Potkuja ja töitä

Nyt mennään jo raskausviikolla 26! Raskausviikon 22 jälkeen ei enää voi tapahtua keskenmenoa, vaan jos Luumu päättäisi nyt tulla ulos, olisi kyseessä ennenaikainen synnytys. Tietenkin, jos kaikki menee hyvin, Luumu pysyy mahassa vielä yli 2 kuukautta, mutta on kyllä aika mahtavaa ajatella, että jo nyt ollaan päästy niin pitkälle, että vauvalla olisi mahdollisuus selvitä hengissä. Olihan Luumun painoarviokin jo pari viikkoa sitten yli 600 grammaa, ja jotkut sitä pienemmätkin keskoset selviävät – esimerkiksi tämä 480-grammainen Ella: http://www.hs.fi/elama/a1352606846086

26. raskausviikko

Sikiön paino: 800 g
Sikiön pituus päästä peppun (CRL): 22 cm
Koko pituus: 30 cm

Tämän viikon alussa sikiö on 23 viikkoa vanha. Silmäripset ilmestyvät luomiin tällä viikolla ja silmät alkavat pian räpytellä. Aivot kasvavat edelleen nopeasti ja pitempiä hiuksia alkaa kasvaa päähän. Sikiö näyttää sopusuhtaiselta pieneltä minivauvalta.

Ennenaikaisesti syntyvällä lapsella on jo suuret mahdollisuudet selviytyä, jos se syntyy nyt ja kaikki apukeinot otetaan käyttöön. Mahdollisuus turvalliseen synnytykseen kasvaa jokaisena päivänä, jonka sikiö on kohdussa.

Nyt voit tuntea sikiön liikkuvan ja potkivan joka päivä. Niin pitääkin olla, sillä se on varmin merkki siitä, että kaikki on hyvin! Sikiön lihakset vahvistuvat, ja koska kohdussa on yhä hyvää tilaa liikkua, sikiö käyttää sen hyödykseen. Se istuu ylösalaisin jalat ristissä, heittäytyy taaksepäin, polkee jaloillaan, tekee kuperkeikkoja ja konttausliikkeitä… Iloitse jokaisesta liikkeestä: elämäsi aikana et pääse osalliseksi tästä kokemuksesta kovin usein.

(http://www.vau.fi/raskaus/Raskausviikot/Viikko-26/)

Liikkeitä ja potkuja todella tuntuu joka päivä, montakin kertaa päivässä ja niin voimakkaanakin, että joskus iltaisin on jopa tullut mieleen ajatus ”voisitkos jo pikkuhiljaa rauhoittua…” Mutta onhan se ihanaa tuntea kuinka Luumu jumppaa! Kesälomaviikkojen aikana mieheni alkoi lukea Luumulle iltasatuja, ja monesti tuli ainakin sellainen olo, että Luumu olisi liikkeillä myös reagoinut ääneen lähellään.

Nyt olen ollut kesäloman jälkeen jo reilun viikon töissä. Vaikka lomaa olisi tietysti mielellään jatkanut, töissäkin on ihan ok olla, kun työviikkoja ennen äitiysloman alkua ei enää ole kovin montaa. Pidän vielä loput lomapäiväni yksittäisinä vapaapäivinä niin, että tämän viikon jälkeen olen useimpina viikkoina vain 4 päivää töissä.

Äitiysloma alkaa siis syyskuun alusta, kun työsuhteeni loppuu. Pisimmillään olisin voinut olla töissä syyskuun loppupuolelle, mutta tuntuu kyllä todella hyvältä jäädä vapaalle jo aikaisemmin. Koska diabeetikoiden vauvat käytännössä aina syntyvät vähintään pari viikkoa ennen laskettua aikaa, on mukava saada vähän aikaa rauhoittua kotonakin ennen synnytystä (eli kun meidän laskettu aika on 24.10., vauva syntyy todennäköisesti viimeistään lokakuun alkupuolella). Äitiyspäivärahan voi hakea jo 50 arkipäivää ennen laskettua aikaa, eli onneksi ei tarvitse välissä hakea työttömyyskorvausta tai muuta tukea.

Viime viikolla saimmekin neuvolasta raskaustodistuksen ja laitoin heti samana päivänä Kelaan hakemukset äitiysrahasta, äitiyspakkauksesta ja lapsilisästä. Lapsilisäähän tosin aletaan maksaa vasta syntymästä seuraavalta kuukaudelta, eli hakemusta ei tosiaankaan olisi tarvinnut vielä tehdä. Mutta innostuin täyttämään kaikki mahdolliset hakemukset – joskus sitä vaan tulee eteen tilanteita, jolloin rakastaa byrokratiaa 😀

Koska muutamme kuun vaihteessa uuteen kaupunginosaan, päätimme vaihtaa neuvolan heti kun muutto varmistui. Kävimme viime viikolla siis jo uudessa neuvolassa, ja se olikin yllättävän positiivinen kokemus! Terveydenhoitaja oli aika nuori (ehkä 25-30 v, eli samanikäinen kuin me) ja todella mukava. Parasta oli, että käynnillä ei ollut ollenkaan samanlaista kiireen tuntua kuin edellisessä neuvolassa. Terveydenhoitaja kyseli kuulumisiamme ja pyysi minua täyttämään mielialakyselyn. Kyselyä oli mukava täyttää, koska mielialani on ollut viime aikoina, kuten koko raskauden ajan, todella hyvä ja toiveikas. Toki silloin tällöin mielialan vaihtelua on ja huomaan välillä itkeväni pikkujutuista helpommin kuin yleensä, mutta keskimäärin minulla on ollut todella hyvä olo.

Muutenkin neuvolakäynnillä todettiin kaiken olevan hyvin. Sikiön sykettä kuunneltiin dopplerilla ja aluksi syke oli jonkin aikaa aika korkea, mutta hetken päästä uudelleen mitattuna normaali, n. 150. Kuulemma sykkeen vaihtelu on ihan normaali/hyvä asia. Minulta mitattiin hemoglobiini, verenpaine ja virtsan sokeri ja proteiini. Kuten yleensä, sokeri oli reilusti plussalla, mutta kaikki muut mittaukset olivat ok.

Onneksi fyysisiäkään vaivoja ei juurikaan ole, vaikka maha alkaakin välillä jo olla vähän ”tiellä”! Ehkä isoin ”vaiva” on taas selvästi tihentynyt virtsaamistarve. Palatessa mökkilomalta töihin meinasi tulla pieni paniikki etsiessä aamulla töihin lähtiessä, mitkä muut kuin löysät mökkivaatteet vielä mahtuu päälle… Onneksi lantiomalliset farkut vielä mahtuvat jalkaan. Suurin osa vanhoista housuista alkaa kuitenkin olla poissa pelistä, joten kävin ostamassa muutamia uusiakin vaatteita: kaksi mekkoa, yhdet äitiyshousut ja yhden ison neuletakin. Vieressä kuitenkin mahakuva tältä päivältä vanhoissa, hieman jo kireissä vaatteissa 🙂

Verensokeritasapainoni on pysynyt aika hyvänä, viime viikolla mitattu hba1c (pitkäaikaisverensokeri) oli 6,5 eli ihan samaa luokkaa kuin edellisetkin. Hba1c-arvo tulee kuitenkin aina pari viikkoa jäljessä, eli ei näytä ihan tämän hetken tilannetta. Veikkaan, että elokuun mittauksessa Hba1c saattaa olla hieman nykyistä parempi, koska viime viikkoina tasapaino on pysynyt jonkin verran parempana kuin kesäkuun alkupuolella.

Kesäkuun alussa eli raskausviikon 20 paikkeilla insuliinintarpeeni oli alhaisimmillaan, ja olin vähentänyt pitkävaikutteisen Levemirin todella vähäiseksi, aamuisin en pistänyt sitä ollenkaan. Pikkuhiljaa insuliinintarpeeni oli kuitenkin alkanut nousta ilman, että oikein tajusin asiaa, ennen kuin äitiyspoliklinikan diabeteshoitajalta sain neuvon alkaa taas pistää reippaammin pitkävaikutteista. Vaikka aluksi tuntui pelottavalta pistää yhtäkkiä 8 yksikköä pitkävaikutteista 0 sijaan, muutoksen myötä sokeritasapainoni parani todella nopeasti. Olin ollut muutaman viikon ihan liikaa pikainsuliinin varassa, jolloin sokeri heilahteli aika paljon sekä korkealla että matalalla, kun korjailin korkeita arvoja pikainsuliinilla.

Nyt verensokerit pysyvät aika nätisti 4-10 välillä ja insuliinimäärät ovat aika lähellä sitä tasoa, millä oltiin ennen raskautta, tai pikkaisen isommat. Tällä hetkellä pistän Levemiriä aamulla 11 yksikköä ja illalla 10, ateriainsuliinia 1,5-2 yksikköä /10g hh. Tästä insuliinintarve alkaa varmasti pian nousta reippaasti vielä isommaksi – nettikeskusteluista olen saanut kuulla, että loppuraskaudesta insuliinimäärät voi olla helposti satoja yksiköitä vuorokaudessa… Toivottavasti nykyinen ”tasainen kausi” jatkuisi vielä mahdollisimman pitkään!

Hobis vaan laskee, jee jee!

Sain tänään todella hyviä ja yllättäviä uutisia! Olin vähän pelonsekaisin tunnelmin lähettänyt Naistenklinikalle sähköpostia: lähetin viime viikon verensokeritaulukon kommentoitavaksi ja kysyin samalla, miltä uusin hba1c (eli pitkäaikaisverensokeri)-mittaukseni näyttää. Kävin siis verikokeessa viime viikon lopulla. Verensokeritaulukkoa hoitaja kommentoi, että näyttää menevän aika hyvin, eikä välttämättä ole tarvetta millekään muutoksille. Jatkossa voin lähettää taulukoita, jos jotain ongelmaa on, mutta jos ei, niin voidaan katsoa vasta seuraavalla äitiyspolikäynnillä kesäkuun alussa. Jes!

Kuulemma insuliinintarve voi vielä tästäkin laskea ja noususuunta alkaa todennäköisesti vasta kuukauden päästä. Minua ei vieläkään lakkaa ihmetyttämästä, miten voin pärjätä näin pienillä insuliinimäärillä, ja että insuliinintarve voisi vielä tästäkin vähentyä, käsittämätöntä 😀

Mutta sitten vielä se paras juttu: hba1c-arvoni oli 6,3%! Eli vielä yhden prosenttikymmenyksen parempi kuin viimeksi! En ymmärrä, miten tämä on mahdollista, kun tuntuu, että verensokerit on erityisesti huhtikuun aikana ollut tosi vaikea saada pysymään minkäänlaisessa tasapainossa (hba1c kuvastaa siis verensokerin vaihtelua viimeisen kuukauden ajalta). Tietenkään hba1c ei kerro ihan koko totuutta, koska se on keskiarvo eikä näytä sitä, minkä verran arvot heilahtelevat puolelta toiselle. Mutta joka tapauksessa olen todella positiivisesti yllättynyt, koska olin lähes varma, että hba1c olisi noussut jonkin verran.

Huh, tämä tarkoittaa siis, että voin hengähtää helpotuksesta ja jatkaa ainakin toistaiseksi samaan malliin, ehkä jopa vähän höllätä mittailua ainakin yöajalta. Diabeteshoitajan mukaan on tosi hyvä, jos hba1c pysyy suunnilleen samassa missä se nyt on, eikä haittaa vaikka se vähän nousisikin. Korkean pitkäaikaisverensokerin haitalliset vaikutukset sikiöön ovatkin kaikista suurimmat alkuraskaudessa, jolloin sekä epämuodostumariski että keskenmenoriski voivat olla selvästi korkeammat kuin ”normaaliraskaudessa”. On siis todella hyvä tietää, että koko ensimmäisen raskauskolmanneksen ajan olen onnistunut pitämään pitkäaikaisverensokerin hyvin alle suositellun 7,0%.

Keski- ja loppuraskaudessa verensokeritasapainolla on merkitystä lähinnä siihen, että korkeat verensokerit lisäävät riskiä makrosomiaan eli sikiön suurikasvuisuuteen. Kuitenkin myös niillä diabeetikoilla, joilla on hyvä hoitotasapaino, sikiö kasvaa usein keskimääräistä suuremmaksi. Käsittääkseni suurikasvuisuus ei sinänsä ole välttämättä mikään ongelma, mutta voi lisätä riskiä erilaisille komplikaatioille ja hankaluuksille synnytyksessä. Tämä on (kai?) suurin syy siihen, että diabeetikoiden synnytykset käynnistetään usein jonkin verran ennen laskettua aikaa ja diabeetikoille tehdään keisarinleikkauksia selvästi useammin kuin muille.

Nyt kun tästä jännittävästä hba1c-etapista on päästy ohi, seuraava jännitettävä etappi on sitten kesäkuun alussa, kun edessä on rakenneultra. Toivotaan, että sielläkin näkyisi hyppivä ja terve Luumu!

Se hyppii!!!

Tänään VIHDOIN koitti se aamu, kun lähdettiin yhdessä kohti Naistenklinikkaa ja ensimmäistä ultraäänitutkimusta. Olimme paikalla yli 15 min etuajassa ja jouduimme vielä odottamaan noin 15 minuuttia sovitun ajan jälkeen ennen kuin meidät otettiin vastaan. Paikalla oli lääkärin ja kätilön lisäksi kaksi opiskeiljaa, muistaakseni terveydenhoitajaopiskelija ja lääketieteen kandi. Lääkäri kysyi meiltä ensin muutamia kysymyksiä, mutta varsin nopeasti käytiin itse asiaan, eli paljastin mahani, siihen laitettiin geeliä ja ihan hetkessä ruudulle jo ilmeistyikin pieni Luumumme.

Lääkäri kommentoi näkymää lyhyin kommentein, ihan kaikkea en muistaakseni ymmärtänytkään (osittain oman hermostukseni, osittain lääkärin hieman puutteellisen suomen kielen taidon takia). Pääasiat tulivat kuitenkin selväksi: pikkuisella on pää, jalat, kädet (ja sormet!), selkäranka ja vatsalaukku ihan oikeilla paikoillaan ja sydän sykkii. Ja lääkärin sanoin ”hyppii koko ajan, se on hyvä”. Pää-perämitta on 53 mm, mikä vastaa raskausviikkoa 12+0 eli on pari päivää edellä kuukautisista laskettua 11+5. Laskettu aika muutettiin huikeat yksi päivä aiemmaksi eli 24.10.

Labrakoetuloksissa oli sekä hyviä että ”huonoja” uutisia. Ensinnäkin Hba1c oli 6,4% eli pysynyt lähes täysin samana kuin aiemmilla mittauksilla, vaikka pelkäsin matkan myötä Hba1c:n vähän heikentyneen. Muissa kokeissa ei näkynyt mitään huolestuttavaa – kilpirauhasarvot olivat muistaakseni hieman korkealla, mutta se on kuulemma yleistä raskauden aikana. Huonot uutiset olivat tällä kertaa se, että epähuomiossa osa kokeista oli jäänyt eilen ottamatta ja jouduin menemään vielä uudestaan labraan…

Lääkärin ja kätilön tapaaminen oli ohi tosi nopeasti – voi toki olla, että ajantajunikin oli vähän erilainen tuossa tilanteessa, mutta tuntui, että lääkäri ja opiskelijat katsoivat ultralla vauvanalkua hetken ja kätilö katsoi samaan aikaan koneelta labrakokeiden tuloksia, todettiin ”kaikki ok”, kysyttiin onko meillä kysymyksiä, emme osanneet kysyä mitään ja lähdimme pois 🙂 Ehkä tässä tapahtui vähän sama ilmiö kuin ensimmäisellä neuvolakäynnilläkin – kun kaikki on kunnossa, keskusteltavaa on vähemmän ja tapaaminen on ohi nopeasti. Tästä käynnistä kuitenkin jäi ihan eri tavalla ”jotain käteen” – saimmehan mukaankin kuvia Luumusta, mitat ja tiedon, että mahassa todella on elävä tyyppi!

Ultratutkimuksen jälkeen tapasimme vielä diabeteshoitajan, joka oli sama mukava hoitaja, jonka olin tavannut jo raskauden suunnittelukäynnillä. Hoitaja kommentoi verensokeriseurantaani matkan ajalta todeten, että tasapaino on pysynyt yllättävänkin hyvänä. Siitä yhdestä supermatalastakaan (1,6) hoitaja ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta. Hoitaja neuvoi nyt tilanteen palautuessa taas normaaliin arkeen tarkkailemaan erityisesti matalia arvoja ja tarvittaessa vielä laskemaan pitkävaikutteista insuliinia. Kuulemma insuliinintarve voi laskea vielä parin kuukauden ajan ennen kuin kääntyy nousuun raskauden loppupuolella.

4 kg painonnoususta en muistanut edes mainita vielä lääkärin tapaamisessa (eikä sitä kyllä kysyttykään), mutta diabeteshoitajalle kerroin – hoitaja kommentoi hieman naurahtaen, että no sitten on enää 6 kg varaa saada koko loppuraskaudesta painoa lisää… Mutta toisaalta hoitaja totesi sen olevan ihan yleistä, että alkuraskaudesta paino saattaa jossain kohtaa yhtäkkiä nousta nopeasti ja sitten taas pysyä paikoillaan tai vähän laskeakin. Mutta ”dieetille ei tarvitse ryhtyä” 😀 Ja onneksi juuri äsken vaa’alla käydessäni paino olikin jo tippunut kilon eilisestä, eli osittain eilinen lukema oli varmaan matkan jälkeistä turvotusta.

Huh, nyt on siis kaikin puolin helpottunut ja iloinen olo. Vaikka periaatteessa olen ollut luottavaisin mielin, niin tottakai sitä on miettinyt ja netistäkin lukenut juttuja tuulimunaraskauksista ja muista pettymyksistä… Eli siis oli todella mahtavaa saada tietää, että Luumu on todella olemassa ja sillä on kaikki hyvin, pitkäaikaisverensokeri on käsittämättömän hyvä poikkeusolosuhteet huomioon ottaen, ja nekin asiat joita eilen huolestuneena mietin eivät todella ole kovin suuren huolen arvoisia. Kahden päivän päästä tulee täyteen 12 raskausviikkoa ja siirrytään raskauden toiselle kolmannekselle, hurjaa!!!

Iloa ja valoa

Ihanaa, että aurinko paistaa. Iloinen uutinen oli myös se, että hba1c eli pitkäaikaisverensokeriarvoni on edelleen sama kuin viime mittauksella, 6,5 %. Äitiyspoliklinikan hoitaja, jolta tämän tiedon sain, totesi tämän olevan todella hyvä arvo, ja kai se on uskottava 🙂

Tällä viikolla on tuntunut hieman hankalalta tasapainotella laskevan insuliinintarpeen kanssa – erityisesti aamun pitkävaikutteista vähensin jossain vaiheessa liikaakin ja verensokerit olivat joinakin päivinä jatkuvasti kympin hujakoilla. Yöksi pistän nyt vain 5 yksikköä Levemiriä (raskautta edeltävä annokseni on ollut 8-9). Päiväksi pistin tällä viikolla vähimmillään 11 yksikköä (ennen raskautta pistin arkipäivinä 14), mutta nyt olen palannut 12 yksikköön. Yritän seurailla tiiviisti, onko insuliinintarve edelleen hitaasti vähenemässä, vai voinko jonkin aikaa pysyä näissä määrissä.

Niiden kauan odotettujen raskausoireiden suhteen tilanne on tällä viikolla ollut varsin hyvä – melkein joka aamu ja usein vielä aamupäivälläkin on hieman etova olo, ja aamiaiseksi olen pääasiassa voinut syödä vain jugurttia tai puuroa. Kuitenkaan pahoinvointi ei ole suuremmin häirinnyt töissä oloa enkä vieläkään ole kertaakaan oksentanut. Aamupahoinvointi on myös luonnollisella tavalla vähentänyt kahvinjuontiani, sitä kun ei aamulla tee lainkaan mieli.

Kevään tulo tuntuu toisaalta todella piristävältä ja olen ollut paljon liikkeellä. Toisaalta huomaan kyllä, että olen iltaisin ja aamuisinkin selvästi väsyneempi kuin normaalisti. Toisaalta on hyväkin asia, että menojen jälkeen voimat ovat illalla lopussa, koska näin saan mentyä aikaisin nukkumaan…

Jännittävää odotusta liittyy tällä hetkellä paljon myöskin parin viikon päästä tulevaan matkaan. Käytännön järjestelyt pitäisi nyt olla varsin hyvin hoidossa. Toki matkaan liittyy pientä pelkoa siitä, että raskauden suhteen tapahtuisi jokin yllättävä käänne – mistä löydän oikean hoitopaikan ja osataanko minua ja pientä Luumua siellä hoitaa yhtä hyvin kuin kotikaupungissa. Kuitenkin olen varsin luottavainen sen suhteen, että mitään kummempaa ei todennäköisesti tapahdu, ja aina kaikesta selvitään. Enemmänkin olen alkanut jännittää, miten minulta onnistuu aikaeroon tottuminen ja miten ylipäätään jaksan olla liikkeellä. Onneksi meillä ei ole mitään minuuttiaikataulua ja myöskään miehelläni ei ole mitään sitä vastaan, että välillä otetaan myös ihan rennosti – lomalla kun ollaan…

Vielä kaksi viikkoa töitä ja sitten lähdetään matkaan! Ja ekaan neuvolakäyntiin on enää reilu viikko, jee 🙂

Odottavan aika on pitkä

Äitiyspoliklinikalta tuli kirje lopulta viime viikon perjantaina. Aika ei kuitenkaan sopinut puolisolleni, joten soitin eilen äitiyspolille, vaihdoin aikaa ja kyselin muutenkin epäselväksi jääneitä asioita. Ensimmäinen käyntiaika Naistenklinikalle on 10.4. eli laskujeni mukaan raskausviikolla 12. Diabeteshoitaja kertoi, että silloin on sekä hoitajan että lääkärin tapaaminen ja ensimmäinen ultraäänitutkimus. Näin olin olettanutkin, mutta oli hienoa silti saada varmistus, että silloin (jos kaikki nyt menee hyvin) saamme ensimmäisen näköhavainnon pienokaisesta!

Tuntuu kuitenkin, että käyntiin on vielä ihan liian pitkä aika. Olin jotenkin olettanut, että ensimmäinen käynti äitiyspolilla olisi jopa ennen neuvolakäyntiä (johon on vielä 3 viikkoa), mutta ei… Tietenkin ymmärrän, että raskaudessa on enemmän ”näkyvää” seurattavaa vasta myöhemmissä vaiheissa, mutta silti tuntuu jotenkin oudolta vain odotella ja yksin mittailla sokereita ensimmäiset kuukaudet.

No, tietenkään en nytkään ole ihan yksin sokereideni kanssa, vaan äitiyspolin hoitajat auttavat puhelimitse ja sähköpostitse ja ensi viikolla käyn labrassa mittauttamassa Hba1c:n. Lähetin parin viime viikon verensokeritaulukot sähköpostilla ja hoitaja kommentoi puhelimessa, että näyttää pääosin ihan hyvältä, vaikka heittelyä molempiin suuntiin onkin. Hoitaja kertoi, että todennäköisesti pian alkaa se vaihe, että verensokerit alkavat olla enemmän matalalla eli insuliinintarve alkaa laskea. Saapa nähdä!

Hieman jännitystä ensimmäiseen äitiyspolikäyntiin tuo myös se, että tulemme pääsiäislomamatkalta New Yorkista kotiin vasta edellisenä päivänä, todennäköisesti siis aikamoinen jet lag päällä – veikkaan jo etukäteen, että tunnemyllerrys voi olla aikamoinen, kun väsyneenä ja pää pyörällä menemme ”tapaamaan Luumua”!

Nipotusta ja odotusta

”Verensokeri jatkuvasti, myös aterioiden jälkeen, 4-8 välillä” tuntuu varmaan aika monelle 1-tyypin diabeetikolle mahdottomuudelta. Viime syksynä tämän vaatimuksen kuultuani olin aika lailla puulla päähän lyöty. No, onneksi myöhemmin kävi ilmi, että ”luvat” lapsentekoon voi saada, vaikka poikkeaviakin arvoja silloin tällöin onkin. Joka tapauksessa tein syksyn aikana suhteellisen isoja muutoksia omahoitooni, ja onneksi alkuvaikeuksien jälkeen työ tuotti ihan hyvää tulostakin: joulukuussa hba1c oli 7,1 % ja tammikuun lopussa 6,5 %, eli keskimäärin verensokerini pysyy nyt juuri ja juuri tavoitearvojen sisällä.

Varmaankin tärkeimpänä muutoksena oli päätös sekä mitata verensokeri että pistää pikainsuliini ennen jokaista ateriaa. Aiemmin mittaukset jäivät usein väliin, jos oli vähänkään kiire tai en viitsinyt esimerkiksi kaupungilla liikkuessa alkaa säätämään mittarin kanssa. Pikainsuliinipistokset pistin usein vasta aterian jälkeen ja aikaa saattoi hyvinkin kulua jopa yli tunti siitä, kun söin, siihen, kun muistin pistää. Esimerkiksi työpaikkalounaalla jäin usein turisemaan työkaverien kanssa lounaspöytään ja pistin vasta palatessa työhuoneelle. Nykyään periaatteena on, että mittaan ja pistän aina ennen ruokalaan lähtöä. Itseäni vähän yllättäenkin tämä on sujunut täysin ilman ongelmia.

Insuliinipistoksissa olen lisännyt tarkkuutta myös pitkävaikutteisen insuliinin suhteen: pistän insuliinin aamulla kellon soitua ja illalla minulla on kännykässä muistutus niin, että pistän aika lailla tasan 12 tunnin välein. Aiemmin pistin iltainsuliinin juuri ennen nukkumaan menoa, mikä saattoi käytännössä tarkoittaa mitä tahansa klo 22-03 väliltä. Varmaankin noloin insuliiniin liittyvä muutos on, että sain käyttööni ns. ”mummokynät”, eli sellaiset, mistä voi tarkistaa, milloin ja minkä annoksen olen viimeksi pistänyt. Näin ollen jos olen epävarma, olenko muistanut pistää, voin tarkistaa asian.

Verensokerimittausten suhteen muutos viime vuosiin on ollut aika iso: nykyään mittaan n. 5-7 kertaa vuorokaudessa ja merkitsen mittaukset taulukkoon, johon merkitsen myös insuliiniannokset, syödyt hiilihydraattimäärät ja liikunnan. Lisäksi uutena käytäntönä on mittaaminen myös yöllä – tässä minua myöhempään nukkumaan menevä puoliso on mahtava apu. Aiemmin saatoin mitata välillä vain aamulla ja elää koko loppupäivän pistäen insuliinia vain tottumuksen ja fiiliksen mukaan. Vihkoon kirjoitin mittaustuloksia vain hätäpäissäni juuri ennen lääkärin vastaanottoa.

Nykytilanteesta katsottuna tuntuisi hurjalta olla koko päivä vain yhden tai muutaman mittaustuloksen varassa. Verensokeritasapainon parantuessa olen huomannut, että pystyn aiempaa paremmin tunnistamaan sekä matalan että korkean verensokerin – olo on outo jo ennen kuin verensokeri kiipeää yli 15, kun aiemmin saatoin yllättyä täysin mitatessani 20 hujakoillakin huitovia verensokereita.

Lisäksi päätin rajoittaa sokeristen herkkujen syöntiä sillä periaatteella, että karkkia, leivonnaisia tms. söisin korkeintaan yhden pienen annoksen päivässä. Alkoholinkäytön päätin aluksi rajoittaa korkeintaan kolmeen annokseen kerralla, ja myöhemmin raskauden mahdollisuuden ollessa olemassa kahteen annokseen viikossa. Näistä ”rajoituksista” kiinni pitäminen ei ole ollut erityisen vaikeaa: varsinkaan normaalina arkena ei ylimääräisiä herkkuja juurikaan edes kaipaa. Viime kuukausien aikana olen ”mystisesti” laihtunutkin parin kilon verran, mikä on tietysti tulevia raskauskiloja ajatellen ihan kiva juttu, vaikka varsinainen laihduttaminen ei minulla ole ollut tavoitteena.

Liikunnan suhteen tein päätöksen jättää pois pitkät ja vauhdikkaat juoksulenkit, joiden vaikutus oli usein arvaamaton: lenkin jälkeen verensokeri saattoi yhtä hyvin olla matalalla tai korkealla, enkä aina osannut juostessani kuunnella tuntemuksiani oikein. Tämä oli tavallaan tylsä päätös, koska olin innostunut uudesta liikuntaharrastuksestani, minkä periaatteessa pitäisi olla vain hyvä asia. On tietenkin olemassa myös kilpaurheilijoita, joilla on diabetes ja jotka osaavat yhdistää rankan urheilun ja diabeteksen hyvän hoidon. Totesin kuitenkin, että voisin tässä asiassa mennä hieman helpomman kautta, koska projektissa oli jo muutenkin tarpeeksi haastetta, ja jatkaa juoksuharrastusta myöhemmin. Juoksun sijaan aloin harrastaa rauhallisempaa liikuntaa, kuten joogaa.

Insuliinien lisäksi minulla on nykyään käytössä ”aamulääkkeinä” kolme pilleriä: D-vitamiini, 5 mg:n foolihappo ja monivitamiini. D-vitamiinilisää olen syönyt jo ennestään. Foolihappoa aloin syödä syksyllä ensin 1 mg:n vahvuisena (joka sekin on normaalia isompi annos), mutta Naistenklinikalta määrättiin 5 mg:n supertabletit. Foolihapon hakeminen apteekista ja ensimmäisen pillerin nielaisu oli hieno hetki: se oli ensimmäinen konkreettinen asia, jonka tein _vain_ tulevaa raskautta ajatellen. Monivitamiinin otin varmuuden vuoksi käyttöön siitä lähtien, kun jätimme ehkäisyn pois.

Pian lääkärini tehtyä lähetteen sain siis kutsun naistenklinikan äitiyspoliklinikalle. Ilmeisesti (lähes?) kaikkien raskaana olevien diabeetikoiden raskautta pyritään nykyään seuraamaan Naistenklinikalla tai vastaavassa erikoisyksikössä, koska kyseessä on ns. riskiraskaus. Äitityspoliklinikan suunnittelukäynnillä sain vielä paljon tietoa diabeetikon raskauden eri vaiheista ja seurannasta äitiyspoliklinikalla. Tapaamani diabeteshoitaja oli todella mukava ja hänkin totesi verensokeritasapainoni olevan hyvällä mallilla. Kuitenkin, koska en ole vielä raskaana, diabeteksen seuranta jatkuu toistaiseksi vanhassa hoitopaikassani.

E-pillerien poisjättäminen oli tietenkin todella jännittävää, ja tuntui todella hyvältä lopettaa turhien hormonien syöminen. Ensimmäiset ”luomu”-kuukautiset pitkään aikaan olivat suorastaan tuskallisen kivuliaat ja jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni olemaan töistäkin päivän pois kuukautiskipujen takia. Onneksi kivut eivät seuraavilla kerroilla jatkuneet yhtä voimakkaina.

Ehkäisyn poisjättämisen myötä siirryimme siihen jännittyneen odottelun vaiheeseen, missä ollaan tälläkin hetkellä. Raskaana oleville suositeltavia ruokarajoituksia, kuten graavikaloja, tuorejuustoja ym. olen vältellyt suunnilleen kierron puolesta välistä seuraaviin kuukautisiin eli sen ajan, kun potentiaalisesti voisin olla raskaana. Kuukautisten alkaessa olen vapaammin syönyt kaikenlaista ja juonut alkoholiakin muutamia annoksia.

Raskauden alkumerkkien tarkkailu menee välillä överiksi: jokaisen mahanmuljahduksen ja vähänkin yököttävän olon, jopa ajoittaiset korkeat verensokeritkin, tulkitsee välillä toiveikkaasti, joutuen kuitenkin pettymään kuukautisten taas alkaessa. Raskauden odottelu on välillä saanut tunteetkin pintaan niin vahvasti, että pää tuntuu jo etukäteen raskaushormonien sekoittamalta. Välillä meinaa uudestaan iskeä laiskuus verensokeriseurannankin kanssa, mutta sitten taas tsempataan.

Nyt kuitenkin vielä odotellaan ja odotellaan!

Taustaa, raskaushaaveita ja valmistautumista

Päätin aloittaa kirjoittamaan blogia 1-tyypin diabeetikon raskauden suunnittelusta ja (toivottavasti jossain vaiheessa) raskauden eri vaiheista. Ensin voisin kertoa hieman taustastani. 11-vuotiaana sairastuin diabetekseen. Hoitomalliksi tuli heti alusta lähtien monipistoshoito. Tomerana tyttönä opin nopeasti hoitamaan itse insuliinin pistämisen ja verensokerien mittaamisen, eikä sairastuminen tuntunut suurelta järkytykseltä. Olinhan kuitenkin sairaalaan päätyessäni tajuissani ja ilmeisesti paremmassa voinnissa kuin moni muu diabeetikko hoidon piiriin tullessaan. Muistan äitini kysyneen sairaalassa, olenko itkenyt sairauttani – vasta tämän kysymyksen myötä tajusin, että asia edes voisi olla itkun aihe. Omasta mielestäni oli ihan ok asua viikon verran uudessa jännittävässä sairaalaympäristössä, jossa sai katsoa videoita ja pelata lautapelejä sairaanhoitajaopiskelijan kanssa.

En ole koskaan salannut sairauttani, olen pistänyt insuliinit julkisella paikalla ja käyttänyt diabetesranneketta. Kuitenkaan en ole tehnyt suurta numeroa diabeteksesta enkä varsinaisesti ajatellut olevani sairas – diabetes on ollut asia, joka pitää hoitaa, mutta joka ei suuremmin häiritse elämääni. Hoitotasapainoni oli ensimmäisinä vuosina erinomainen, murrosikään tullessa verensokerit alkoivat heitellä enemmän. Muistaakseni koko opiskeluaikani pitkäaikaisia verensokereita kuvaava Hba1c-arvoni on ollut noin 8-9 % välillä eli jonkin verran tavoitearvoa (alle 7 %) korkeampi. Opiskeluaikana juhliminen oli tärkeä osa elämää ja opiskelijabileet tietysti sotkivat verensokereita sekä alkoholinkäytön, vuorokausirytmin muutoksien että vielä normaalia heikomman seurannan myötä.

Vaikka en ole pysynyt tavoitearvoissa, diabetes ei missään vaiheessa ole aiheuttanut suuria ongelmia, kuten tajunnan menettämistä tai muita vaaratilanteita – ehkä tässä onkin yksi syy, miksi en ole saanut motivoitua itseäni tarkempaan diabeteksen hoitoon. Aikuisiällä en ole mitannut verensokeria tarpeeksi usein enkä varsinkaan pitänyt kirjaa mittaustuloksistani, vaikka jokaisen lääkärikäynnin jälkeen olen päättänyt parantaa tapani. Näin ollen insuliiniannoksenikin olivat enemmän tottumusten mukaisia kuin mittaustulosten perusteella hienosäädettyjä.

Olen pienestä tytöstä lähtien ollut jossain määrin tietoinen siitä, että haluan joskus lapsia. Viime vuosina tämä haave on vakaan parisuhteen myötä tullut yhä selvemmäksi ja viime keväänä päätimme mieheni (joka muuten myöskin on diabeetikko) kanssa, että nyt voisimme olla valmiita ajattelemaan vauvantekoa ihan tosimielellä lähitulevaisuudessa. Tiesin tietenkin jo etukäteen, että diabeetikon raskaus vaatii tarkempaa suunnittelua ja seurantaa kuin tavallinen, ja päätin keskustella asiasta diabeteslääkärini kanssa.

Jostain syystä asian puheeksi ottaminen lääkärin vastaanotolla oli todella jännittävää ja muistan melkein purskahtaneeni itkuun ennen kuin sain sanat suustani. Onneksi lääkärini ymmärsi nopeasti, mistä on kyse, ja kysyi ”raskaushaaveitako?” päästäen minut pälkähästä. Asia oli nyt vihdoin saatettu ensimmäisen ”ulkopuolisen” henkilön tietoon. Tästä olisi kuitenkin vielä matkaa siihen vaiheeseen, että voisi jännittää raskaustestin tuloksia – ensin pitäisi saada pitkäaikainen verensokeri ainakin alle 7,5 % hba1c-arvon (monissa lähteissä suositellaan pysymistä alle 7,0 % koko raskauden ajan).

Päätimme muuttaa lääkitystäni niin, että kerran päivässä pistettävän pitkävaikutteisen Lantuksen sijaan aloin pistää kaksi kertaa vuorokaudessa Levemir-insuliinia. Näin pystyin tekemään nopeammin muutoksia pitkävaikutteiseen insuliiniin ja pistämään eri määrän insuliinia yöksi ja päiväksi. Olennainen muutos diabeteksen hoidossani piti tietenkin olla myös verensokerin mittaaminen useammin ja insuliiniannosten muuttaminen tarkemmin verensokeriarvojen mukaan. Kesäloma meni matkustaessa, mökkeillessä ja toisaalta syksyn puolimaratoniin treenatessa. Kunnollisen verensokerikirjanpidon aloitin vasta loman jälkeen.

Pitkäaikaisverensokerini oli syksyllä hieman parantunut (ehkä 7,9%?), mutta verensokerin vaihtelu oli vielä selvästi liian suurta: alle 4 ja yli 15 mmol/l lähes päivittäin. Lääkärini totesi varsin tiukasti, että verensokerin pitäisi pysyä suhteellisen jatkuvasti 4-8 mmol/l välillä, jotta vauvahaaveita voisi alkaa toteuttamaan. Sain kuitenkin reseptin foolihappoon, jota suositellaan diabeetikoille muita suuremmalla annoksella jo 3 kuukautta ennen raskautta, jotta vältetään kohonnut riski lapsen selkärankahalkioon.

Juoksuharrastus oli vielä sen verran uusi asia minulle, että vaikka kuntoni koheni reippaasti, en oppinut täysin hallitsemaan rankkojen juoksulenkkien vaikutusta verensokeriin. Syyskuun lopussa juoksin puolimaratonin ja päätin sen jälkeen jättää rankat juoksulenkit tauolle, jotta saisin verensokerini kuntoon. Sen sijaan aloin käydä pilateksessa, joogassa ja muissa ”rauhallisemmissa” jumpissa, joiden vaikutus verensokeriin ei ole yhtä voimakas ja arvaamaton kuin rankalla aerobisella liikunnalla. Olin jättänyt herkkujen syönnin ja alkoholinkäytön minimiin ja alkanut mitata verensokerini ennen jokaista ateriaa sekä vähintään kerran myös yöllä (lähinnä siksi, että minulla on ollut taipumusta yöllisiin mataliin verensokereihin, jotka sitten aamua kohti kääntyvät liian korkeiksi, ilman että missään vaiheessa heräisin).

Aluksi tämäkään ei tuntunut auttavan. Marraskuun paikkeilla muistan itkeneeni ensimmäistä kertaa diabetekseni takia. Verensokeri heitteli edelleen, vaikka yritin tehdä parhaani.  Olin myös hankkinut diabeetikon raskaudesta lisää tietoa. Tämä osittain motivoi tiivistämään seurantaa, osittain kuitenkin masensi lukea monista riskeistä, mitä äidin diabetes erityisesti huonossa verensokeritasapainossa voi aiheuttaa lapselle.

Lähtökohtaisesti oli tietysti otettava huomioon se, että kun sekä minulla että puolisollani on diabetes, lapsellakin olisi kohonnut riski sairastua. Diabeetikkoisän lapsella todennäköisyys sairastua diabetekseen on n. 6 % ja diabeetikkoäidin lapsella n. 3 %. Nämä yhteenlaskettuna todennäköisyys on siis melkein 10 %. Tämä ei ole kuitenkaan tuntunut ylitsepääsemättömältä esteeltä sen takia, että meillä kummallakaan diabetes ei ole tuntunut estävän hyvää elämää ja monenlaisia seikkailuja, ja toisaalta ketkä muut vanhemmat osaisivat hoitaa diabeetikkolasta yhtä hyvin kuin me, joilla molemmilla on myös omakohtainen kokemus sairaudesta.

Paljon pahemmalta kuin tämä lapsen diabeteksen riski (joka sekin on iso asia!) tuntui esimerkiksi se, että alkuraskauden korkea verensokeri lisää riskiä sikiön epämuodostumiin, loppuraskaudesta taas makrosomiaan eli sikiön kasvamiseen liian suurikokoiseksi. Aloin miettiä, onko minusta ylipäätään tähän – jos en onnistuisi saamaan verensokeriani optimitasolle, en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos sen seurauksena lapsellani olisi epämuodostumia tai muita terveysongelmia. Aiempina vuosikymmeninä diabeetikoita onkin jossain määrin suositeltu välttämään raskaaksi tulemista, koska on ajateltu tämän olevan riski sekä äidin että lapsen terveydelle. Kuitenkin uudemmissa tutkimuksissa on havaittu, että raskaaksi tulemisella voi olla jopa enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia äidin terveydelle parantuneen hoitotasapainon myötä. Ainoastaan niille naisille, joille diabetes on aiheuttanut vakavia elinmuutoksia (esim. munuaisissa tai silmänpohjissa), raskautta ei suositella.

Jonkinlainen käännekohta oli, kun löysin Diabetesliiton keskustelufoorumilta vertaistukipalstan: http://keskustelu.diabetes.fi/index.php?board=5.0 . Luin erityisesti ”vauvakuumeilijat”-keskusteluita yötä myöten ja ahmin tietoa siitä, miten muut äidiksi haluavat olivat painineet samojen ongelmien kanssa. Monella muulla kuin minulla oli sama kokemus, että diabeteksesta ei ollut aiemmin aiheutunut mitään niin suurelta tuntuvia esteitä, kuin nyt vauvahaaveiden myötä. Verensokerien kurissa pitäminen ei tullut muiltakaan luonnostaan. Jotkut jopa olivat jättäneet ehkäisyn pois jo aiemmin kuin ”lääkärin lupa” oli saatu (itse asiassa ilmeisesti yli puolet diabeetikkonaisten raskauksista alkavat näin) ja myös minun silloista hba1c- arvoa korkeammillakin lukemilla monet olivat tulleet raskaaksi. Sikiön epämuodostumat ovat joka tapauksessa hyvin harvinaisia, vaikka riski olisikin normiväestöön verrattuna suurempi. Näiden asioiden sisäistäminen toi valtavan helpotuksen ja jostain syystä myös ihan erilaisen tsemppausvaiheen verensokeriseurantaan ja insuliinien säätämiseen.

Tuntui, että löysin vihdoinkin minulle sopivat insuliinimäärät eri vuorokaudenaikoihin ja vaihdellen sen mukaan, onko työpäivä vai viikonloppu. Joulukuun alussa hba1c oli 7,1 eli todella lähellä tavoitearvoa. Verensokerini ei kuitenkaan vieläkään ollut pysynyt jatkuvasti 4-8 mmol/l välilllä, joten olin erittäin positiivisesti yllättynyt, kun lääkärini totesi, että tasapainoni on parantunut niin selkeästi, että voimme rauhallisilla mielin jättää ehkäisyn pois ja hän tekee lähetteen Naistenklinikan äitiyspoliklinikalle.

Tämä riittäköön tältä kertaa. Kirjoitan seuraavassa postauksessa enemmän nyt meneillään olevasta vaiheesta, kun jännitetään, olenko raskaana vai en, ja yritän pitää yllä saavutettua hyvää tasapainoa (viimeisin hba1c 6,5, jee!) 🙂