ilman mittaustakin, että pitää syödä. Onneksi mittasin, koska vaikka edelleen kävelin ja roudasin matkalaukkuakin ihan normaalisti, ei tajunnan menetyskään välttämättä olisi ollut kaukana. Ilmeisesti monilla matalien verensokerien tuntemukset voivat raskauden aikana heiketä tai jopa hävitä kokonaan… onneksi moneen kertaan matkan aikana kuitenkin myös tunsin tutut heikotukset heti, kun verensokeri laski vähänkin alle neljän.
Paluulennolla New Yorkista Helsinkiin verensokerini meinasivat olla koko lennon ajan yli 10 ja meinasin jo hermostua, kun korjausinsuliinitkaan eivät tuntuneet tehoavan lainkaan. Mutta bussimatkalla kotiin mittasin taas matalan verensokerin (kuitenkin yli 3), ja tänään verensokeri tuntuu pysyvän jatkuvasti 4 kieppeillä, vaikka olen syönyt tosi reilusti ja lepäillyt.
Näitä ihmeellisiä lentomatkan jälkeisiä matalia ei selitä (ainakaan kokonaan) Levemir-insuliinin pistosajankohdan muutokset, koska olen tietoisesti muuttanut ajankohtaa vain vähän kerrallaan ja tänäänkin matalat alkoivat jo ennen kuin olin pistänyt aamun Levemiriä. En sitten tiedä, voisiko kyseessä olla jonkinlainen jännityksen purkautuminen? No, ehkä nämä on kuitenkin niin monella tapaa erikoistilanteita, ettei kannata liikaa jäädä miettimään.
Matkan aikana verensokerit pysyivät tasapainossa varsin vaihtelevasti, alkumatkasta tasapaino oli hyvä (sitä yhtä tosi matalaa lukuun ottamatta!) ja mittasin välillä hyvinkin tasaista 5-6 riviä, mutta tuntui, että loppua kohden tasapaino jotenkin alkoi hajoamaan. Luulen, että tähän vaikutti todella moni tekijä: ruoka-aikojen epäsäännöllisyys, joinakin päivinä liian vähäinen mittaaminen, fyysinen rasitus ja väsyminen jatkuvaan informaatiotulvaan…
Syöminen – siinä jälkeenpäin ajatellen yksi asia, jota olisi voinut miettiä matkan aikana vähän tarkemmin. Matkan alettua heittäydyin aika nopeasti ns. lomavaihteelle syömisten suhteen ja ero oli aika iso siihen, että viime aikoina olen jättänyt makeat herkut aika vähälle. Koska minulla on diabeteksen lisäksi myös keliakia, on ulkomailla mahtavaa maistella sellaisia gluteenittomia herkkuja, joita ei Suomesta usein saa. Gluteenittomuus on New Yorkissa selväsi trendikästä, mikä lisäsi houkutuksia aika tavalla! Maistelimme paljon ihania pannukakkuja, burgereita, muroja, muffinsseja, bageleita, suklaita, mehuja… Niin, ja ne Starbucksin sokeri-kermavaahto-kahvit….
Kun ruokaa tuli syötyä harvemmin kuin kotona, tuli napaan välillä ahdettua niin paljon kerralla, että huh huh. Amerikassa kevyet kasvisruuat eivät myöskään ole oikein ”se juttu”, vaan hiilareita ja rasvaa ruuassa riittää. Ja tästä päästäänkin siihen, että tänään käydessäni vaa’alla kiloja oli tullut jopa 4 lisää siihen painoon, missä olen ollut viime vuoden loppupuolelta lähtien. Parissa viikossa se on aikamoinen muutos 😀 Mietinkin, että tuntuu, että mahani on alkanut kasvaa, mutta tällainen vauhti ei ehkä ihan ole normaalia raskauden aikaista painon lisääntymistä 😀
Luin juuri Odottavan äidin käsikirjasta, että normaalipainoiselle sopiva painon lisäys koko raskauden aikana olisi 11,5-16,0 kg ja valtaosa lisäyksestä tapahtuu raskausviikon 20 jälkeen. Saa nähdä mitä palautetta saan asiasta huomenna äitiyspoliklinikalla. Joka tapauksessa en usko, että asia on kovin vakava, jos palaan takaisin ”ruotuun” ja koetan ehkä lähiviikkoina vältellä herkkujen syömistä vielä aiempaa enemmän…
Hassua, miten tulikin nyt kirjoitettua negatiiviseen sävyyn koko reissusta – tässä nyt keskityin ongelmallisiin asioihin. Suurimmalta osin kaikki meni todella hienosti: aikataulut ja järjestelyt sujuivat suunnitelmien mukaan, näimme ja koimme paljon kaikkea uutta ja loma juuri tähän kohtaan kevättä tuntui aivan ihanalta. Pahoinvointia tai muitakaan häiritseviä raskausoireita minulla ei matkan aikana juurikaan ollut. Tavallaan oli myös ihanaa, että kun ympärillä tapahtui koko ajan niin paljon kaikkea muuta, saivat aivot välillä ottaa lepotauon raskauden ympärillä kehää pyörineistä ajatuksista. Välillä sitä ihan säpsähti muistamaan, että ai niin, tämäkin asia on edelleen olemassa ja kotiin palattuamme on tosiaan se ensimmäinen ultraääni.
Nyt olen siis (kai?:) raskausviikolla 11+4. Huomenna tosiaan se eka ultraääni, jossa viimeinkin selviää, onko Luumulla asiat oikeasti kunnossa. Jännittää ihan älyttömästi, mutta onneksi olen nyt niin väsynyt, että uni tulee nuppiin ihan kohta…