Se hyppii!!!

Tänään VIHDOIN koitti se aamu, kun lähdettiin yhdessä kohti Naistenklinikkaa ja ensimmäistä ultraäänitutkimusta. Olimme paikalla yli 15 min etuajassa ja jouduimme vielä odottamaan noin 15 minuuttia sovitun ajan jälkeen ennen kuin meidät otettiin vastaan. Paikalla oli lääkärin ja kätilön lisäksi kaksi opiskeiljaa, muistaakseni terveydenhoitajaopiskelija ja lääketieteen kandi. Lääkäri kysyi meiltä ensin muutamia kysymyksiä, mutta varsin nopeasti käytiin itse asiaan, eli paljastin mahani, siihen laitettiin geeliä ja ihan hetkessä ruudulle jo ilmeistyikin pieni Luumumme.

Lääkäri kommentoi näkymää lyhyin kommentein, ihan kaikkea en muistaakseni ymmärtänytkään (osittain oman hermostukseni, osittain lääkärin hieman puutteellisen suomen kielen taidon takia). Pääasiat tulivat kuitenkin selväksi: pikkuisella on pää, jalat, kädet (ja sormet!), selkäranka ja vatsalaukku ihan oikeilla paikoillaan ja sydän sykkii. Ja lääkärin sanoin ”hyppii koko ajan, se on hyvä”. Pää-perämitta on 53 mm, mikä vastaa raskausviikkoa 12+0 eli on pari päivää edellä kuukautisista laskettua 11+5. Laskettu aika muutettiin huikeat yksi päivä aiemmaksi eli 24.10.

Labrakoetuloksissa oli sekä hyviä että ”huonoja” uutisia. Ensinnäkin Hba1c oli 6,4% eli pysynyt lähes täysin samana kuin aiemmilla mittauksilla, vaikka pelkäsin matkan myötä Hba1c:n vähän heikentyneen. Muissa kokeissa ei näkynyt mitään huolestuttavaa – kilpirauhasarvot olivat muistaakseni hieman korkealla, mutta se on kuulemma yleistä raskauden aikana. Huonot uutiset olivat tällä kertaa se, että epähuomiossa osa kokeista oli jäänyt eilen ottamatta ja jouduin menemään vielä uudestaan labraan…

Lääkärin ja kätilön tapaaminen oli ohi tosi nopeasti – voi toki olla, että ajantajunikin oli vähän erilainen tuossa tilanteessa, mutta tuntui, että lääkäri ja opiskelijat katsoivat ultralla vauvanalkua hetken ja kätilö katsoi samaan aikaan koneelta labrakokeiden tuloksia, todettiin ”kaikki ok”, kysyttiin onko meillä kysymyksiä, emme osanneet kysyä mitään ja lähdimme pois 🙂 Ehkä tässä tapahtui vähän sama ilmiö kuin ensimmäisellä neuvolakäynnilläkin – kun kaikki on kunnossa, keskusteltavaa on vähemmän ja tapaaminen on ohi nopeasti. Tästä käynnistä kuitenkin jäi ihan eri tavalla ”jotain käteen” – saimmehan mukaankin kuvia Luumusta, mitat ja tiedon, että mahassa todella on elävä tyyppi!

Ultratutkimuksen jälkeen tapasimme vielä diabeteshoitajan, joka oli sama mukava hoitaja, jonka olin tavannut jo raskauden suunnittelukäynnillä. Hoitaja kommentoi verensokeriseurantaani matkan ajalta todeten, että tasapaino on pysynyt yllättävänkin hyvänä. Siitä yhdestä supermatalastakaan (1,6) hoitaja ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta. Hoitaja neuvoi nyt tilanteen palautuessa taas normaaliin arkeen tarkkailemaan erityisesti matalia arvoja ja tarvittaessa vielä laskemaan pitkävaikutteista insuliinia. Kuulemma insuliinintarve voi laskea vielä parin kuukauden ajan ennen kuin kääntyy nousuun raskauden loppupuolella.

4 kg painonnoususta en muistanut edes mainita vielä lääkärin tapaamisessa (eikä sitä kyllä kysyttykään), mutta diabeteshoitajalle kerroin – hoitaja kommentoi hieman naurahtaen, että no sitten on enää 6 kg varaa saada koko loppuraskaudesta painoa lisää… Mutta toisaalta hoitaja totesi sen olevan ihan yleistä, että alkuraskaudesta paino saattaa jossain kohtaa yhtäkkiä nousta nopeasti ja sitten taas pysyä paikoillaan tai vähän laskeakin. Mutta ”dieetille ei tarvitse ryhtyä” 😀 Ja onneksi juuri äsken vaa’alla käydessäni paino olikin jo tippunut kilon eilisestä, eli osittain eilinen lukema oli varmaan matkan jälkeistä turvotusta.

Huh, nyt on siis kaikin puolin helpottunut ja iloinen olo. Vaikka periaatteessa olen ollut luottavaisin mielin, niin tottakai sitä on miettinyt ja netistäkin lukenut juttuja tuulimunaraskauksista ja muista pettymyksistä… Eli siis oli todella mahtavaa saada tietää, että Luumu on todella olemassa ja sillä on kaikki hyvin, pitkäaikaisverensokeri on käsittämättömän hyvä poikkeusolosuhteet huomioon ottaen, ja nekin asiat joita eilen huolestuneena mietin eivät todella ole kovin suuren huolen arvoisia. Kahden päivän päästä tulee täyteen 12 raskausviikkoa ja siirrytään raskauden toiselle kolmannekselle, hurjaa!!!

Sekalaisia matkamuistoja

Tänään aamulla tulimme kotiin aivan ihanalta ja ikimuistoiselta matkalta. Olimme siis mieheni kanssa New Yorkissa ja Kanadan Nova Scotiassa moikkaamassa pikkusiskoani. Aikaeron takia tämä päivä on mennyt jokseenkin sekavissa ja usvaisissa tunnelmissa, mutta onneksi myös kotiin palaaminen tuntuu ihanalta, vaikka toki matkaakin olisi vielä voinut jatkaa 🙂

En aio tänne blogiin kirjoittaa mitään yksityiskohtaista matkakertomusta, mutta tässä joitakin (diabetes/raskaus-aihetta liippaavia) hetkiä/asioita matkaltamme…

Ensinnäkin: aikaeroon tottuminen oli tavallaan yllättävän helppoa oman jaksamisen kannalta. Toki ekoina päivinä unirytmimme oli vielä tosi aikainen (ollakseen lomarytmi), mutta melko pian olimme sopeutuneet uuteen rytmiin jopa niin hyvin, että jaksoimme olla jazzklubilla jopa yli puolen yön! Aikaero tuntui ainakin minulla aiheuttavan enemmän hankaluuksia verensokeritasapainoon kuin muuhun jaksamiseen.

Erityisesti pitkien lentomatkojen aikana verensokerit käyttäytyivät todella oudosti. Menomatkalla mittailin varsin hyviä sokeriarvoja, mutta John F. Kennedyn lentokentällä mitatessani mittari näytti yllättäen 1,6, joka on matalin verensokeriarvo minkä muistan mitanneeni. Tässä vaiheessa minulla oli vähän huono olo, mutta jotenkin en yhdistänyt sitä lainkaan verensokeriin, vaan kuvittelin olotilani liittyvän enemmän korvien kivuliaaseen ja epämukavaan lukkiutumiseen laskeutumisen aikana ja USA:n turvatarkastuksien jännittämiseen.

Tämä tilanne säikäytti minut melkoisesti, koska kyllähän sitä luulisi, että noin alhaisella verensokerilla huomaisi jo ilman mittaustakin, että pitää syödä. Onneksi mittasin, koska vaikka edelleen kävelin ja roudasin matkalaukkuakin ihan normaalisti, ei tajunnan menetyskään välttämättä olisi ollut kaukana. Ilmeisesti monilla matalien verensokerien tuntemukset voivat raskauden aikana heiketä tai jopa hävitä kokonaan… onneksi moneen kertaan matkan aikana kuitenkin myös tunsin tutut heikotukset heti, kun verensokeri laski vähänkin alle neljän.

Paluulennolla New Yorkista Helsinkiin verensokerini meinasivat olla koko lennon ajan yli 10 ja meinasin jo hermostua, kun korjausinsuliinitkaan eivät tuntuneet tehoavan lainkaan. Mutta bussimatkalla kotiin mittasin taas matalan verensokerin (kuitenkin yli 3), ja tänään verensokeri tuntuu pysyvän jatkuvasti 4 kieppeillä, vaikka olen syönyt tosi reilusti ja lepäillyt.

Näitä ihmeellisiä lentomatkan jälkeisiä matalia ei selitä (ainakaan kokonaan) Levemir-insuliinin pistosajankohdan muutokset, koska olen tietoisesti muuttanut ajankohtaa vain vähän kerrallaan ja tänäänkin matalat alkoivat jo ennen kuin olin pistänyt aamun Levemiriä. En sitten tiedä, voisiko kyseessä olla jonkinlainen jännityksen purkautuminen? No, ehkä nämä on kuitenkin niin monella tapaa erikoistilanteita, ettei kannata liikaa jäädä miettimään.

Matkan aikana verensokerit pysyivät tasapainossa varsin vaihtelevasti, alkumatkasta tasapaino oli hyvä (sitä yhtä tosi matalaa lukuun ottamatta!) ja mittasin välillä hyvinkin tasaista 5-6 riviä, mutta tuntui, että loppua kohden tasapaino jotenkin alkoi hajoamaan. Luulen, että tähän vaikutti todella moni tekijä: ruoka-aikojen epäsäännöllisyys, joinakin päivinä liian vähäinen mittaaminen, fyysinen rasitus ja väsyminen jatkuvaan informaatiotulvaan…

Syöminen – siinä jälkeenpäin ajatellen yksi asia, jota olisi voinut miettiä matkan aikana vähän tarkemmin. Matkan alettua heittäydyin aika nopeasti ns. lomavaihteelle syömisten suhteen ja ero oli aika iso siihen, että viime aikoina olen jättänyt makeat herkut aika vähälle. Koska minulla on diabeteksen lisäksi myös keliakia, on ulkomailla mahtavaa maistella sellaisia gluteenittomia herkkuja, joita ei Suomesta usein saa. Gluteenittomuus on New Yorkissa selväsi trendikästä, mikä lisäsi houkutuksia aika tavalla! Maistelimme paljon ihania pannukakkuja, burgereita, muroja, muffinsseja, bageleita, suklaita, mehuja… Niin, ja ne Starbucksin sokeri-kermavaahto-kahvit….

Kun ruokaa tuli syötyä harvemmin kuin kotona, tuli napaan välillä ahdettua niin paljon kerralla, että huh huh. Amerikassa kevyet kasvisruuat eivät myöskään ole oikein ”se juttu”, vaan hiilareita ja rasvaa ruuassa riittää. Ja tästä päästäänkin siihen, että tänään käydessäni vaa’alla kiloja oli tullut jopa 4 lisää siihen painoon, missä olen ollut viime vuoden loppupuolelta lähtien. Parissa viikossa se on aikamoinen muutos 😀 Mietinkin, että tuntuu, että mahani on alkanut kasvaa, mutta tällainen vauhti ei ehkä ihan ole normaalia raskauden aikaista painon lisääntymistä 😀

Luin juuri Odottavan äidin käsikirjasta, että normaalipainoiselle sopiva painon lisäys koko raskauden aikana olisi 11,5-16,0 kg ja valtaosa lisäyksestä tapahtuu raskausviikon 20 jälkeen. Saa nähdä mitä palautetta saan asiasta huomenna äitiyspoliklinikalla. Joka tapauksessa en usko, että asia on kovin vakava, jos palaan takaisin ”ruotuun” ja koetan ehkä lähiviikkoina vältellä herkkujen syömistä vielä aiempaa enemmän…

Hassua, miten tulikin nyt kirjoitettua negatiiviseen sävyyn koko reissusta – tässä nyt keskityin ongelmallisiin asioihin. Suurimmalta osin kaikki meni todella hienosti: aikataulut ja järjestelyt sujuivat suunnitelmien mukaan, näimme ja koimme paljon kaikkea uutta ja loma juuri tähän kohtaan kevättä tuntui aivan ihanalta. Pahoinvointia tai muitakaan häiritseviä raskausoireita minulla ei matkan aikana juurikaan ollut. Tavallaan oli myös ihanaa, että kun ympärillä tapahtui koko ajan niin paljon kaikkea muuta, saivat aivot välillä ottaa lepotauon raskauden ympärillä kehää pyörineistä ajatuksista. Välillä sitä ihan säpsähti muistamaan, että ai niin, tämäkin asia on edelleen olemassa ja kotiin palattuamme on tosiaan se ensimmäinen ultraääni.

Nyt olen siis (kai?:) raskausviikolla 11+4. Huomenna tosiaan se eka ultraääni, jossa viimeinkin selviää, onko Luumulla asiat oikeasti kunnossa. Jännittää ihan älyttömästi, mutta onneksi olen nyt niin väsynyt, että uni tulee nuppiin ihan kohta…

Levoton matkakuume!

Nyt on niin, että TÄNÄÄN ALKOI LOMA! Ja tämä tuntuu tulevan juuri oikeaan kohtaan. Työstressiä ovat nimittäin viime aikoina hieman lisänneet tietyt epävarmuustekijät. Ensinnäkin, olisi toki aivan paras tilanne, jos olisi vakituinen työpaikka, josta jäädä äitiyslomalle rauhallisin mielin tietäen, että töihin voi palata silloin kun haluaa. Itse ajattelen kuitenkin, että tämänhetkinen tilanteemme on paljon vakaampi ja turvallisempi kuin monilla muilla ensisynnyttäjillä, emmekä halunneet turhaan jäädä odottamaan ”täydellistä elämäntilannetta”.

Sain viikko sitten tietää, että nykyinen työsuhteeni loppuu huhtikuun lopussa, kun sijaistamani henkilö palaa töihin, vaikka aiemmin näytti todennäköiseltä, että sijaisuus jatkuisi jonkin verran pidempään. Juuri viikko sitten olin myös työhaastattelussa uutta työtä varten. Onneksi sain eilen tietää, että vaikka (kuten olin olettanutkin) en saanut hakemaani vakituista työpaikkaa, työhaastattelu oli mennyt sen verran hyvin, että pääsen tekemään jotakin sijaisuutta tähän uuteen paikkaan. Toki ehdin jo välissä miettiä, että ei ehkä olisi ollut huono vaihtoehto olla työttömänäkin muutaman kuukauden verran ennen äitiyslomaa… Mutta on varmasti hyvä ajatellen sekä taloudellista tilannettamme että työllistymistäni äitiysloman jälkeen, että minulla on töitä vielä ennen äitiyslomaakin. Odotan kyllä jo hieman nolona sitä hetkeä, kun minun täytyy kertoa uudelle esimiehelleni, että olen jäämässä äitiyslomalle, vaikka olen vasta aloittanut uudessa työssä…:D

No joo, mutta juuri nyt pääasiallisesti mielessä on kuitenkin huomenna alkava matka! Vaikka olemme mielestäni aloittaneet matkavalmistelut hyvissä ajoin, on valmisteluita silti riittänyt aika paljon vielä tälle viikolle: olen käynyt ostamassa matkalle tarvittavia juttuja (kuten lentosukkia ja Suomen lipun tuliaisiksi), pessyt pyykkiä, kasannut yhteen tärkeitä papereita…

Minun on pitänyt tarkasti miettiä, miten jaan hommat eri päiville, koska olen selvästi normaalia väsyneempi. Jos lähden esim. töiden jälkeen keskustaan, olen kotiin tullessani aivan poikki. Olen myös yrittänyt kääntää unirytmiä hieman myöhäisemmäksi, ettei aikaero iskisi aivan niin pahasti – tämäkin on osoittautunut melko haastavaksi, kun väsymys meinaa vaan tulla niin voimakkaasti päälle jo klo 21 maissa. Muista raskausoireista olen huomannut, että kuten kai keskimäärin näillä kohtaa raskautta tapahtuu, pahoinvointi on selvästi alkanut vähenemään. Aamupalani ovat alkaneet palautua lähemmäs sitä, mitä ne olivat ennen raskautta – tosin aamukahvia en yleensä enää juo.

En tiedä, johtuuko matkakuumeesta vai mistä, mutta verensokereissani tuntuu taas olevan hieman enemmän heilahtelua sekä matalaan että korkeaan kuin vielä esim. kuukausi sitten. Luulen, että tähän vaikuttaa sekä matkan herättämä jännitys sinänsä, että oma tarkkuuteni: kun ajatukset ovat enemmän matkavalmisteluissa, tulee esimerkiksi mitattua verensokeria harvemmin ja mietittyä insuliinimäärät hieman vähemmän tarkasti. Viime päivinä olen mitannut n.8-10 kertaa päivässä, mikä on hieman vähemmän kuin vielä kuukausi sitten (silloin mittasin ehkä 10-12 krt/pv), mutta edelleen ihan ok määrä. Matkalla täytyy kyllä yrittää mitata mahdollisimman usein, koska uusi ympäristö ja aikaero varmasti sekoittavat verensokereita vielä entisestään.

Blogin kirjoittamisen jätän matkan ajaksi tauolle. Seuraava kirjoitukseni tulee siis todennäköisesti kertomaan ekasta ultraäänitutkimuksesta, jännittävää! Onneksi on jotain odotettavaa myös kotona, niin että matkalta on kiva tulla takaisinkin:)

Eka neuvola ja raskausviikko 10!

Tänään koitti vihdoin se aamu, kun meillä oli ensimmäinen käyntiaika neuvolassa. Olimme odottaneet tätä jo aika tavalla ja ainakin minua jännitti, vaikka tiesinkin, että lähinnä ensikäynnillä kerrataan ravintosuosituksia ja muita jo tarkasti netistä ja kirjoista opiskeltuja juttuja. Terveydenhoitaja oli ihan mukava täti ja oli mahtavaa päästä vihdoinkin fyysisesti käymään paikassa, jossa ilmoitustaulut olivat täynnä odottajille ja lapsiperheille tarkoitettuja tiedotteita ja leikkihuone odotti pieniä leikkijöitä (ja isompiakin, mieheni oli jo ihan innoissaan, että joskus hänkin pääsee leikkihuoneeseen:)

Keskustelu terveydenhoitajan kanssa ei sinänsä antanut hirveästi mitään uutta ja mullistavaa, lähinnä meiltä kyseltiin vielä uudestaan samoja asioita, jotka netissä täytetty esitietolomake oli onnistunut hävittämään, ja joitakin tarkennuksia. Ainoa keskustelua herättävä asia taisi olla se, pitäisikö minun käydä laboratoriossa ennen vai jälkeen matkamme… Isoin toiveemme, jonka toteutumista jännitimme etukäteen, olisi ollut alkion sydänäänien kuuntelu. Terveydenhoitaja kuitenkin totesi, ettei luultavasti vielä saisi ääniä kuuluviin, joten se jää seuraaville kerroille. Tätä ihmettelen hieman, kun kuitenkin netin keskustelupalstoilta olen lukenut monien kuuntelevan sydänääniä koti-dopplerillakin jo raskausviikolta 8 lähtien…

Parasta uutta informaatiota neuvolakäynniltä oli saada lisää tietoa siitä, millaisia käyntejä neuvolassa tulee jatkossa olemaan. Saimme muun muassa jo tietää synnytysvalmennuksen päivämäärät, ja vaikka niihin on vielä useita kuukausia aikaa, tuntui mukavalta kirjoittaa kalenteriin uusia raskauteen liittyviä päivämääriä. Ai niin, tärkeä päivämäärä on tietenkin myös laskettu aika: 25.10.! Tämähän on ihan sama päivämäärä, minkä selvitin jo tätä postausta varten, eli viimeisten kuukautisten perusteella arvioitu päivä. Ultraäänitutkimuksessa päivä voi toki vielä muuttua.

Minulla on ihan oikea äitiyskortti! Ihanaa saada taas yksi uusi konkreettinen asia, joka ”todistaa” tämän suuren elämänmuutoksen todella olevan tulossa. Äitiyskortissa lukee toistaiseksi vain joitakin raskautta edeltäviä tietojani ja laskettu aika, mutta jo parin kuukauden päästä siellä on (toivottavasti) myös paljon tietoa pienestä Luumustamme! Lisäksi saimme luettavaksi Raskaana – oppaan, joka vaikuttaa nopealla selailulla oikein hyvältä perustietopaketilta, vaikka samoja juttuja on toki jo luettu muualtakin.

Onneksi meillä on enää 5 päivää matkalle lähtöön, eli tulevien viikkojen aikana sydänäänien haikailu ja ultraäänitutkimuksen odottelu jäävät ajatuksissa pakostikin vähemmälle. Niin, ja tosiaan: nyt on jo raskausviikko 10! Kun tulemme matkalta kotiin (torstaina 9.4.), maaginen 12 viikon riskiraja on jo paria päivää vaille ylitetty!

10. raskausviikko

Alkion paino: 1 – 2 g
Alkion pituus päästä peppuun (CRL): 23–32 mm

Tällä viikolla lapsen aivoissa voidaan havaita mitattavissa olevia aivokäyriä. Lapsi alkaa liikkua, mutta liikkeet ovat vielä tahdosta riippumattomia, eikä äiti tunne niitä. Tämän viikon aikana lopullinen munuaispari kehittyy.

Nyt voi myös erottaa lapsen olkapäät, kyynärpäät, käsivarret ja kämmenet. Nyt voi myös nähdä pienet sormien ja varpaiden alkeet. Lapsi voi jo nyt erittää pieniä määriä virtsaa lapsiveteen.

Suun sisällä muodostuvat maitohampaiden hammasaiheet. Lapsen sisäkorvat ovat kehittyneet, mutta vielä lapsi ei pysty kuulemaan.

(http://www.vau.fi/raskaus/Raskausviikot/Viikko-10/)

On kyllä niin hurjaa ajatella, että siellä se Luumu jo liikuskelee massussa! Väliäkö sillä, jos liikeen suunta ei vielä ole ihan hallussa:) Ja taitaa vielä kestää aika monta viikkoa, ennen kuin minä voin liikkeet tuntea. Myös tuo lapsiveteen pissaaminen on jotenkin hupaisa mielikuva:)

Vauvanvaatehulluus iskee!

Minulle tyypillistä on, että kesken on monia projekteja, joita teen eteenpäin aina sen hetkisen innostuksen mukaan. Tänä viikonloppuna olen viimeistellyt useampia pitkään kesken (lähes valmiina) olleita käsitöitä. Ensinnäkin sain vihdoin valmiiksi raidallisen neuletakin, jota aloin neuloa itselleni muistaakseni reilu vuosi sitten 🙂 Ja sitten varsinaiseen asiaan.

Tätä vauvan myssyä aloin virkata jo viime kesänä ollessani mieheni kanssa kahdestaan mökillä. Tämä oli varmaankin ensimmäinen konkreettinen tavara/asia tulevaa vauvaa varten. Tätä on pidetty monta kuukautta visusti piilossa, kunnes vähän aikaa sitten kaivoin pipon esiin ja viimeistelin sen tänään. Nasu-pehmolelu pääsi malliksi.

Tässä on ensimmäinen vaate, jonka tein vauvalle sen jälkeen, kun häntä toden teolla alettiin odottaa. Ohje on Moda-lehdestä, lanka on bambun ja puuvillan sekoitusta. Pöksyt ovat osa settiä, johon kuuluu myös takki, myssy ja sukat. Settiin kuuluvaa takkiakin aloin jo neuloa.

Nämä potkuhousut ja hellehattu ostettiin viime viikonloppuna kirpputorilta. Olimme ensimmäistä kertaa ikinä Jäähallin kirpputorilla, jossa oli paljon ihmisiä pitämässä myyntipöytiä. Myynnissä oli todella paljon erilaista tavaraa ja vaatetta. Vauvanvaatteitakin oli aika paljon. Hinnat vaihtelivat alle eurosta 4 euroon, jota pyydettiin Marimekon potkuhousuista (niitä emme siis ostaneet, tuntui hieman turhalta maksaa ylimääräistä ”merkkivaatteesta” vauvalle, vaikka pöksyt hienot olivatkin). Nämä omppupotkuhousut ja hattu maksoivat muistaakseni euron kumpikin.

Itselläni pahin vauvanvaatehulluus on ehkä iskenyt niinä hetkinä, kun olen selaillut läpi kaikki käsityölehtieni vauvanvaateohjeet ja pistänyt pinoon ainakin 10 erilaista ohjetta, jotka aion toteuttaa. Ylläolevien valmiiden/ostettujen vaatteiden lisäksi toistaiseksi meneillään on kuitenkin vasta yksi projekti. Varsinainen hulluus on iskenyt äitiini, joka tänään lähetti kuvia kirpputorireissultaan:Äiti oli siis käynyt shoppailemassa meille hyvän varaston pikkuvauvan vaatteita 😀 Olivat kyllä kaikki todella kivan näköisiä. Tässä kuvassa ei taida edes näkyä vielä kaikki, vaikka aika pino onkin. Pinossa on muun muassa samanlainen omppupotkupuku kuin se, minkä ostimme viime viikolla 🙂 Onneksi vaatteet olivat kuulemma todella edullisia, suurin osa 50 senttiä kappale. Eli onneksi mummo ei ole täysin menettänyt järkeään ja kaikkia rahojaan!

Koska itse hankittujen ja tehtyjen lisäksi saamme myös äitiyspakkauksen sisältämät vaatteet (ja aivan varmasti vielä myös muiden hullaantuneiden kun äitini hankkimia), meillä on näillä näkymin jo nyt erittäin hyvä valikoima 50-60-senttisiä vauvanvaatteita! Seuraavaksi pitää varmaan alkaa jo miettiä vaippoja, vaunuja, hoitopöytiä ja mitähän kaikkea… Huh, emme kyllä aio kiirehtiä näiden kanssa – kunhan nyt edes selviäisi ensin, onko Luumulla kaikki hyvin siellä masussa.

Kahden sentin Luumu

Raskausviikko 9

Alkion paino: 0,5 g

Alkion pituus: 15 – 22 mm

Nyt lapsi saa selvästi enemmän ihmisen näköä, vaikka se onkin vain mansikan kokoinen. Lapsi ei enää ole käpertyneenä, vaan on alkanut suoristua. Nyt myös niska on näkyvissä.

Pää on edelleen suhteellisen iso verrattuna muuhun vartaloon. Aivot kasvavat nopeasti, ja hormonien tuotantoa säätelevä aivolisäke on alkanut kehittyä.

Henki- ja ruokatorvet alkavat kehittyä ja keuhkot kehittyvät. Myös suolisto alkaa kasvaa. Nyt lapsen maksa tuottaa verisoluja, ja näin ollen ruskuaispussia ei enää tarvita ja se surkastuu pois.

Yläraajat, eli käsivarret ja kädet, kasvavat nopeammin kuin alaraajat, eli sääret ja jalat. Nyt lapsen kivekset tai munasarjat alkavat muodostua. Tässä vaiheessa lapsella on kaksi paria munuaisia, joista yhdestä parista kehittyvät pojan kivekset ja toisesta tytön munasarjat.

Lapsen silmäluomet kehittyvät, korvat ovat näkyvissä, ja nenässä saattaa jo näkyä sieraimet. Lapsen kuuloaisti kehittyy aisteista ensimmäisenä, ja lapsi pystyy kuulemaan jo paljon ennen syntymäänsä.

(http://www.kaksplus.fi/raskaus/raskaus-viikko-viikolta/raskausviikko-9)

8 viikkoa raskautta on siis jo takana. Ja aika lailla kuukausi siitä, kun tikkuun tuli plussa. Aika on mennyt toisaalta aivan matelevan hitaasti, toisaalta taas nopeasti. Edelleen odotan kärsimättömänä ultraäänitutkimusta ja sitä, että maha alkaa kasvaa. Kuitenkin tavallaan aika on kuitenkin suhahtanut vauhdilla – ehkä ajan kulua on auttanut se, että tuleva matka vie myös paljon ajatuksia. Onneksi tilasin matkavakuutukset hyvissä ajoin, koska tietenkin (joko oman tai sitten vakuutusyhtiön järjestelmän möhläyksen takia) saimme postissa kaksi vakuutuskorttia mieheni nimellä…:D No, onneksi minullekin pitäisi olla kortti nyt tulossa.

Tällä viikolla raskaushormonit (HCG-hormonit) kipuavat ennätystasolle. Onneksi taso kuitenkin laskee pian! Tämä viikko voi ikävä kyllä osoittautua hyvin rankaksi pahoinvointeineen ja mielialan vaihteluineen.

(http://www.libero.fi/Sinun-vaiheesi/Raskaana/Raskausviikko-9/)

Toistaiseksi vieläkään minuun ei ole iskenyt mikään älyttömän karsea pahoinvointi. Etovaa oloa on lähes joka aamu ja aamupäivä, mutta se ei millään tavalla ole estänyt normaalia elämänmenoa. Ja jos jo ensi viikosta lähtien raskaushormonin määrä alkaa vähentyä, voi siis jo nyt sanoa, että pahoinvoinnin osalta olen päässyt helpolla! Ennen raskautta pelkäsin, että pahoinvointi voisi pahimmillaan saada myös verensokerit sekaisin, jos olisi vaikea syödä normaaleja määriä. Tätä ongelmaa minulla ei toistaiseksi ole onneksi ollut.

Nettikeskusteluista olen huomannut, että monilla paikkakunnilla diabeetikkoäidit pääsevät automaattisesti kunnalliseen varhaisultraan eli ilmeisesti jo noin raskausviikolla 6 tehtävään ultraäänitutkimukseen. Helsingissä tämä on kuitenkin varsin harvinaista, varhaisultraan pääsee käsittääkseni vain, jos on käynyt lapsettomuushoidoissa tai raskaudessa on muuten jotain ”epäselvää”. Ja sitten on tietysti mahdollisuus, että menee yksityiselle varhaisultraan itse maksaen. Näinkin ilmeisesti suhteellisen moni tekee (tai ainakin suhteellisen iso osa nettikeskustelijoista?). Hinnat näyttävät pyörivän n. 100-200 euron välillä yksityisen puolen tutkimuksissa. Me kuitenkin päätimme odottaa kunnallisia tutkimuksia, koska vaikka olisi toki kiva jo nähdä pikkuinen ja varmistua siitä, että kaikki on kunnossa, en kuitenkaan koe tätä niin isoksi tarpeeksi, että se olisi hintansa väärti. Joka tapauksessa tähän vaiheeseen kuuluu epävarmuus ja se on vain kestettävä…

Iloa ja valoa

Ihanaa, että aurinko paistaa. Iloinen uutinen oli myös se, että hba1c eli pitkäaikaisverensokeriarvoni on edelleen sama kuin viime mittauksella, 6,5 %. Äitiyspoliklinikan hoitaja, jolta tämän tiedon sain, totesi tämän olevan todella hyvä arvo, ja kai se on uskottava 🙂

Tällä viikolla on tuntunut hieman hankalalta tasapainotella laskevan insuliinintarpeen kanssa – erityisesti aamun pitkävaikutteista vähensin jossain vaiheessa liikaakin ja verensokerit olivat joinakin päivinä jatkuvasti kympin hujakoilla. Yöksi pistän nyt vain 5 yksikköä Levemiriä (raskautta edeltävä annokseni on ollut 8-9). Päiväksi pistin tällä viikolla vähimmillään 11 yksikköä (ennen raskautta pistin arkipäivinä 14), mutta nyt olen palannut 12 yksikköön. Yritän seurailla tiiviisti, onko insuliinintarve edelleen hitaasti vähenemässä, vai voinko jonkin aikaa pysyä näissä määrissä.

Niiden kauan odotettujen raskausoireiden suhteen tilanne on tällä viikolla ollut varsin hyvä – melkein joka aamu ja usein vielä aamupäivälläkin on hieman etova olo, ja aamiaiseksi olen pääasiassa voinut syödä vain jugurttia tai puuroa. Kuitenkaan pahoinvointi ei ole suuremmin häirinnyt töissä oloa enkä vieläkään ole kertaakaan oksentanut. Aamupahoinvointi on myös luonnollisella tavalla vähentänyt kahvinjuontiani, sitä kun ei aamulla tee lainkaan mieli.

Kevään tulo tuntuu toisaalta todella piristävältä ja olen ollut paljon liikkeellä. Toisaalta huomaan kyllä, että olen iltaisin ja aamuisinkin selvästi väsyneempi kuin normaalisti. Toisaalta on hyväkin asia, että menojen jälkeen voimat ovat illalla lopussa, koska näin saan mentyä aikaisin nukkumaan…

Jännittävää odotusta liittyy tällä hetkellä paljon myöskin parin viikon päästä tulevaan matkaan. Käytännön järjestelyt pitäisi nyt olla varsin hyvin hoidossa. Toki matkaan liittyy pientä pelkoa siitä, että raskauden suhteen tapahtuisi jokin yllättävä käänne – mistä löydän oikean hoitopaikan ja osataanko minua ja pientä Luumua siellä hoitaa yhtä hyvin kuin kotikaupungissa. Kuitenkin olen varsin luottavainen sen suhteen, että mitään kummempaa ei todennäköisesti tapahdu, ja aina kaikesta selvitään. Enemmänkin olen alkanut jännittää, miten minulta onnistuu aikaeroon tottuminen ja miten ylipäätään jaksan olla liikkeellä. Onneksi meillä ei ole mitään minuuttiaikataulua ja myöskään miehelläni ei ole mitään sitä vastaan, että välillä otetaan myös ihan rennosti – lomalla kun ollaan…

Vielä kaksi viikkoa töitä ja sitten lähdetään matkaan! Ja ekaan neuvolakäyntiin on enää reilu viikko, jee 🙂

5 viikkoa vanha – ja kohta se jo matkustaa

Raskausviikko 8

8 raskausviikolla alkio on viiden viikon ikäinen ja alkion sydän lyö noin 140-160 kertaa minuutissa. Äidin tunnetilat välittyvät alkiolle. Alkion aivot ovat vasta ohut solukerros, joka näkyy ultraäänessä mustana kohtana. Alkion pää ja sydän ovat suuria suhteessa muuhun vartaloon. Tällä viikolla alkio on noin 9-14 mm pituinen. Alkion sydämen äänien kuuntelu onnistuu yleensä ensimmäisen kerran 8 raskausviikolla.

Alkion kasvojen piirteiden muodostuminen on alkanut. Silmät ovat vielä kaukana toisistaan, ja silmäluomet ovat alkaneet kehittyä. Alkiolle on muodostunut pienet jalat ja kädet. Pää on suhteellisesti iso verrattuna muuhun vartaloon. Odottava äiti kärsii pahoinvoinnista. Monesti pahoinvointi on pahimmillaan aamulla, mutta pahoinvointia voi olla koko päivän.

Odottava äiti on usein herkkä ulkoisille ärsykkeille. Mielialan vaihtelu on myös yleistä, ja mieliala voi muuttua hyvinkin nopeasti. Kohdun kasvu aiheuttaa lihasten venymistä, joka saattaa tuntua pistävänä kipuna vatsassa, joka ei ole vaarallista vaikka siltä saattaa tuntua. Kipu saattaa muistuttaa osittain kuukautiskipuja. Jos kivun yhteydessa on verenvuotoa on suositeltava ottaa yhteyttä lääkäriin.

(http://raskausviikot.fi/raskausviikko-8/)

Jep, eli Luumu jatkaa kasvamistaan ja me jatkamme odottelua – neuvolakäyntiin on vielä 2 viikkoa. Ilmeisesti nyt voisi jo olla mahdollista kuulla alkion sydänäänet, ja nettipalstojen mukaan monet ostavat ns. koti-dopplerin, jolla pikku sydämen pumputusta voi kuunnella. Toisaalta kuitenkin monilla sydänäänet kuuluvat vasta vähän myöhemmin, joten ehkä kuitenkin odotamme neuvolakäyntiä, niin ei tarvitse turhaan hätäillä, jos ääntä ei saakaan vielä kuuluviin.

Ihmeempiä mahakipuja minulla ei ole ollut, mutta saattaa olla, että nyt mahani on jo vähän turvonneempi. Mielialan vaihtelua, tai ainakin joidenkin tunteiden kokemista normaalia voimakkaampana on ehkä joitakin kertoja ollut. Selkein esimerkki on eiliseltä: olin joogatunnilla, jossa kuunneltiin ja tehtiin eräänlaista koreografiaa biisin tahtiin, jossa laulettiin mm. ”I am beautiful, I am bountiful, I am bliss”… Normaalisti olisin suhtautunut tähän vähän niin, että nyt menee vähän liian korniksi, mutta eilen jouduin oikeasti pidättelemään kyyneliä, olin jotenkin niin liikuttunut 😀

Viikonloppuna tein valmisteluita 3 viikon päässä siintävää Pohjois-Amerikan matkaamme varten, hankin mm. matkavakuutukset. Yritin löytää eri vakuutusyhtiöiden matkavakuutuksista tietoja siitä, korvaavatko ne matkan aikana mahdollisesti tapahtuvia raskauskomplikaatioita, joiden takia voisi joutua vaikka sairaalaan. Kovin monesta paikasta en löytänyt selkeää tietoa tästä. Lopulta kuitenkin löysin erään vakuutusyhtiön sivuilta tämän tekstinpätkän:

Matkavakuutus ei yleensä kata raskaudesta aiheutuvia kuluja. Poikkeuksena tästä ovat ennen raskausviikkoa 29 syntyneet, raskaudentilasta aiheutuneet ensiapuluonteiset hoitokulut enintään yhden viikon ajalta.

Muut raskauden aiheuttamat kulut eivät ole vakuutuksesta korvattavia.

Ensiapua tarvitaan raskaudentilan vuoksi esimerkiksi silloin, jos äidille tulee matkan aikana äkillinen, kova verenvuoto. Mikäli tämä tapahtuu ennen raskausviikkoa 29, ovat tästä syntyneet sairaalakulut vakuutuksesta korvattavia enintään viikon ajalta.

Tämä kuulostaa ihan riittävältä vakuutusturvalta tässä vaiheessa. En ole varma, ovatko nämä ehdot voimassa muillakin yhtiöillä, mutta koska muut eivät olleet selkeästi asiaa ilmoittaneet, päätin ottaa juuri tämän yhtiön vakuutuksen. Onneksi matkallamme ei olla vielä lähelläkään raskausviikkoa 29 – ja tietysti toivotaan, että mitään hankaluuksia ei tule.

Suunnilleen viime viikon aikana olemme pikkuhiljaa alkaneet kertoa ystäville raskaudesta. Monet odottavat äidithän odottavat, että ensimmäinen kolmannes raskaudesta on ohi, ennen kuin kertovat juuri kenellekään. Itse olen niin huono pitämään omia salaisuuksiani, ja asia pyörii päässä niin jatkuvasti, että on ollut pakko alkaa päästellä asiaa ulos muuallakin kuin täällä blogissa ja kotiseinien sisällä. On ollut todella hauskaa kuulla ystävien ilahtuneita reaktioita. Se on niin hauskaa, että tuntuu että haluan pitkittää tätä kertomisvaihetta mahdollisimman pitkään kertomalla vain yhdelle kaverille kerrallaan isompien porukoiden sijaan 🙂

Tänään oli jotenkin erityisen vaikea päivä yrittää keskittyä töihin, kun mielessä pyörii sekä mahassa kasvava viisiviikkoinen että tuleva jännittävä matka. Käytinkin työaikaa tehokkaasti mm. facebookissa pyörimiseen… mutta onneksi tänään siitä oli todella jotakin hyötyä: löysin nimittäin fb-ryhmän nimeltä ”Ykköstyypin Diabetes Raskaus/Äitiys”. Jee! Nyt on diabetesliiton keskustelupalstan lisäksi vielä toinenkin paikka, missä jutella kohtalontovereiden kanssa.

Raskausoireita, vihdoinkin – ja ärsyttävä hypoglykemia

Parina päivänä tällä viikolla olen ollut iltaisin todella viluinen. Villasukista ja fleecepaidasta huolimatta on ollut kylmä ja nukkumaan mennessä olen kaivannut tuplapeittoa villasukkien lisäksi. Minulla ei kuitenkaan ole ollut flunssainen olo ja palelu on omituisesti vaihdellut voimistuen iltaisin.

Vasta muutaman päivän palelun jälkeen tajusin miettiä, että voisikohan tämä outo ilmiö liittyä raskauteen? Bingo! Tietysti sekin on yhtenä asiana niissä monissa listoissa mahdollisista raskausoireista, joita olen lukenutkin. Jostain syystä kuitenkaan asia ei ole jäänyt mieleen, vaan olen jäänyt tarkkailemaan ja odottelemaan lähinnä vain pahoinvointia ja väsymystä. Yhtenä näistä paleluilloista olin toki myös todella väsynyt, töiden jälkeen ei jaksanut tehdä oikein mitään ja meninkin todella aikaisin nukkumaan.

Lisäksi eilisaamuna minulla oli ensimmäistä kertaa ihan selvää aamupahoinvointia. Vieläkään oksennus ei ollut lähellä, mutta aamupalatoimia aloittaessani huomasin, että nyt pitääkin istua alas ja miettiä todella tarkasti, mitä pystyn saamaan kurkusta alas. Ajatuskin juustoleivästä, joka normaalisti on herkkuaamiaiseni, tuntui mahdottomalta. Otin jääkaapista jugurttipurkin, aloin valuttaa siitä lautaselle vähän kerrallan ja söin hitaasti. Näin sain lopulta syötyä ihan normaalimäärän hiilihydraatteja ja helpottuneena pistin myös pikainsuliinin heti syötyäni (normaalistihan pistän aina ennen syömistä, mutta tällä kertaa halusin ensin varmistaa, että todella pystyn syömään).

Olin toisaalta iloinen, koska kuten kerroin jo aiemmin, raskausoireiden puuttuminen on tietyllä tavalla tehnyt olon epävarmaksi ja epätodelliseksi. Toisaalta pelkäsin tietysti, alkaako tästä sitten yökötysviikot eli alkaako pahoinvointi päivä päivältä pahentua. Onneksi kuitenkin tänä aamuna oli taas ihan hyvä olo ja söin hyvällä ruokahalulla herkkuleipäni!

Verensokerini ovat, juuri niin kuin äitiyspoliklinikan diabeteshoitaja viikon alussa ennusti, kääntyneet selvästi laskusuuntaan ja näin ollen olenkin parina iltana ja aamuna pistänyt vähemmän pitkävaikutteista. Ajoittain olen ehkä liikaakin vähentänyt myös lyhytvaikutteisia ja sokerit ovat välillä käyneet myös hieman yläkantissa.

Mutta eilisiltana minulle tuli ensimmäinen todella ”tiukassa oleva” hypoglykemia: iltapalan jälkeinen verensokeri oli 2,4. Aloin syömään jugurttia ja tattarihiutaleita, söin samaan syssyyn kaksi annosta. Olo tuntui vielä hetken istuskelun jälkeenkin heikolta, mittasin sokerin, ja se oli 3,0. Söin siis vielä kolmannen annoksen jugurttia ennen kuin olo vähän helpottui ja uskalsin käydä nukkumaan. Söin siis yhteensä 50-60 g hiilihydraatteja saadakseni verensokerin nousemaan normaalitasolle, kun yleensä tähän riittää minulla 15-20 g.

Alkuyöstä mitatessa vs oli 7,0 eli ihan ok, mutta klo 1 aikaan se olikin pompannut ylös: mittari näytti 15,3. Ärsytti todella paljon – tämä tietysti oli ns. reaktiivinen korkea eli seurausta illan hypoglykemiasta. Syytin itseäni siitä, että olin päästänyt verensokerin niin alas. Korjausinsuliinin avulla pääsin kuitenkin aamuun mennessä taas ihan hyvään verensokeriarvoon 7,4.

Eihän tämäkään onneksi maailmaa kaada. Nyt pitää vain olla erityisesti liikunnan jälkeisinä iltoina erityisen tarkka siitä, ettei vs pääsisi putoamaan alle neljän eikä varsinkaan alle kolmen!

Odottavan aika on pitkä

Äitiyspoliklinikalta tuli kirje lopulta viime viikon perjantaina. Aika ei kuitenkaan sopinut puolisolleni, joten soitin eilen äitiyspolille, vaihdoin aikaa ja kyselin muutenkin epäselväksi jääneitä asioita. Ensimmäinen käyntiaika Naistenklinikalle on 10.4. eli laskujeni mukaan raskausviikolla 12. Diabeteshoitaja kertoi, että silloin on sekä hoitajan että lääkärin tapaaminen ja ensimmäinen ultraäänitutkimus. Näin olin olettanutkin, mutta oli hienoa silti saada varmistus, että silloin (jos kaikki nyt menee hyvin) saamme ensimmäisen näköhavainnon pienokaisesta!

Tuntuu kuitenkin, että käyntiin on vielä ihan liian pitkä aika. Olin jotenkin olettanut, että ensimmäinen käynti äitiyspolilla olisi jopa ennen neuvolakäyntiä (johon on vielä 3 viikkoa), mutta ei… Tietenkin ymmärrän, että raskaudessa on enemmän ”näkyvää” seurattavaa vasta myöhemmissä vaiheissa, mutta silti tuntuu jotenkin oudolta vain odotella ja yksin mittailla sokereita ensimmäiset kuukaudet.

No, tietenkään en nytkään ole ihan yksin sokereideni kanssa, vaan äitiyspolin hoitajat auttavat puhelimitse ja sähköpostitse ja ensi viikolla käyn labrassa mittauttamassa Hba1c:n. Lähetin parin viime viikon verensokeritaulukot sähköpostilla ja hoitaja kommentoi puhelimessa, että näyttää pääosin ihan hyvältä, vaikka heittelyä molempiin suuntiin onkin. Hoitaja kertoi, että todennäköisesti pian alkaa se vaihe, että verensokerit alkavat olla enemmän matalalla eli insuliinintarve alkaa laskea. Saapa nähdä!

Hieman jännitystä ensimmäiseen äitiyspolikäyntiin tuo myös se, että tulemme pääsiäislomamatkalta New Yorkista kotiin vasta edellisenä päivänä, todennäköisesti siis aikamoinen jet lag päällä – veikkaan jo etukäteen, että tunnemyllerrys voi olla aikamoinen, kun väsyneenä ja pää pyörällä menemme ”tapaamaan Luumua”!