7 purkkia verta ja muita tutkimuksia

Viikonlopun aikana ei vointiini tai tilanteeseen muutenkaan tullut mitään muutosta. Vietimme mukavan viikonlopun laittaen kotia kuntoon (nyt täällä vihdoin alkaa näyttää siltä, että suurin osa asioista on paikoillaan:) ja sunnuntaina vanhempani ja isoisäni kävivät kylässä.

Mahaa kutittaa ehkä pari kertaa päivässä, vähän. Aamulla heräsin pitkästä aikaa aikaisin ja lähdin Naistenklinikalle ensin labraan antamaan verinäytteet maksa- ja sappiarvojen tutkimiseksi. Paasto ennen labraan menoa ei taaskaan ihan täysin onnistunut, koska herätessäni klo 6 verensokerini oli 3,0 eli oli pakko juoda lasi mehua. Yön ja aamun aikaiset verensokerit ovat olleetkin viime aikoina selvästi laskussa siitä huolimatta, että olen pikkuhiljaa vähentänyt illan pitkävaikutteista. Raskauden loppuvaiheessa onkin ihan normaalia, että insuliinintarve kääntyy uudestaan laskuun – ärsyttävää vain, että matalat verensokerit vähän hankaloittavat näitä aamuisia labrakäyntejä 🙂

No, joka tapauksessa verikokeen jälkeen söin eväitä ja siirryin äitiyspolille KTG-käyrälle. Kätilöt olivat tänään ihan supermukavia, ehkä osittain perjantaisen aikataulusekaannuksen takia… Ja sykekäyräkin näytti erinomaiselta. Luumu on liikkunutkin viime päivinä ihan samaan malliin kuin aiemminkin, joten siltä osin ei näytä olevan syytä huoleen.

Iltapäivällä Naistenklinikalta soitettiin aamun labratuloksista ja sain tietää, että tämän päivän maksa-arvo (ALAT) on 100, täysin sama kuin perjantaina. Sappiarvo on edelleen normaali. Kätilö kertoi puhelimessa, että kyseessä ei ehkä olekaan raskaushepatoosi, vaan voi olla, että maksa-arvo on ollut koholla jo pidempään ja olisi syytä selvittää, löydetäänkö tälle jotain muuta selitystä. Niinpä minua neuvottiin menemään vielä uudestaan labraan lisäkokeisiin ja mittaamaan myös verenpaine sekä virtsan proteiini, jotta varmistetaan (taas kerran), ettei minulla ole alkavaa raskausmyrkytystä. Kävin siis antamassa terveysaseman labrassa viisi purkkia verta ja mittasin neuvolan puolella verenpaineen sekä virtsan proteiinin, jotka olivat täysin samat kuin viime viikolla (122/81 ja haalea 1+ proteiinissa, joka kuulemma on kuitenkin ihan normaalia loppuraskaudessa). Verikokeiden tuloksista minuun ollaan ilmeisesti huomenna yhteydessä.

Tunnelmani ovat tällä hetkellä ihan hyvät. Vaikka onkin vähän rasittavaa juosta jatkuvasti tutkimuksissa, tiivis seuranta ja perusteelliset selvitykset tuntuvat kuitenkin todella hyvältä. Erityisesti se, että sikiön sykekäyrässä ei näy mitään ongelmaa, rauhoitti mieltä kovasti. Olen jo pakannut sairaalakassinkin valmiiksi ja kotona alkaa olla aika valmista vauvan tuloa ajatellen, joten nyt voin rauhassa katsoa sarjoja netflixistä ja neuloa keskeneräisiä vauvanvaatteita valmiiksi, mukavaa!

Jännitystä kerrakseen

Hups, tällä viikolla olen käynyt viiteen otteeseen neuvolassa/terveysasemalla tai Naistenklinikalla! Jonotusaikoineen olen siis viettänyt terveyspalvelujen parissa ihan hyvän määrän aikaa, onneksi en ole enää töissä…

Tiistain ultrasta kerroinkin edellisessä postauksessa. Keskiviikkona oli neuvolan vuoro. Terveydenhoitajan kysyessä erilaisista vaivoista totesin, että turvotusta on ollut nyt selvästi enemmän ja yhtenä päivänä oli päänsärkyäkin. Tuolloin tietenkin googlailin raskausmyrkytyksen oireita ja mielikuvitukseni vei minut jo sairaalahoitoon, kunnes päänsärky loppui aika pian särkylääkkeen otettuani. Neuvolassa mitattu verenpainekin oli täysin ok.

Lisäksi terveydenhoitaja kysyi, onko minulla ollut kutinaa mahassa, käsissä tai jaloissa. Tähänkin vastasin, että mahaa on kyllä välillä kutittanut – minkä olin tietysti googlailemalla tunnistanut mahdolliseksi raskaushepatoosin oireeksi. Yhdessä tuumin mietimme, että tämä tuskin tarkoittaa mitään sen kummempaa, koska kutinaa on ollut vain harvakseltaan eikä häiritsevissä määrin, mutta eihän asian varmistamisesta mitään haittaakaan olisi. Niinpä sain labralähetteet sekä raskausmyrkytyksen että raskaushepatoosin poissulkemiseksi.

Maksa- ja sappiverikokeiden ottaminen ei torstaina onnistunut, koska aamulla verensokerini oli matalalla ja oli siis pakko syödä, näin ollen kokeisiin vaadittava paasto meni pieleen. Kävin kuitenkin labrassa torstaina viemässä virtsanäytteet. Perjantaiaamuna kävin ensin terveysasemalla verikokeissa, joihin tällä kertaa selviydyin syömättä. Puolen päivän maissa oli käynti Naistenklinikalla KTG- eli sikiön sykekäyrässä. Odottelin yli tunnin (hölmö minä…) ennen kuin kävin kysymässä toimistosta, pitääköhän vielä kauan odottaa, ja kävi ilmi, että ajanvaraukseni oli ”hukkunut” jonnekin… Onneksi tämän jälkeen pääsin käyrälle nopeasti ja useampikin kätilö kävi pahoittelemassa heille tapahtunutta mokaa. Sykekäyrä onneksi näytti ihan siltä mitä pitikin.

No, ei tässä vielä kaikki: noin tunnin Naistenklinikalta lähtöni jälkeen puhelimeni soi. Naistenklinikan kätilö soitti ja kertoi, että terveydenhoitaja oli ollut heihin yhteydessä ja kertonut, että verikokeissani maksa-arvo näyttää olevan koholla. Eli mahdollisesti minulla onkin raskaushepatoosi, jonka tärkeimpänä oireena siis on vatsan, käsien ja/tai jalkojen kutina. Tämän takia seurantaa jatketaan nyt vielä tarkemmin: menenkin Naistenklinikalle seuraavan kerran jo maanantaina. Tuolloin otetaan uudet verikokeet maksa- ja sappiarvojen tilanteen tarkistamiseksi ja katsotaan taas myös sykekäyrää. Kätilö neuvoi myös menemään jo viikonlopun aikana päivystykseen, jos kutina pahenee häiritseväksi.

Onneksi kutina on jatkunut edelleen vain silloin tällöin eikä kovin voimakkaana. Terveyskirjasto.fi:n mukaan raskaushepatoosi todetaan noin 1%:lla raskaana olevista naisista, se puhkeaa yleensä 30. raskausviikon jälkeen, eikä sen syytä tunneta. Jostakin syystä raskaushormonit aiheuttavat maksan ylikuormittumista. Yleensä oireena olisi niin voimakasta kutinaa, että se häiritsisi nukkumista – tällaista minulla ei onneksi ole ollut.

Koska raskaushepatoosiin liittyy pieni sikiön kuoleman vaara (riski <1 %), äiti voidaan ottaa synnytyssairaalaan seurantaan, silloin seurataan sikiön vointia sykekäyrällä ja kaikututkimuksilla. Tarvittaessa synnytys käynnistetään 1–2 viikkoa ennen laskettua aikaa, varsinkin jos sappihappojen pitoisuus on korkea. Synnytyksen jälkeen kutina ja muut oireet häviävät nopeasti.

(http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00169)

Vaikka riski on tosi pieni, on se tietenkin taas yksi jännityksen aihe lisää. Onneksi minulla sappihappojen pitoisuus on normaali, ainoastaan maksa-arvo oli koholla, mikä on ilmeisesti näistä kahdesta vähemmän huolestuttava juttu. Olen pystynyt onneksi suhtautumaan tilanteeseen aika rauhallisesti – oireeni ovat todella lievät ja mieltä rauhoittaa sekin, että tilannetta tosiaan tarkkaillaan nyt niin tiiviisti, ettei montaa päivää kerrallaan tarvitse jännittää. Ja nyt joka kerta, kun tunnen Luumun liikkuvan (eli aika usein), tunnen oloni todella helpottuneeksi: elossa ollaan!

Synnytyksen käynnistys, joka myös raskaushepatoosin yhteydessä mainitaan, ei minun tilanteessani toki ole mitään uutta, joten sinänsä asialla ei ehkä ole kovin suurta merkitystä. Paitsi ehkä käynnistyksen ajankohtaa mietittäessä tämä voi olla yksi peruste vähän aikaisemman ajankohdan puolesta? No, ensi viikolla tiedetään aika paljon enemmän, kun tarkkaillaan sekä maksa-arvoja, Luumun kasvua että todennäköisesti myös tehdään lapsivesipunktio.

Viime viikon jaksoin vielä ihmeen hyvin ryntäillä ympäri kaupunkia ja laittaa kotia. Tällä viikolla vauhti on jo selvästi hidastunut, lepotaukoja täytyy pitää useammin, jalkojen turvotuksenkin takia kävely ei enää tunnu kovin mukavalta ja muutenkin tunnen oloni hieman ”vaivaiseksi”. Ja onhan tämä maha jo aika iso (kuten kuvasta näkyy)!

Äsken käydessäni shoppailemassa vielä vähän sisustuskangasta ja nappeja, meinasin ostoskeskuksen käytävällä liukastua kurkunpalaan 😀 Onneksi en kaatunut, mutta äkkinäinen liike tasapainon säilyttämiseksi sattui todella paljon alakertaan ja tämän jälkeen kävely metrolta kotiin oli aika tuskallinen…

Suhteellisen helposti menneen alku- ja keskiraskauden jälkeen nyt parin viikon sisällä on siis tullut hieman huolestuttavia uutisia Luumun kasvuvauhdista ja minullekin erilaisia vaivoja. Niiden myötä mielialanikin on ehkä vähän vaihdellut ja välillä mielessä on ollut pelokkaitakin ajatuksia siitä, miten tilanne nyt etenee (googlaillessani päädyin jostain syystä lukemaan tarinan kohtukuolemasta – VIRHE!)… Toisaalta olen kuitenkin pääasiassa rauhallisella mielellä, verensokerit ovat onneksi viime viikkoina pysyneet tosi hyvin tasapainossa, ja kotona on mukava puuhailla. Tärkeimmät hankinnat ja valmistelut alkavat olla jo tehty, mutta vielä on tietysti paljon juttuja, joita olisi hyvä saada pois alta ennen Luumun saapumista.

Verensokerien vuoristorataa ja muuta myllerrystä, mutta rauhallinen mieli

Sunnuntaiaamupäivä, ulkona sataa. Juon kahvia, luen lehtiä, maksan laskuja. Välillä on ihanaa pitää tällaisia päiviä, jolloin ei tee paljon mitään. Ehtii kirjoittaa blogiakin:)

Kuten otsikkokin jo kertoo, tilanne verensokerien suhteen ei ole tasaantunut reissusta paluun jälkeen. Tälläkin viikolla verensokeri on päivittäin vähintään kerran käynyt liian matalalla, ja varmaan ainakin osittain tämän seurauksena se pomppii usein myös liian korkealle. Olen yrittänyt ottaa prioriteetiksi matalista eroon pääsemisen ja sen takia hyväksyä kymmenenkin hujakoilla olevat verensokerit ilman, että alan liikaa korjailemaan niitä.

Eilen illalla olin jo melkein tuulettamassa viikon ensimmäistä hypoglykemiatonta päivää, kunnes mittasin vielä juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, ja tietysti mittari näytti 3,8. Tämä oli taas – tai ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin – sellainen tilanne, jossa mikään hiilihydraattimäärä ei tuntunut saavan verensokeria nousemaan. Normaalisti 15-20 g hiilareita riittää minulla aivan hyvin nostamaan verensokerin normaalitasolle. Söin nytkin ensin 20g, mittasin ja verensokeri näytti edelleen 3,8. Söin n. 20g lisää, mittasin ja verensokeri oli 2,8. Aloin jo päästellä kirosanoja – mahakin oli jo ihan täynnä eikä olisi tehnyt mieli syödä yhtään enempää (mikä on erittäin harvinainen tilanne viime aikoina), mutta pakko oli syödä lisää ja lisää, kunnes lopulta sain verensokerin nousemaan lähemmäs viittä ja uskalsin käydä nukkumaan. Laitoin herätyksen vajaan tunnin päähän, jolloin tarkistin, ettei verensokeri enää uudestaan ollut pudonnut liian alas, ja onneksi lukema silloin oli yli kuuden. Laskujeni mukaan tämän hypoglykemian selättämiseen meni yhteensä puoli lasia mehua (meillä ei ollut enempää), 300 g sokerijugurttia, pari palaa suklaata, Nutellalla paksusti voideltu leipä, sekä kunnon kourallinen karkkia – yhteensä lähemmäs 100 g hiilihydraatteja! Aivan älytöntä, varsinkin kun en keksinyt mitään selkeää syytä, miksi verensokeri edes oli matalalla.

Tänään pistin taas yhden yksikön vähemmän Levemiriä, nyt aamuannokseni on vain 5 yksikköä ja pistän illalla saman verran, 5 yksikköä. Tuntuu omituiselta, että annokset ovat aivan samat, kun aina aiemmin olen tarvinnut yöksi vähemmän insuliinia. Nyt taas mietin, pitäisikö ilta-annosta jopa vähän nostaa, kun verensokerit tuntuvat yön aikana useimmiten nousevan liikaa.

Verensokerivaihtelu ei siis tunnu tällä hetkellä ollenkaan niin hyvin pysyvän kontrollissa kuin alkuraskaudesta. Tämän lisäksi, kuten olen ehkä jo maininnutkin, aloitan huomenna uudessa työpaikassa. Perjantaina sain edellisestä työpaikasta ihania kukkia, suklaata ja paljon kiitoksia työpanoksestani. Tuntui mukavalta kuulla positiivista palautetta, mutta en ole kuitenkaan surun murtama vaan enemmänkin utelias oppimaan uutta uudessa työpaikassa. Vaikka työnkuva on jonkin verran erilainen kuin aiemmissa työpaikoissani, olen ihan luottavaisella ja uteliaalla mielellä, koska tiedän saavani ”pehmeän laskun” ja hyvän perehdytyksen työtehtäviin. Tavallaan tietysti tuntuu hassulta aloittaa uutta työtä näin vähäksi aikaa – työsuhde kestää elokuun loppuun ja sen keskeyttää vielä jossain vaiheessa kesälomakin.

Lisäksi yksi jonkun verran mietitystä aiheuttava asia on uuden asunnon etsintä. Ajatuksena on, että muuttaisimme kesän aikana omistusasuntoon. Olen selaillut ilmoituksia jo jonkin aikaa, mutta vasta viime viikonloppuna kävimme ensimmäisissä asuntonäytöissä. Meillä on vielä hyvin avoimena se, mille alueelle haluaisimme muuttaa, vaikka se tiedetäänkin, että kolmion haluamme ja hintaluokka asettaa tietyt rajoitukset. Urakka tuntuu tässä vaiheessa aika isolta, näytöissä pitäisi alkaa käydä tosi paljon, jotta hahmottuisi paremmin se, mitä oikeastaan haluamme ja minkälaisesta asunnosta kannattaa mitäkin maksaa. Tähän asti on tuntunut, että asialla ei vielä ole mitään kiirettä… Toisaalta aika tuntuu kuluvan niin nopeasti, että oikeasti pitäisi ehkä alkaa enemmänkin kiirehtiä, ettei asia jää ihan viime tippaan – nykyinen vuokrasopimuksemme kuitenkin loppuu elokuun loppuun.

Näistä monista tavallaan stressiä tuovista asioista huolimatta päällimmäinen olotilani tällä hetkellä on ihan rauhallisen odottavainen. Kävimme torstaina neuvolassa, jossa mm. kuunneltiin pikkuisen sydänääniä. Samalla kun sydänääniä etsittiin, terveydenhoitaja huomasi mahassani liikahduksen ja kysyi, tunsinko mitään. Enhän minä tuntenut, mutta ilmeisesti sikiön liikkeitä olisi siis jo mahdollista alkaa pikkuhiljaa tuntea. Toki ensisynnyttäjillä liikkeiden tunnistaminen yleenä alkaa vasta vähän myöhemmin. Joka tapauksessa se mahdollisuuskin, että liikkeitä voisi jo tuntea, tuntuu yhdeltä askeleelta sitä kohti, että Luumu on tosiaan kasvamassa ihan oikeaksi ihmiseksi siellä mahani sisällä.

Neuvolakäynnillä osoittautui, että olimme nolosti unohtaneet täyttää ensimmäisellä käynnillä mukaan saamamme Voimavaramittarin lasta odottaville vanhemmille. Minun pitäisi myös ilmoittautua fysioterapiaan, se ei onneksi ole vielä myöhäistä… Voimavaramittarista neuvolan täti totesi, että sen tärkein tehtävä onkin herättää keskustelua vanhempien välille ja näin ollen sitä ei ole mikään pakko tuodakaan neuvolaan näytille, ellei siitä nouse esiin jotain erityistä, mistä haluaisimme sielläkin keskustella. Pitääpä nyt ihan lähipäivinä ottaa lomake esiin… Tuntuu, että tämäkin unohdus liittyy varmaan siihen, että enää ei vaan jaksa olla niin superhuolestunut ja miettiä raskautta koko ajan, mikä on varmaan ihan hyvä asia!

Neuvolakäynnillä ei muuten tapahtunut mitään kovin ihmeellistä, lähinnä terveydenhoitaja kyseli tukiverkostoistamme ja minulta mitattiin verenpaine, paino ja virtsan valkuainen ja sokeri. Virtsan sokeri tietysti näytti monta plussaa, mutta siitä hoitaja ei onneksi huolestunut, se on diabeetikoille kai ihan perustilanne.

Painon nousua (2,5kg lähtötilanteesta) hoitaja kommentoi vähän suureksi, mutta ei suuresti huolestunut, kehotti vaan vähän rajoittamaan herkkujen syöntiä.. 🙂 Tämän neuvon noudattaminen on tosiaan osoittautunut edelleen aika haasteelliseksi: lähes koko ajan tuntuu olevan nälkä ja nään jopa unia ruuasta. Yhdessä tämänviikkoisessa unessa kaupassa jaettiin ilmaisia juusto-näytepakkauksia ja rohmusin niitä kourakaupalla. Toisessa unessa taas pakastimesta oli jäänyt lokero auki ja se oli alkanut sulaa, mikä tietysti tarkoitti, että piti alkaa syödä pois pakastimen sisältöä.

Mutta tosiaan: päällimmäisenä tunteena on, että kaikki on hyvin. Vointini on hyvä sekä henkisesti että fyysisesti, alkuraskaudesta on selvitty, aika kuluu nopeasti ja tuntuu, että kaikesta kyllä selvitään jatkossakin. Nyt on jo raskausviikko 15! Pitää kyllä lähettää tänään verensokeriseurantaa äitiyspoliklinikan diabeteshoitajille ja katsoa, jos sieltä saisi jotain hyviä neuvoja.

Maha kasvaa

Aika jatkaa kulumistaan todella nopeasti. Viime viikolla oli paljon menoa, joten en edes ehtinyt juuri ajatella raskauden edistymistä saatika sitten blogin kirjoittamista. Tai toki raskaus on mielessä esim. verensokereita mittaillessa, mutta se ei pyöri niin jatkuvasti päässä kuin vielä alkuvaiheessa. Nyt kun googlailin raskausviikolla 14 usein tapahtuvista asioista, sainkin mukavasti vahvistusta muutamille huomaamilleni asioille.

Raskausviikko 14 – Oireet ja kehon muutokset

Kaikista pahimmat raskausoireet ovat nyt toivottavasti historiaa. Kun vatsasi jatkaa kasvuaan, saat sinä samalla lisäkiloja. Ole siis varovainen, sillä nyt eletään niitä aikoja, jolloin ruokahalusi nousee entisestään ja sinusta alkaa tuntua, että sinun pitää syödä kahden henkilön edestä.

(http://lapsennimi.com/raskausviikko-14/)

Tämä pitää todellakin paikkansa: ruokahaluni tuntuu välillä olevan ihan pohjaton siitä huolimatta, että matkan aikana tapahtunut painonnousu säikäytti ja periaatteessa olen yrittänyt välttää turhia herkkuja.

Vatsasi kasvaa

Vaatteesi ovat varmasti alkaneet kiristää ja joudut todennäköisesti ostamaan joitakin uusia. Kohtusi ei silti ole greippiä suurempi.

Lapsiveden määrä lisääntyy nyt voimakkaasti, mikä saa vatsasi kasvamaan.

(http://www.libero.fi/Sinun-vaiheesi/Raskaana/Raskausviikko-14/)

No nyt voi jo sanoa, että jotkut vaatteet ovat selvästi alkaneet kiristämään. Uusia vaatteita en ole vielä ostanut, vaatekaapistani löytyy onneksi sen verran löysiä paitoja, että mahan alun saa suht helposti piilotettua. Housujen mahtumisessa ei vielä ole ollut mitään ongelmaa. Painoni vaihtelee todella paljon tilanteen mukaan, mutta useimmiten vaaka näyttää n. 2 kg enemmän kuin ennen raskautta. Säikähtämääni neljän kilon painon nousua ei siis todella (vielä) tapahtunut.

Joka tapauksessa olen huomannut suhtautuvani mahan kasvuun todella ristiriitaisesti. Toisaalta olen odottanut sitä innolla raskauden alusta lähtien (no, siinä vaiheessa odotin ihan mitä tahansa, joka tekisi asiasta jotenkin todellisemman tuntuista). Ja kyllä se hetkittäin tuntuukin hienolta, että raskauden voi jo nähdä ja tuntea ruumiin muuttumisena. Toisaalta taas painon nousu ja mahan kasvu tuntuvat nyt jollain tavalla noloilta, piilotettavilta asioilta. Osittain tähän ehkä liittyy se, että tosiaan säikähdin, lihoinko matkan aikana jo ihan liikaa, mikä voisi olla huono juttu sikiönkin kannalta (jos paino nousee kovin paljon raskauden aikana, insuliinintarvekin nousee vielä enemmän ja verensokeria on vaikeampi pitää tasapainossa). Kun raskauteen on pitänyt valmistautua niin huolella, toivoisi sen etenevänkin ”niin kuin oppikirjoissa” ja odotettua aikaisemmin alkanut painonnousu on selvä poikkeama tästä.

Ehkä yhtenä tekijänä on myös se, että työpaikalla raskauteni on vielä salaisuus ja vaatteilla haluan mieluummin piilottaa kuin korostaa pyöristynyttä mahaa. Ja onhan lihominen yhteiskunnassamme ylipäätään niin hävettävä asia, että pakostakin siihen liittyy monenlaisia ajatuksia, varsinkin kun tietää, että osa siitä on ”itse aiheutettua” eikä raskaudelle vielä välttämätöntä.

No juu, mutta oli ihan hyvä saada nyt tietää, että ruokahalun kasvaminen tässä vaiheessa on normaalia – sen kanssa pitää siis nyt yrittää elää niin, että söisi kuitenkin jotenkin järkevästi. Liikuntaa pitäisi myös saada taas lisättyä, matkan jälkeen en ole ihan vielä saanut normaalia arkirutiinia pyörimään ja pyöränkin kanssa on ärsyttäviä teknisiä ongelmia. Arkirutiinin rullaamiseen vaikuttaa juuri nyt sekin, että työpaikkani vaihtuu ensi viikon alusta ja on siis paljon uutta opittavaa ja järjesteltävää.

Se pitää vielä lisätä arkirutiinista puhuttaessa, että en ole ihan vieläkään saanut verensokereita asettumaan uomiinsa matkan jälkeen. Heti matkan jälkeen laskin pitkävaikutteisen insuliinin annoksia aika reippaasti, kun verensokerit olivat yöllä usein matalalla. Nyt tuntuu, että yölliset mittaukset ovat taas usein näyttäneet liian korkeaa (yli 10, välillä jopa 14) eli illan Levemiriä tarvitsee hilata hieman takaisin ylöspäin. Toisaalta taas päivisin verensokeri käy lähes joka päivä jossain vaiheessa liian matalalla – sekin voi aiheuttaa vastareaktion yöllä. No, heti asiaa nyt vähän miettiessäni tajuan, että ensisijaisesti pitäisi päästä eroon noista päivän matalista. Eli vähennän huomisesta lähtien aamun pitkävaikutteista, katsotaan lähtisikö yönkin arvot sitä kautta parantumaan.

Pelkään, että seuraavassa Hba1c-mittauksessa pitkäaikaisverensokerini on vähän korkeampi kuin mitä se tähän mennessä raskausaikana on ollut. Toisaalta alkuraskaus onkin sitä kaikista kriittisintä aikaa, kun kaikki elimet vasta alkavat kehittymään, ja heikko verensokeritasapaino lisää riskiä epämuodostumiin. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen suurin riski huonossa verensokeritasapainossa liittyy siihen, että sikiö kehittyy makrosomiseksi eli turpoaa liikaa.

Raskausviikolla 14 vauva alkaa olla täysin kehittynyt ja kasvaa koko ajan suuremmaksi. Ultrassa voit nähdä, kuinka vauva avaa nyrkkiään ja erottaa sormiaan toisistaan. Vauvan sydän lyö tuplasti nopeammin kuin omasi, mikä on täysin normaalia. Kooltaan vauvasi alkaa lähestyä kymmentä senttimetriä ja painaa noin kolmekymmentä grammaa.

(http://lapsennimi.com/raskausviikko-14/)

Se hyppii!!!

Tänään VIHDOIN koitti se aamu, kun lähdettiin yhdessä kohti Naistenklinikkaa ja ensimmäistä ultraäänitutkimusta. Olimme paikalla yli 15 min etuajassa ja jouduimme vielä odottamaan noin 15 minuuttia sovitun ajan jälkeen ennen kuin meidät otettiin vastaan. Paikalla oli lääkärin ja kätilön lisäksi kaksi opiskeiljaa, muistaakseni terveydenhoitajaopiskelija ja lääketieteen kandi. Lääkäri kysyi meiltä ensin muutamia kysymyksiä, mutta varsin nopeasti käytiin itse asiaan, eli paljastin mahani, siihen laitettiin geeliä ja ihan hetkessä ruudulle jo ilmeistyikin pieni Luumumme.

Lääkäri kommentoi näkymää lyhyin kommentein, ihan kaikkea en muistaakseni ymmärtänytkään (osittain oman hermostukseni, osittain lääkärin hieman puutteellisen suomen kielen taidon takia). Pääasiat tulivat kuitenkin selväksi: pikkuisella on pää, jalat, kädet (ja sormet!), selkäranka ja vatsalaukku ihan oikeilla paikoillaan ja sydän sykkii. Ja lääkärin sanoin ”hyppii koko ajan, se on hyvä”. Pää-perämitta on 53 mm, mikä vastaa raskausviikkoa 12+0 eli on pari päivää edellä kuukautisista laskettua 11+5. Laskettu aika muutettiin huikeat yksi päivä aiemmaksi eli 24.10.

Labrakoetuloksissa oli sekä hyviä että ”huonoja” uutisia. Ensinnäkin Hba1c oli 6,4% eli pysynyt lähes täysin samana kuin aiemmilla mittauksilla, vaikka pelkäsin matkan myötä Hba1c:n vähän heikentyneen. Muissa kokeissa ei näkynyt mitään huolestuttavaa – kilpirauhasarvot olivat muistaakseni hieman korkealla, mutta se on kuulemma yleistä raskauden aikana. Huonot uutiset olivat tällä kertaa se, että epähuomiossa osa kokeista oli jäänyt eilen ottamatta ja jouduin menemään vielä uudestaan labraan…

Lääkärin ja kätilön tapaaminen oli ohi tosi nopeasti – voi toki olla, että ajantajunikin oli vähän erilainen tuossa tilanteessa, mutta tuntui, että lääkäri ja opiskelijat katsoivat ultralla vauvanalkua hetken ja kätilö katsoi samaan aikaan koneelta labrakokeiden tuloksia, todettiin ”kaikki ok”, kysyttiin onko meillä kysymyksiä, emme osanneet kysyä mitään ja lähdimme pois 🙂 Ehkä tässä tapahtui vähän sama ilmiö kuin ensimmäisellä neuvolakäynnilläkin – kun kaikki on kunnossa, keskusteltavaa on vähemmän ja tapaaminen on ohi nopeasti. Tästä käynnistä kuitenkin jäi ihan eri tavalla ”jotain käteen” – saimmehan mukaankin kuvia Luumusta, mitat ja tiedon, että mahassa todella on elävä tyyppi!

Ultratutkimuksen jälkeen tapasimme vielä diabeteshoitajan, joka oli sama mukava hoitaja, jonka olin tavannut jo raskauden suunnittelukäynnillä. Hoitaja kommentoi verensokeriseurantaani matkan ajalta todeten, että tasapaino on pysynyt yllättävänkin hyvänä. Siitä yhdestä supermatalastakaan (1,6) hoitaja ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta. Hoitaja neuvoi nyt tilanteen palautuessa taas normaaliin arkeen tarkkailemaan erityisesti matalia arvoja ja tarvittaessa vielä laskemaan pitkävaikutteista insuliinia. Kuulemma insuliinintarve voi laskea vielä parin kuukauden ajan ennen kuin kääntyy nousuun raskauden loppupuolella.

4 kg painonnoususta en muistanut edes mainita vielä lääkärin tapaamisessa (eikä sitä kyllä kysyttykään), mutta diabeteshoitajalle kerroin – hoitaja kommentoi hieman naurahtaen, että no sitten on enää 6 kg varaa saada koko loppuraskaudesta painoa lisää… Mutta toisaalta hoitaja totesi sen olevan ihan yleistä, että alkuraskaudesta paino saattaa jossain kohtaa yhtäkkiä nousta nopeasti ja sitten taas pysyä paikoillaan tai vähän laskeakin. Mutta ”dieetille ei tarvitse ryhtyä” 😀 Ja onneksi juuri äsken vaa’alla käydessäni paino olikin jo tippunut kilon eilisestä, eli osittain eilinen lukema oli varmaan matkan jälkeistä turvotusta.

Huh, nyt on siis kaikin puolin helpottunut ja iloinen olo. Vaikka periaatteessa olen ollut luottavaisin mielin, niin tottakai sitä on miettinyt ja netistäkin lukenut juttuja tuulimunaraskauksista ja muista pettymyksistä… Eli siis oli todella mahtavaa saada tietää, että Luumu on todella olemassa ja sillä on kaikki hyvin, pitkäaikaisverensokeri on käsittämättömän hyvä poikkeusolosuhteet huomioon ottaen, ja nekin asiat joita eilen huolestuneena mietin eivät todella ole kovin suuren huolen arvoisia. Kahden päivän päästä tulee täyteen 12 raskausviikkoa ja siirrytään raskauden toiselle kolmannekselle, hurjaa!!!

Sekalaisia matkamuistoja

Tänään aamulla tulimme kotiin aivan ihanalta ja ikimuistoiselta matkalta. Olimme siis mieheni kanssa New Yorkissa ja Kanadan Nova Scotiassa moikkaamassa pikkusiskoani. Aikaeron takia tämä päivä on mennyt jokseenkin sekavissa ja usvaisissa tunnelmissa, mutta onneksi myös kotiin palaaminen tuntuu ihanalta, vaikka toki matkaakin olisi vielä voinut jatkaa 🙂

En aio tänne blogiin kirjoittaa mitään yksityiskohtaista matkakertomusta, mutta tässä joitakin (diabetes/raskaus-aihetta liippaavia) hetkiä/asioita matkaltamme…

Ensinnäkin: aikaeroon tottuminen oli tavallaan yllättävän helppoa oman jaksamisen kannalta. Toki ekoina päivinä unirytmimme oli vielä tosi aikainen (ollakseen lomarytmi), mutta melko pian olimme sopeutuneet uuteen rytmiin jopa niin hyvin, että jaksoimme olla jazzklubilla jopa yli puolen yön! Aikaero tuntui ainakin minulla aiheuttavan enemmän hankaluuksia verensokeritasapainoon kuin muuhun jaksamiseen.

Erityisesti pitkien lentomatkojen aikana verensokerit käyttäytyivät todella oudosti. Menomatkalla mittailin varsin hyviä sokeriarvoja, mutta John F. Kennedyn lentokentällä mitatessani mittari näytti yllättäen 1,6, joka on matalin verensokeriarvo minkä muistan mitanneeni. Tässä vaiheessa minulla oli vähän huono olo, mutta jotenkin en yhdistänyt sitä lainkaan verensokeriin, vaan kuvittelin olotilani liittyvän enemmän korvien kivuliaaseen ja epämukavaan lukkiutumiseen laskeutumisen aikana ja USA:n turvatarkastuksien jännittämiseen.

Tämä tilanne säikäytti minut melkoisesti, koska kyllähän sitä luulisi, että noin alhaisella verensokerilla huomaisi jo ilman mittaustakin, että pitää syödä. Onneksi mittasin, koska vaikka edelleen kävelin ja roudasin matkalaukkuakin ihan normaalisti, ei tajunnan menetyskään välttämättä olisi ollut kaukana. Ilmeisesti monilla matalien verensokerien tuntemukset voivat raskauden aikana heiketä tai jopa hävitä kokonaan… onneksi moneen kertaan matkan aikana kuitenkin myös tunsin tutut heikotukset heti, kun verensokeri laski vähänkin alle neljän.

Paluulennolla New Yorkista Helsinkiin verensokerini meinasivat olla koko lennon ajan yli 10 ja meinasin jo hermostua, kun korjausinsuliinitkaan eivät tuntuneet tehoavan lainkaan. Mutta bussimatkalla kotiin mittasin taas matalan verensokerin (kuitenkin yli 3), ja tänään verensokeri tuntuu pysyvän jatkuvasti 4 kieppeillä, vaikka olen syönyt tosi reilusti ja lepäillyt.

Näitä ihmeellisiä lentomatkan jälkeisiä matalia ei selitä (ainakaan kokonaan) Levemir-insuliinin pistosajankohdan muutokset, koska olen tietoisesti muuttanut ajankohtaa vain vähän kerrallaan ja tänäänkin matalat alkoivat jo ennen kuin olin pistänyt aamun Levemiriä. En sitten tiedä, voisiko kyseessä olla jonkinlainen jännityksen purkautuminen? No, ehkä nämä on kuitenkin niin monella tapaa erikoistilanteita, ettei kannata liikaa jäädä miettimään.

Matkan aikana verensokerit pysyivät tasapainossa varsin vaihtelevasti, alkumatkasta tasapaino oli hyvä (sitä yhtä tosi matalaa lukuun ottamatta!) ja mittasin välillä hyvinkin tasaista 5-6 riviä, mutta tuntui, että loppua kohden tasapaino jotenkin alkoi hajoamaan. Luulen, että tähän vaikutti todella moni tekijä: ruoka-aikojen epäsäännöllisyys, joinakin päivinä liian vähäinen mittaaminen, fyysinen rasitus ja väsyminen jatkuvaan informaatiotulvaan…

Syöminen – siinä jälkeenpäin ajatellen yksi asia, jota olisi voinut miettiä matkan aikana vähän tarkemmin. Matkan alettua heittäydyin aika nopeasti ns. lomavaihteelle syömisten suhteen ja ero oli aika iso siihen, että viime aikoina olen jättänyt makeat herkut aika vähälle. Koska minulla on diabeteksen lisäksi myös keliakia, on ulkomailla mahtavaa maistella sellaisia gluteenittomia herkkuja, joita ei Suomesta usein saa. Gluteenittomuus on New Yorkissa selväsi trendikästä, mikä lisäsi houkutuksia aika tavalla! Maistelimme paljon ihania pannukakkuja, burgereita, muroja, muffinsseja, bageleita, suklaita, mehuja… Niin, ja ne Starbucksin sokeri-kermavaahto-kahvit….

Kun ruokaa tuli syötyä harvemmin kuin kotona, tuli napaan välillä ahdettua niin paljon kerralla, että huh huh. Amerikassa kevyet kasvisruuat eivät myöskään ole oikein ”se juttu”, vaan hiilareita ja rasvaa ruuassa riittää. Ja tästä päästäänkin siihen, että tänään käydessäni vaa’alla kiloja oli tullut jopa 4 lisää siihen painoon, missä olen ollut viime vuoden loppupuolelta lähtien. Parissa viikossa se on aikamoinen muutos 😀 Mietinkin, että tuntuu, että mahani on alkanut kasvaa, mutta tällainen vauhti ei ehkä ihan ole normaalia raskauden aikaista painon lisääntymistä 😀

Luin juuri Odottavan äidin käsikirjasta, että normaalipainoiselle sopiva painon lisäys koko raskauden aikana olisi 11,5-16,0 kg ja valtaosa lisäyksestä tapahtuu raskausviikon 20 jälkeen. Saa nähdä mitä palautetta saan asiasta huomenna äitiyspoliklinikalla. Joka tapauksessa en usko, että asia on kovin vakava, jos palaan takaisin ”ruotuun” ja koetan ehkä lähiviikkoina vältellä herkkujen syömistä vielä aiempaa enemmän…

Hassua, miten tulikin nyt kirjoitettua negatiiviseen sävyyn koko reissusta – tässä nyt keskityin ongelmallisiin asioihin. Suurimmalta osin kaikki meni todella hienosti: aikataulut ja järjestelyt sujuivat suunnitelmien mukaan, näimme ja koimme paljon kaikkea uutta ja loma juuri tähän kohtaan kevättä tuntui aivan ihanalta. Pahoinvointia tai muitakaan häiritseviä raskausoireita minulla ei matkan aikana juurikaan ollut. Tavallaan oli myös ihanaa, että kun ympärillä tapahtui koko ajan niin paljon kaikkea muuta, saivat aivot välillä ottaa lepotauon raskauden ympärillä kehää pyörineistä ajatuksista. Välillä sitä ihan säpsähti muistamaan, että ai niin, tämäkin asia on edelleen olemassa ja kotiin palattuamme on tosiaan se ensimmäinen ultraääni.

Nyt olen siis (kai?:) raskausviikolla 11+4. Huomenna tosiaan se eka ultraääni, jossa viimeinkin selviää, onko Luumulla asiat oikeasti kunnossa. Jännittää ihan älyttömästi, mutta onneksi olen nyt niin väsynyt, että uni tulee nuppiin ihan kohta…

5 viikkoa vanha – ja kohta se jo matkustaa

Raskausviikko 8

8 raskausviikolla alkio on viiden viikon ikäinen ja alkion sydän lyö noin 140-160 kertaa minuutissa. Äidin tunnetilat välittyvät alkiolle. Alkion aivot ovat vasta ohut solukerros, joka näkyy ultraäänessä mustana kohtana. Alkion pää ja sydän ovat suuria suhteessa muuhun vartaloon. Tällä viikolla alkio on noin 9-14 mm pituinen. Alkion sydämen äänien kuuntelu onnistuu yleensä ensimmäisen kerran 8 raskausviikolla.

Alkion kasvojen piirteiden muodostuminen on alkanut. Silmät ovat vielä kaukana toisistaan, ja silmäluomet ovat alkaneet kehittyä. Alkiolle on muodostunut pienet jalat ja kädet. Pää on suhteellisesti iso verrattuna muuhun vartaloon. Odottava äiti kärsii pahoinvoinnista. Monesti pahoinvointi on pahimmillaan aamulla, mutta pahoinvointia voi olla koko päivän.

Odottava äiti on usein herkkä ulkoisille ärsykkeille. Mielialan vaihtelu on myös yleistä, ja mieliala voi muuttua hyvinkin nopeasti. Kohdun kasvu aiheuttaa lihasten venymistä, joka saattaa tuntua pistävänä kipuna vatsassa, joka ei ole vaarallista vaikka siltä saattaa tuntua. Kipu saattaa muistuttaa osittain kuukautiskipuja. Jos kivun yhteydessa on verenvuotoa on suositeltava ottaa yhteyttä lääkäriin.

(http://raskausviikot.fi/raskausviikko-8/)

Jep, eli Luumu jatkaa kasvamistaan ja me jatkamme odottelua – neuvolakäyntiin on vielä 2 viikkoa. Ilmeisesti nyt voisi jo olla mahdollista kuulla alkion sydänäänet, ja nettipalstojen mukaan monet ostavat ns. koti-dopplerin, jolla pikku sydämen pumputusta voi kuunnella. Toisaalta kuitenkin monilla sydänäänet kuuluvat vasta vähän myöhemmin, joten ehkä kuitenkin odotamme neuvolakäyntiä, niin ei tarvitse turhaan hätäillä, jos ääntä ei saakaan vielä kuuluviin.

Ihmeempiä mahakipuja minulla ei ole ollut, mutta saattaa olla, että nyt mahani on jo vähän turvonneempi. Mielialan vaihtelua, tai ainakin joidenkin tunteiden kokemista normaalia voimakkaampana on ehkä joitakin kertoja ollut. Selkein esimerkki on eiliseltä: olin joogatunnilla, jossa kuunneltiin ja tehtiin eräänlaista koreografiaa biisin tahtiin, jossa laulettiin mm. ”I am beautiful, I am bountiful, I am bliss”… Normaalisti olisin suhtautunut tähän vähän niin, että nyt menee vähän liian korniksi, mutta eilen jouduin oikeasti pidättelemään kyyneliä, olin jotenkin niin liikuttunut 😀

Viikonloppuna tein valmisteluita 3 viikon päässä siintävää Pohjois-Amerikan matkaamme varten, hankin mm. matkavakuutukset. Yritin löytää eri vakuutusyhtiöiden matkavakuutuksista tietoja siitä, korvaavatko ne matkan aikana mahdollisesti tapahtuvia raskauskomplikaatioita, joiden takia voisi joutua vaikka sairaalaan. Kovin monesta paikasta en löytänyt selkeää tietoa tästä. Lopulta kuitenkin löysin erään vakuutusyhtiön sivuilta tämän tekstinpätkän:

Matkavakuutus ei yleensä kata raskaudesta aiheutuvia kuluja. Poikkeuksena tästä ovat ennen raskausviikkoa 29 syntyneet, raskaudentilasta aiheutuneet ensiapuluonteiset hoitokulut enintään yhden viikon ajalta.

Muut raskauden aiheuttamat kulut eivät ole vakuutuksesta korvattavia.

Ensiapua tarvitaan raskaudentilan vuoksi esimerkiksi silloin, jos äidille tulee matkan aikana äkillinen, kova verenvuoto. Mikäli tämä tapahtuu ennen raskausviikkoa 29, ovat tästä syntyneet sairaalakulut vakuutuksesta korvattavia enintään viikon ajalta.

Tämä kuulostaa ihan riittävältä vakuutusturvalta tässä vaiheessa. En ole varma, ovatko nämä ehdot voimassa muillakin yhtiöillä, mutta koska muut eivät olleet selkeästi asiaa ilmoittaneet, päätin ottaa juuri tämän yhtiön vakuutuksen. Onneksi matkallamme ei olla vielä lähelläkään raskausviikkoa 29 – ja tietysti toivotaan, että mitään hankaluuksia ei tule.

Suunnilleen viime viikon aikana olemme pikkuhiljaa alkaneet kertoa ystäville raskaudesta. Monet odottavat äidithän odottavat, että ensimmäinen kolmannes raskaudesta on ohi, ennen kuin kertovat juuri kenellekään. Itse olen niin huono pitämään omia salaisuuksiani, ja asia pyörii päässä niin jatkuvasti, että on ollut pakko alkaa päästellä asiaa ulos muuallakin kuin täällä blogissa ja kotiseinien sisällä. On ollut todella hauskaa kuulla ystävien ilahtuneita reaktioita. Se on niin hauskaa, että tuntuu että haluan pitkittää tätä kertomisvaihetta mahdollisimman pitkään kertomalla vain yhdelle kaverille kerrallaan isompien porukoiden sijaan 🙂

Tänään oli jotenkin erityisen vaikea päivä yrittää keskittyä töihin, kun mielessä pyörii sekä mahassa kasvava viisiviikkoinen että tuleva jännittävä matka. Käytinkin työaikaa tehokkaasti mm. facebookissa pyörimiseen… mutta onneksi tänään siitä oli todella jotakin hyötyä: löysin nimittäin fb-ryhmän nimeltä ”Ykköstyypin Diabetes Raskaus/Äitiys”. Jee! Nyt on diabetesliiton keskustelupalstan lisäksi vielä toinenkin paikka, missä jutella kohtalontovereiden kanssa.

Raskausoireita, vihdoinkin – ja ärsyttävä hypoglykemia

Parina päivänä tällä viikolla olen ollut iltaisin todella viluinen. Villasukista ja fleecepaidasta huolimatta on ollut kylmä ja nukkumaan mennessä olen kaivannut tuplapeittoa villasukkien lisäksi. Minulla ei kuitenkaan ole ollut flunssainen olo ja palelu on omituisesti vaihdellut voimistuen iltaisin.

Vasta muutaman päivän palelun jälkeen tajusin miettiä, että voisikohan tämä outo ilmiö liittyä raskauteen? Bingo! Tietysti sekin on yhtenä asiana niissä monissa listoissa mahdollisista raskausoireista, joita olen lukenutkin. Jostain syystä kuitenkaan asia ei ole jäänyt mieleen, vaan olen jäänyt tarkkailemaan ja odottelemaan lähinnä vain pahoinvointia ja väsymystä. Yhtenä näistä paleluilloista olin toki myös todella väsynyt, töiden jälkeen ei jaksanut tehdä oikein mitään ja meninkin todella aikaisin nukkumaan.

Lisäksi eilisaamuna minulla oli ensimmäistä kertaa ihan selvää aamupahoinvointia. Vieläkään oksennus ei ollut lähellä, mutta aamupalatoimia aloittaessani huomasin, että nyt pitääkin istua alas ja miettiä todella tarkasti, mitä pystyn saamaan kurkusta alas. Ajatuskin juustoleivästä, joka normaalisti on herkkuaamiaiseni, tuntui mahdottomalta. Otin jääkaapista jugurttipurkin, aloin valuttaa siitä lautaselle vähän kerrallan ja söin hitaasti. Näin sain lopulta syötyä ihan normaalimäärän hiilihydraatteja ja helpottuneena pistin myös pikainsuliinin heti syötyäni (normaalistihan pistän aina ennen syömistä, mutta tällä kertaa halusin ensin varmistaa, että todella pystyn syömään).

Olin toisaalta iloinen, koska kuten kerroin jo aiemmin, raskausoireiden puuttuminen on tietyllä tavalla tehnyt olon epävarmaksi ja epätodelliseksi. Toisaalta pelkäsin tietysti, alkaako tästä sitten yökötysviikot eli alkaako pahoinvointi päivä päivältä pahentua. Onneksi kuitenkin tänä aamuna oli taas ihan hyvä olo ja söin hyvällä ruokahalulla herkkuleipäni!

Verensokerini ovat, juuri niin kuin äitiyspoliklinikan diabeteshoitaja viikon alussa ennusti, kääntyneet selvästi laskusuuntaan ja näin ollen olenkin parina iltana ja aamuna pistänyt vähemmän pitkävaikutteista. Ajoittain olen ehkä liikaakin vähentänyt myös lyhytvaikutteisia ja sokerit ovat välillä käyneet myös hieman yläkantissa.

Mutta eilisiltana minulle tuli ensimmäinen todella ”tiukassa oleva” hypoglykemia: iltapalan jälkeinen verensokeri oli 2,4. Aloin syömään jugurttia ja tattarihiutaleita, söin samaan syssyyn kaksi annosta. Olo tuntui vielä hetken istuskelun jälkeenkin heikolta, mittasin sokerin, ja se oli 3,0. Söin siis vielä kolmannen annoksen jugurttia ennen kuin olo vähän helpottui ja uskalsin käydä nukkumaan. Söin siis yhteensä 50-60 g hiilihydraatteja saadakseni verensokerin nousemaan normaalitasolle, kun yleensä tähän riittää minulla 15-20 g.

Alkuyöstä mitatessa vs oli 7,0 eli ihan ok, mutta klo 1 aikaan se olikin pompannut ylös: mittari näytti 15,3. Ärsytti todella paljon – tämä tietysti oli ns. reaktiivinen korkea eli seurausta illan hypoglykemiasta. Syytin itseäni siitä, että olin päästänyt verensokerin niin alas. Korjausinsuliinin avulla pääsin kuitenkin aamuun mennessä taas ihan hyvään verensokeriarvoon 7,4.

Eihän tämäkään onneksi maailmaa kaada. Nyt pitää vain olla erityisesti liikunnan jälkeisinä iltoina erityisen tarkka siitä, ettei vs pääsisi putoamaan alle neljän eikä varsinkaan alle kolmen!