Luumun ensipäivät

Jätettyämme Luumun valvontaosaston hoitajien hoiviin ja syötyämme iltapalaa menimme siis lapsivuodeosastolle perhehuoneeseen nukkumaan. Verensokerini oli synnytyksen ja iltapalan jälkeen korkealla, muistaakseni n. 19 (en ollut pistänyt aika hiilaripitoiselle iltapalalle mitään!) ja olisin tietenkin halunnut pistää pikainsuliinia korjatakseni korkean verensokerin. Kätilö kuitenkin kielsi minua pistämästä ennen aamua todeten, että sokeri voisi lähteä laskemaan vaarallisen nopeasti. Olisin myös halunnut jo saada kädestäni tiputuskatetrin pois, mutta kätilö kehotti minua odottamaan aamuun senkin kanssa siltä varalta, että tarvitsisin vielä sokeria sitä kautta. Olin vähän ärtynyt tästä ja korkea verensokeri tuntui inhottavalta, olinhan niin pitkään tehnyt kaikkeni, että verensokeri pysyisi jatkuvasti hyvänä. No, onneksi kuitenkin noudatin kätilön ohjetta, koska klo 5.30 verensokerini oli jo laskenut 11,7:n ja klo 8 se oli enää 10,9.

Synnytyksen jälkeisinä päivinä seurasin verensokeria aika tarkasti, tässä toki myös puolisoni oli suurena apuna. Insuliinimäärissä minua neuvottiin pistämään ensimmäisenä päivinä 50% raskautta edeltävistä insuliinimääristä, sitten 75% ja pikkuhiljaa palaamaan kohti ”normaaleja” insuliiniannoksiani. Kätilö oli etsinyt tiedoistani raskautta edeltävät insuliiniannokset: Levemir 11+7ky ja Novorapid 1-2ky/10hh. En tiedä miltä ajalta nämä annokset ovat peräisin, itse muistelen pistäneeni Levemiriä 14-16+8ky ennen raskautta. Joka tapauksessa uusien annosten hakemisessa on tietysti oma säätönsä eikä se varmaan kenelläkään suju täydellisesti tiettyjen prosenttien mukaan.

Ensimmäisenä päivänä pistin 5+3,5 yksikköä Levemiriä ja aika varovasti pikainsuliinia, tuolloin verensokeri vaihteli 10-18 välillä. Seuraavana päivänä pistin 8+4, jolloin verensokeri alkoi jo lähestyä normaalilukemia ja siitä seuraavina päivinä pistin 7+4, koska maidonnousun myötä verensokerit alkoivat olla hieman alakantissa. NKL:n ohje, jonka mukaan parin päivän päästä synnytyksestä oltaisiin vielä nostettu insuliiniannoksia, olisi ainakin minun kohdallani aiheuttanut aikamoiset hypoglykemiat. Onneksi osasin itse säätää annoksiani mittausten mukaan niin, että pidin verensokerit mieluummin vähän ylä- kuin alakantissa, eikä kätilöillä ollut tähän vastaan sanomista. Tällä hetkellä (5 kk synnytyksestä) pistän Levemiriä 9+4 yksikköä, eli imetys on kyllä selvästi pitänyt insuliinintarpeen pienempänä kuin normaalisti (vaikka syön kuin hevonen:)

Mutta palataanpa perjantaihin 25.9.2015, joka oli Luumun ensimmäinen kokonainen päivä äidin mahan ulkopuolella. Söimme aamiaista lapsivuodeosastolla ja sitten lähdimme jännittyneinä VVO:lle (vastasyntyneiden valvontaosastolle) sovitusti kello yhdeksäksi. VVO:lla oli periaatteena, että klo 9, 12, 15, 18 ja 21 on vanhemmille rauhoitetut ”hoitoajat”, jolloin osastolle ei saa tulla muita vieraita. Vanhemmat saavat olla VVO:lla niin paljon kuin haluavat ja vierailijoita saa tulla kaksi kerrallaan silloin kun siitä oli sovittu hoitajan kanssa. Ensimmäisenä päivänä opettelimme vaipanvaihtoa ja ihmettelimme vauvaamme. Jotta vauvan verensokeri pysyisi hyvänä, sille oli pitänyt aloittaa sekä sokeritiputus että tehostettu maitoruokinta. Normaalistihan vastasyntyneelle riittää ensimmäisinä päivinä ihan pienet tipat maitoa, mutta Luumulle maitoa syötettiin pullosta ja nenämahaletkusta jo ensimmäisinä päivinä aika isoja määriä luovutettua äidinmaitoa kolmen tunnin välein (muistaakseni n. 40 ml kerrallaan?)

Lapselle aloitettu i.v. glukoosi-infuusio 5 mg/kg/min sekä enteraalinen ruokinta. Ensimmäinen sokeri lievästi matala 2.9, tämän jälkeen sokeriarvot normaaleja. Maitoruokinnan käynnistyttyä i.v. glukoosi päästiin purkamaan ongelmitta ja se saatiin lopetettua kokonaan 1.5 vrk iässä. Verikokeissa Hb 170, leukosyytti- ja trombosyyttitaso normaali. CRP 5-6. Alkuun runsaaseen nestesaantiin liittyen hyponatremia ad 129, tämä lähtenyt korjaantumaan.

Lapsi ollut seurannassa kivuliaan oloinen, ulosteet vetisiä, epäilty vatsavaivoja. Panadolista hyötynyt, aloitettu lisäksi Rela-tipat. Aristanut myös vasenta olkapäätä, ei vaikutelmaa solisluun murtumasta. Yläraajojen käyttö symmetristä. Hyponatremia, lievän hypokalsemian vuoksi aloitettu p.o. NaCl sekä kalsiumlisät. Maitojen nosto onnistunut iänmukaisesti. 1.5 vrk iässä tutkittaessa jäntevyydeltään pehmeä, punakka. Sydämestä gradus I virtaustyyppinen sivuääni, ei patologiselta vaikuttava. Saturaatiotasossa ei ongelmaa, missään vaiheesa ei hengitystuen tarvetta.

Perjantaiaamupäivällä sain lapsivuodeosastolla ohjeita maidon lypsämiseen ja pumppaamiseen. Sekä lapsivuodeosaston että VVO:n hoitajat painottivat, että on hyvä viedä vauvalle kaikki pienetkin tipat, mitä saa lypsettyä maitoa. Varsinaista imetystä pääsimme Luumun kanssa harjoittelemaan muistaakseni jossain vaiheessa perjantaipäivää. Vasta myöhemmin perehdyin itse imetysasioihin tarkemmin ja olinkin aika hämmästynyt, ettei tähän kannustettu jo heti synnytyksen jälkeen – vaikka vauva olikin tässä vaiheessa sen verran heikossa kunnossa, ettei paljoa jaksanut imeä, olisi vauvan rinnalla olo kuitenkin voinut nopeuttaa maidonnousua jo aiemmassa vaiheessa. Ensimmäiset tipat maitoa sain puristettua perjantaipäivällä ja perjantai-iltana sain vielä lisää ohjeita erilaisiin lypsytekniikoihin, joilla sainkin jopa muutaman millilitran vietäväksi Luumulle ❤ Sitten kun maitoa alkoi tulla jo vähän enemmän, siirryin käyttämään sähköpumppua.

Perjantaina iltapäivällä Luumu sai myös ensimmäiset vieraansa: ensin mieheni sisko ja tuleva kummitäti kävi ihailemassa Luumua ja vähän myöhemmin tulivat vierailulle isäni ja isoisäni. Isäni ja isoisäni tullessa hoitaja kehotti, että antaisimme Luumun nukkua rauhassa emmekä koskisi häneen, koska hoitajan mukaan Luumu oli ollut varsin levoton edellisen vierailun jälkeen. Itse en ole aivan vakuuttunut, johtuiko levottomuus todella siitä, että olimme silitelleet Luumua, mutta tuossa tilanteessa emme toki voineet muuta kuin noudattaa neuvoa.

Perjantaipäivä oli sujunut ihmetellessä VVO:lla ja yrittäessä lypsää maitotippoja Luumulle omassa huoneessamme (jälkiviisaana taas mietin, että olisinhan voinut yrittää lypsääkin VVO:lla vauvaa katsellen?). Lauantaiaamuna heräsin siihen, että minua itketti. Oli niin kova ikävä vauvaa, joka oli eri osastolla kuin minä ja mieheni. Tuntui todella pahalta, että muilla lapsivuodeosastolla oli vauvat, joita he hoitivat ja kärräilivät ympäri osastoa, ja meidän vauvamme oli toisella osastolla vieraiden ihmisten hoidettavana. Vaikka meillä oli oikeus olla VVO:lla niin paljon kuin halusimme, minulla oli kuitenkin sellainen olo, että olimme siellä enemmän vierailijoita ja vauvaa hoiti VVO:n henkilökunta. Useamman kerran tapahtui niin, että olimme tulossa sovitusti vaihtamaan vaippaa ja muuten hoitamaan vauvaa, ja tullessamme hoitaja kertoi, että vaipat olikin jo vaihdettu ja maidot annettu, ja vauva oli taas jo nukkumassa. Myös hoitajien varmasti hyvässä tarkoituksessa sanotut kehotukset, että vanhempien kannattaisi nyt jo varmaan mennä itse syömään, tuntuivat minun mielessäni kehotuksilta lähteä pois vauvan luota.

Tietenkin tilanteeseen vaikutti paljon se, että me emme oikein vielä tienneet mitään vauvan hoidosta, olo oli siis lähtökohtaisesti aika epävarma, enkä tajunnut itse ottaa vauvaa useammin ihokontaktiin ja rinnalle. Ja isona osana ikävääni oli varmasti äitiyshormonien ryöppy, onhan synnytyksen jälkeisinä päivinä äideillä usein itkuisuutta silloinkin, kun kaikki on hyvin ja vauva koko ajan vieressä. Mutta joka tapauksessa, jos olen joskus itse uudestaan samassa tilanteessa, aion kyllä hoitaa ja pitää vauvaa mahdollisimman paljon lähelläni ja rinnalla riippumatta siitä, kuinka paljon hän jaksaa rinnasta imeä.

Ehkä toinen asia, minkä tekisin toisin, olisi se, että pyytäisin vähemmän vieraita katsomaan vauvaa ihan ensimmäisinä päivinä, jos tilanne on sellainen, että vanhempien ja vauvan yhteinen aika on rajoitettua. Muutamaa päivää myöhemmin vauvakin (ainakin Luumun tapauksessa) on jo paremmassa voinnissa ja vierailut ovat mukavampia vieraillekin. Lauantaina Luumua kävi katsomassa ensin minun vanhempani ja sisarukseni ja vähän myöhemmin vielä mieheni äiti ja sisko. Näin monta vierailijaa saman päivän aikana aiheutti osastolle aikamoisen härdellin ja ihan turhaa stressiä aikatauluista. Tietenkin oli toisaalta myös mukavaa, että koko perhe pääsi jo näkemään Luumun.

Lauantaiaamuna sokeritiputus lopetettiin ja meille sanottiin, että jos sokeriarvot pysyvät hyvällä tasolla, ei vauvan ehkä enää tämän päivän jälkeen tarvitse olla valvontaosastolla vaan voisimme saada hänet vierihoitoon. Tätä siis jännitimme kovasti ja illalla klo 18 maissa matkalla VVO:lle käytävällä vastaantuleva lääkäri kertoikin ilouutiset: verensokeri oli ok ja Luumu pääsisi meidän huoneeseen! Hetken kuluttua kävimme läpi jatkosuunnitelmaa ja saimme kuulla, että vaikka verensokeri oli nyt ok, bilirubiini- eli keltaisuusarvo oli nyt vuorostaan koholla ja näin ollen Luumu tarvitsisi sinivalohoitoa. Syötimme ja vaihdoimme Luumulle vielä vaipan VVO:lla ja sitten pakkasimme yhdessä hoitajan kanssa Luumun kärryihin ja lähdimme koko perheen voimin lapsivuodeosastolle. Tämä oli aikamoinen juhlahetki, muistan olleeni todella onnellinen ❤

Kun saimme Luumun huoneeseemme, olimme aluksi vielä todella hämmentyneitä uudesta tilanteesta ja hieman pallo hukassa: mitä tämän kanssa nyt tehdään? Tuolloin otetuista kuvista näkee, että pidin vauvaa vieressäni sängyllä makaamassa, kun en vielä oikein osannut pitää häntä sylissä (tuolloin vauva olikin todella lötköpötkö ja siksi hankalammin pideltävä, kuten ennenaikaisesti syntyneet vauvat useimmiten ovat) 😀 Pian osastolle tulomme jälkeen huoneeseemme tuotiin sinivalolamppu ja meitä ohjeistettiin pitämään vauvaa lampun alla pelkkä vaippa päällään koko ajan, kun vauva ei ole vaipanvaihdossa tai syötöllä. Eli toisin sanoen, vaikka olimmekin nyt samassa huoneessa, en vieläkään saanut pitää vauvaa sylissä kuin hetken kolmen tunnin välein.

Ensimmäinen yö yhdessä vauvan kanssa oli aikamoista säätöä ja opettelua. Ensinnäkin meidän piti erikseen pyytää apua siihen, miten täällä kannattaisi vaihtaa pojan vaippa, kun systemi oli ihan erilainen kuin VVO:lla. Tuntui turhauttavalta, että jouduimme odottamaan ja erikseen pyytämään, että meille opetettiin, miten vauvaa kannattaa pidellä, kun pestään pyllyä, miten sitä röyhtäytetään ja niin edelleen. Tuntui, että ehkä kätilöt kuvittelivat, että olimme jo VVO:lla oppineet kaikki perusasiat vauvan hoidosta, mutta näinhän ei tosiaankaan ollut, kun suurimman osan vauvan hoidosta olivat siellä tehneet hoitajat. Alussa emme juurikaan voineet vuorotella mieheni kanssa vauvan hoitoon liittyvissä asioissa, kun vaipanvaihtokin tuntui vielä niin haastavalta, että teimme sen yhdessä toinen toistamme auttaen. Vaippa vaihdettiin ja maitoa annettiin kolmen tunnin välein, tähän toimitukseen meni meiltä alussa melkein 45 minuuttia. Väliin jäävien parin tunnin aikana pumppasin maitoa ja nukuin pieniä pätkiä. Ensimmäisinä öinä tuntui, että Luumu oli hereillä enemmän yöllä kuin päivällä, joten vuorottelimme niin, että toinen heilutteli kitisevän vauvan sänkyä toisen yrittäessä korvatulppien avulla saada vähän unta.

Pumppailin siis maitoa vähän väliä, kuskasin maitoja välillä jääkaappiin, ja sitten lämmitimme tietyn millimäärän maitoa (muistaakseni 50 ml) kolmen tunnin välein ja syötimme sitä vauvalle pullosta ja nenämahaletkusta. Nenämahaletku oli yllättävän helppokäyttöinen, vaikka tuntuikin aluksi hurjalta. Jossain vaiheessa puheena oli, että ehkä nenämahaletku olisi Luumulla vielä kotiin mennessäkin, mutta pikkuhiljaa saimme Luumun juomaan yhä enemmän maitoa pullosta ja lopulta koko maitomäärä meni pullosta syötettynä eikä letkua siis enää tarvittu.

Imetystä en tässä vaiheessa juurikaan jaksanut harjoitella, eikä siihen oikein osastolla kannustettukaan – pääasia oli, että Luumu sai riittävästi maitoa, koska sen avulla bilirubiini poistuisi elimistöstä ja hän alkaisi virkistymään. Alussa minulla meni niin paljon aikaa maidon pumppaamiseen ja vaipanvaihdotkin sujuivat meiltä kokemattomilta aika hitaasti, joten tuntui että hommaa oli aivan riittävästi näinkin. Kätilö neuvoi, että imetystä kannattaisi ehkä alkaa enemmän harjoitella vasta reilun viikon päästä, kun Luumu tulisi ”täysiaikaisen” vauvan ikään ja sitä ennen syöttää pääosin muilla tavoin, koska bilirubiinien laskiessa normaalitasolle vauvalla olisi enemmän energiaa harjoitella rinnalta syömistä.

Lauantai-illasta alkaen seuraavat yöt ja päivät vietimme hyvin tiiviisti omassa pienessä huoneessamme, koska vauvan piti olla sinivalolampun alla. Kävimme syömässä vuorotellen mieheni kanssa ja välillä myös vähän ulkona kävelemässä, oli tosi hyvä saada välillä hengittää raitista ilmaa! Lapsivuodeosastolla oli vierailuaika kerran päivässä klo 18-19. Sunnuntaina meillä oli vierailulla Luumun tuleva kummisetä tyttöystävänsä kanssa ja maanantaina mieheni täti. Yksi ensimmäisten päivien kohokohdista oli se, kun Luumu piristyi sen verran, että jaksoi juoda kaiken maitonsa pullosta:) Maanantai-illan klo 18 syöttö, jolloin mieheni täti oli meillä ”kylässä”, oli ensimmäinen kerta, kun tämä tapahtui. Toinen, ehkä vielä tärkeämpikin saavutus minulle oli se, kun sain omaa maitoa pumpattua niin paljon, ettei muuta lisämaitoa enää tarvittu (näin taisi olla sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä lähtien).

Bilirubiiniarvoja seurattiin verikokeilla joka aamu ja välillä iltaisinkin. Verikokeita varten lämmitimme Luumun jalkoja lämpimällä vesipussilla, verinäyte otettiin Maanantaina päivällä ja tiistaiaamuna kävimme punnituksella käytävän toisessa päässä, tiistaina oli myös lääkärintutkimus. Maanantaipäivän punnitusreissulle oli hienoa lähteä, pääsimmehän vihdoinkin mekin kärräilemään vauvaa oman huoneemme ulkopuolella 😀

29.9.2015 klo 12:38

Lastenlääkärin tarkastus 4.5 vrk iässä. Virkeä poika. Paino kääntynyt nousuun, nml:lle ei eilisillasta alkaen ole ollut käyttöä, joten poistetaan. 1.5 vrk ikään vvo:lla hoidettavana makrosomian ja äidin diabeteksen vuoksi. Ens. vs 2.9, lapsi vapistellut, muut verensokerit normaaleja. Aloitettu iv-glukoosi, joka purettu 1.5 vrk ikään mennessä pois. Kellastumisen vuoksi olut 1 sinivalossa 2 vrk ajan. Tänä aamuna Bil 198, hyvin laskussa. Lopetetaan sinivalo, Bil illalla ja aamulla. Jos Bil 240 tai yli, takaisin valoon.

Eli tiistaina lääkärintarkastuksen jälkeen saimme jättää hyvästit sinivalolampulle – eipä tullut sitä ikävä 🙂 Tämä oli tosi mukava päivä osastolla, kärräilimme vauvaa ympäriinsä ja kävimme sairaalan kahviossakin. Olimme jo puoliksi ”vapaita” kun emme enää olleet omaan huoneeseen niin sidottuja, mutta toki odotimme vielä suuremmalla innolla sitä, että pääsisimme jo kotiin vauvan kanssa. Yritimme syöttää vauvalle niin paljon maitoa kuin vain mahdollista, jotta bilirubiiniarvo ei kääntyisi uudestaan nousuun ja kotiinpääsy olisi mahdollinen! Mieheni kävi illalla parin tunnin ajan töissä ja minä hengailin vauvan kanssa osastolla, nukuimme makoisat päiväunet. Illalla herkuttelimme graavilohella:D

Tiistaina minulle tuli myös mieleen maksa-arvojen tarkka seuranta raskauden loppuvaiheessa ja kysyin, pitäisikö arvoa nyt vielä seurata – kuten arvelin, osaston henkilökunta ei ollut huomannutkaan asiaa ja itsekin muistin sen vasta nyt, olihan viime päivinä ollut hieman muutakin ajateltavaa:) Osastolla tiistaina otetussa verikokeessa alat-arvo oli 119 eli selvästi edelleen koholla. Tämän takia keskiviikkona tarkistettiin vielä verenkuva, verenpaine ja virtsan proteiini, jotka olivat ok.

30.9. klo 14:15

Tänään 6 päivän ikäinen sievä poika. Toipumassa synnytyksestä ja keltaisuudesta. Sievä, punakellakka, pyöreäposkinen poika. Syönyt nyt ateriansa hyvin pullosta. Maitomäärä n. 50 ml/ kerta. Maito äidin omia lypsyjä. NML otettu eilen pois, syöminen parantunut, kun kelt. väistynyt. Iho siisti, kunnossa. Napa siisti. Pissannut ja kakannut hyvin. Paino nousussa, kotiinlähtö 3670g.

P-Bil kotiutuspäivänä 208. -> voi kotiutua. Hoitaja-povalle pe 2.10. Paino ja P-Bil.

Kotiutuvat. Ohjattu kotiin vauvan kelt. seuranta. Herkästi yhteys NKL:lle, jos kotona huolia vauvan voinnissa. Normaali kontrolli äitiysneuvolassa.

Keskiviikkoaamuna jännitimme bilirubiini-verikokeen tulosta, koska siitä olisi kiinni mahdollinen kotiinlähtömme. Oli todella huojentavaa kuulla, että bilirubiini ei ollut noussut niin paljoa, että valohoitoa olisi tarvinnut jatkaa – eli pääsisimme kotiin!  Sovimme, että tulemme vielä perjantaina käymään NKL:n labrassa verikokeessa ja osastolla punnituksessa varmistaaksemme, että bilirubiini olisi lähtenyt laskuun ja paino nousuun. Lisäksi minun maksa-arvoni tarkistettaisiin vielä silloin uudestaan.

Keskiviikkona puoliltapäivin mieheni lähti ensin käymään kotona hakemassa auton turvakaukalon ja miehen sedän vaimo tuli hakemaan meitä autolla kotiin. Oli ihanaa pukea vauvalle omat vaatteet päälle, pakata laukut (parissa päivässä yhteen pieneen perhehuoneeseen ehtii kerääntyä yllättävän paljon roinaa ympäriinsä!) ja lähteä ensimmäistä kertaa vauvan kanssa ulos ja kohti kotia.

Synnytysmuisteloita

Luumu on kohta jo 5 kuukautta vanha ja kasvanut hurjan paljon isommaksi ihmislapseksi. Hän on äidin ja iskän rakas valloittavan hymyn ja pitkän tumman tukan omaava pikku-Maestro putkumestari. Ja on hänellä toki jo ihan oikea nimikin, mutta pysyköön täällä edelleen Luumuna:)

Viime päivinä olen mietteissäni palannut muistelemaan synnytystä. Keväällä useampikin ystävä on saamassa vauvan, yksi tuli äitinsä mahasta ulos tänään aamulla! Itkuhan siitä tuli, kun tämän kuulin. Eilen silmiin osui myös tällainen todella hätkähdyttävä kuvasarja, joka myös toi kyyneleet silmiin: näissä kuvissa on hurjaa elämänvoimaa, iloa, huutoa, verta ja suolenpätkiä, ja rakkautta. Näiden kuvien kautta mieleen palasi omastakin synnytyksestä sellaisia tunnetason muistoja, jotka muuten ovat jo alkaneet mielestä haalistua.

Kerrataanpa täälläkin, miten kaikki tapahtui. Lähdimme siis mieheni kanssa Naistenklinikalle keskiviikkoaamuna 23.9., laukut pakattuna, maha pinkeänä ja jännittyneet hymyt naamalla. Saavuimme ohjeiden mukaisesti Naistenklinikan osastolle 4-2, joka on raskaana olevien naisten osasto. Monet olivat tarkkailussa kaksosraskauden takia, joku tuli yöllä raskausmyrkytyksen takia, ja muutama muukin kuin minä synnytyksen käynnistykseen. Haahuilimme hetken käytävillä, kunnes näköpiiriin ilmaantui hoitaja/kätilö, joka näytti meille minun huoneeni ja minulle olikin heti lounasta tarjolla. Mieheni joutui tällä osastolla syömään eväitä ja menemään yöksi kotiin. Muistaakseni odottelimme pari tuntia, ennen kuin oli ensimmäinen lääkärin tutkimus ja käynnistys todella aloitettiin.

23.9.2015 klo 13.55

Arviointi: 28 -vuotias Ei aikaisempia synnytyksiä Tänään raskausviikot 35 + 4. Päätetään käynnistyksestä perusteella diabetes ja iso lapsi. KTG: Normaali. Cx status: spinatason yläpuolella, cx pituus <2 takana, kiinteys tavallinen, auki < 1 cm. Bishopinpisteet 4. Päädytään käynnistykseen prostaglandiinilla.

Toimenpide: 25 mg Cytotec laitetaan. 4h kuluttua uusi Cytotec 25mg, jos ei supista, klö voi yst laittaa.

Eli käynnistystapana ei siis ollutkaan ballonki vaan prostaglandiini eli Cytotec-lääke, joka laitettiin emättimeen sulamaan. Syytä tähän käynnistystapaan ei kerrottu enkä osannut sitä siinä hämmennyksessäni kysyäkään. Ilmeisesti kohdunsuun pitäisi olla jonkin verran auki, jotta ballonki voitaisiin laittaa, ja siksi sitä ei minulle voitu laittaa.

Lääkkeen vaikutus alkoi melko pian, ”jännän” tuntuisia supistuksia alkoi tulla silloin tällöin. Välillä katsottiin vauvan sydänkäyrää. Käyrissä ei missään vaiheessa ollut mitään poikkeavaa.KTG-käyrällä näkyivät myös supistukset. Keskiviikkona supistukset eivät missään vaiheessa olleet kivuliaita, vaan tunsin oloni ihan mukavaksi, neuloin ja luin kirjaa ja kävimme kävelyllä mieheni kanssa.

Yhdeksältä illalla miehen piti lähteä kotiin ja sovimme tietenkin, että jos synnytys käynnistyy toden teolla, hän tulee heti paikalle, mutta muuten näkisimme aamulla. Iltaa kohden supistukset eivät alkaneet voimistua, mutta koska niitä kuitenkin jonkin verran tuli, päätimme kätilön kanssa, ettei iltaa vasten laitettu uutta annosta. Tästä olin ihan helpottunut, koska näin ollen ei olisi niin todennäköistä, että minun pitäisi yksin lähteä synnyttämään. Sainkin yöllä ihan hyvin nukuttua ja supistukset eivät ainakaan voimistuneet, vaan ehkä vähän heikkenivätkin yön aikana.

24.9.2015 klo 8.45

Arviointi: Induktio aloitettiin prostaglandiini 23.9.2015. Ei supista, käyrälle piirtyy supistuksia, mutta ei näitä tunne. KTG hyvä. KTG: Normaali. Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 2cm takana, kiinteys pehmeä, auki sormelle. Bishopinpisteet 5. Päätetään jatkaa käynnistystä prostaglandiinilla.

Toimenpide: 25 mg Cytotec laitetaan.

Eli torstaiaamuna siis laitettiin uusi satsi Cytotecia. Lääkärin kirjausta korjatakseni, ennen tätäkin minulla oli tuntuvia supistuksia, lääkärin kysymää käyrälle piirtynyttä supistusta en vain tuntenut. Hieman tämän jälkeen taisi mieheni tulla taas osastolle, välillä katsottiin käyrää ja välillä kävimme pihalla pienellä kävelyllä. Supistukset alkoivat tuntua jo paljon selvempinä ja vähän kivuliainakin. Lounaan jälkeen oli seuraava lääkärin tutkimus.

24.9.2015 klo 12.56

Arviointi: Induktio aloitettiin prostaglandiini 23.9.2015, ja prostaglandiini 24.9.2015. Nyt supistanut. KTG: Normaali. Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus vajaa 1cm väliasento, kiinteys pehmeä, auki 3 cm. Bishopinpisteet 8. Päätetään jatkaa käynnistystä kalvojen puhkaisulla.

Toimenpide: Kalvojen puhkaisu tehdään ja normaali, kirkas lapsivesi tulee. Ellei supistukset käynnisty, niin 2-4h kuluttua oksitosiinille synnytyssaliin.

Päätös kalvojen puhkaisusta tuli minulle ihan yhtä suurena yllätyksenä kuin käynnistystapakin, yhtäkkiä vain lääkäri kertoi että näin tehdään, alleni sänkyyn laitettiin ehkä vielä joku ylimääräinen suoja, ja jonkinlaisella instrumentilla kalvot puhkaistiin. Toimenpide kävi tosi nopeasti ja kohta istuinkin lämpimässä lapsivesilammikossa. Vaatteet vaihdettiin ja kohta minulle laitettiin käteen katetri, josta laitettiin menemään Kefexin-antibioottia (jos oikein ymmärsin/muistan, jonkin tulehdusriskin takia varmuuden vuoksi?).

Aika pian lapsiveden menon jälkeen (ehkä parin tunnin päästä?) pääsimme synnytyssaliin, mikä oli helpottavaa: täällä saimme olla rauhassa puolisoni kanssa, keskustelimme synnytyksessä avustavan kätilön kanssa toiveistani synnytyksen suhteen, laitoimme ”Luumun listan” soimaan ja pystyin ihan eri lailla rentoutumaan kuin aiemmalla osastolla. Luumun listaahan ei alunperin tehty synnytystä ajatellen, vaan ihan vaan ennakkofiilistelyyn, mutta se toimi erittäin hyvin myös synnytyksen soittolistana! Minulla oli paljon rauhallisempi ja itsevarmempi olo tuttua musiikkia kuunnellessa.

Insuliinihoitoni oli tähän asti ollut normaali Levemir+Novorapid ja olin itse pistänyt normaalit annokset. Mutta synnytyssaliin siirtyessä tämä muuttui: nyt tulikin käyttöön Naistenklinikan ohje synnytyksen aikaisesta insuliinihoidosta. Naistenklinikalla synnytyksissä käytetään vain Actrapidia, joka on ”lyhytvaikutteinen” insuliini ja minullekin tuttu 90-luvulta, ajalta ennen pikainsuliineja. Actrapid alkaa vaikuttaa vasta n. puoli tuntia pistämisen jälkeen, eli on nykyisiin pikainsuliineihin verrattuna todella hidas ja jäykkä insuliini. Synnytyksen aikana sokeria pistetään tarvittaessa tiputuksena. Actrapidia pistetään verensokerimittauksia vastaavasti tietyn kaavan mukaan ja annosteluun ei ole synnyttäjällä itsellään sanomista. Tämä tuntuu aika hassulta, kun eri ihmisten insuliinintarpeet ovat niin erilaiset. Myös insuliinipumpun käyttäjät joutuvat NKL:lla vaihtamaan pumpun synnytyksen ajaksi Actrapidiin.

Nettikeskusteluista tiesin tämän NKL:n ohjeen onneksi etukäteen, osasin siis alistua kohtalooni turhia mutisematta. Tämä käytäntö vaihtelee eri sairaaloissa, eli ymmärtääkseni toisissa sairaaloissa diabeetikko saa hyvinkin pitkälti itse hallita insuliinihoitoaan synnytyksen aikana. Kummassakin systeemissä on tietenkin puolensa ja tässä NKL:n jäykältä tuntuvassa ohjeistuksessa on toki se hyvä puoli, että synnyttäjän ei tarvitse itse stressata insuliiniannosten miettimisestä, kun ne määrätään:) Minun synnytyksen aikaisessa ja jälkeisessä diabeteksen hoidossa oli suurena apuna mieheni, joka mittaili verensokeriani aika usein ja synnytyksen loppuvaiheessa pisti minulle insuliiniakin. Synnytyskertomukseen on kirjattu verensokerimittaukset 6,3, 6,1, 8,5, 12,4 ja synnytyksen jälkeen 16,7. Eli aika hyvällä mallilla verensokerini pysyivät synnytyksen ajan.

Synnytyssalissa olimme yhteensä ehkä noin 8 tuntia, ja tänä aikana ajantajuni on ollut todella erilainen, vähän kuin olisi ollut jossain eri maailmassa… Aika tuntuu menneen todella nopeasti, vaikka varmasti oli hetkiä, jolloin toivoin sen menevän nopeammin. Jos minulta synnytyksen päätyttyä olisi kysytty, mitä kello on, minulla ei olisi ollut mitään aavistusta, onko päivä vai yö! Ikkunasta sentään näki illan pimenevän.

Supistukset olivat jo saliin tullessamme aika kivuliaita ja voimistuivat koko ajan. Alkuvaiheessa kuitenkin pystyin hyvin myös lepäämään supistusten välillä. Tässä auttoi paljon mieheni, joka hieroi ja ehdotti välillä erilaisia asentoja. Ison jumppapallon päällä olin istuen ja nojaten siihen eri asennoissa, välillä nojasin myös mieheen. Muistan jossakin vaiheessa, kun kätilö tuli saliin katsomaan, miten jakselemme, hänen kommenttinsa: ”täällähän on tosi mukava tunnelma”.

Ainoa asia, mikä tässä vaiheessa vähän harmitti, oli se, etten tiputuskatetrin takia päässyt ihan niin paljon kävelemään kuin olisin halunnut, ja suihkuun en päässyt ollenkaan. Aika synnytyssalissa kuitenkin meni rauhallisissa ja odottavissa tunnelmissa. Klo 16.30 tippaletkusta laitettiin menemään oksitosiinia vauhdittamaan synnytyksen etenemistä. Synnytyssalissa olomme aikana oksensin muistaakseni kaksi kertaa: aluksi luulin, että jotain on vialla, kun minua alkoi oksettaa, mutta kätilö onneksi osasi kertoa, että tämä on ihan normaalia ja asiaankuuluvaa:)

Klo 19 supistukset olivat jo sen verran kivuliaita, että kätilö kysyi, haluanko kokeilla ilokaasua. Kokeilin sitä muutaman supistuksen aikana, mutta en ehkä onnistunut hengittämään kaasua oikein, tai sitten se ei muuten vaan auttanut minua. Aika nopeasti kuitenkin jätin kaasun kokonaan pois todeten, että en sitä halua enkä tarvitse.

Synnytyskertomuksesta näkyy, että klo 19 kohdunsuuni oli 4 cm auki ja klo 21 jo 8 cm. Varmaankin klo 21 kätilöillä vaihtui vuoro, meitä päivän ajan hoitanut kätilö toivotti tsempit ja totesi, että synnytys on varmasti ihan pian ja selviän siitä varmasti ihan puudutuksia, kun olin näinkin pitkälle selvinnyt:) Meitä auttamaan tuli tässä vaiheessa toinen kätilö sekä kätilöopiskelija. Vuoronvaihdon aikaan uudet kätilöt kyselivät minulta jotakin, ja vaikka pystyin supistusten välillä ihan rauhallisesti keskustelemaan heidän kanssaan, niin supistuksen tullessa olin jo siinä moodissa, etten pystynyt muuta kuin hengittämään niin, että tehostin hengitystä ääntä käyttäen. Tässä vaiheessa mieheni mukanaolo oli tosi tärkeää, hän oli täysillä mukana hengityksessäni ja hieroi minua selästä hengityksen tahtiin juuri niin kuin olimme etukäteen harjoitelleet. Kätilöopiskelijan muistan olleen todella mukava ja kehuneen meidän yhteistyötämme:)

Klo 21.45 ja 22.00 kohdunsuu oli 9 cm auki, ja tämä oli varmaankin se vaihe, kun muistan minulla olleen jo todella kova ponnistamisen tarve. Supistukset olivat hyvin voimakkaita ja muistan, että tuntui kuin olisi tosi kova kakkahätä 😀  Olin tässä vaiheessa kylkimakuulla sängyllä. Olin kertonut toiveekseni ponnistaa polvillani pystyasennossa, mutta tässä vaiheessa kätilö kysyi, jaksanko nousta vai jäänkö sittenkin kyljelleni ponnistamaan. Muistan ihmetelleeni, voiko näinkin todella ponnistaa, ja siinä tilanteessa tuntui ihan hyvältä jäädä samaan asentoon. Klo 22.20 kohdunsuu oli hävinnyt kokonaan ja vihdoinkin sain alkaa ponnistamaan. Jälkeenpäin ajatellen vaihe ennen ponnistusvaihetta oli kaikista pahin: vaikka sinänsä kipu ehkä oli vielä kovempaa ponnistusvaiheessa, siinä sai kuitenkin keskittää huomionsa ponnistamiseen ja tiesi, että kohta homma on ohi!

Ponnistin jonkin aikaa kylkimakuulla, mutta sitten kätilö ehdotti siirtymistä puoli-istuvaan asentoon, jossa sainkin paljon paremmin voimaa ponnistuksiin. Kätilöt ja mies tsemppasivat kovasti ja minä pusersin ja pusersin. Jossain vaiheessa kätilö kertoi vauvan tummien hiusten jo näkyvän ja minä pyysin miestä vielä varmistamaan, onko tämä totta 😀 Lopulta kätilö ja opiskelija totesivat, että seuraavalla ponnistuksella otetaan vauva ulos. Ponnistin kuin viimeistä päivää ja kätilöt vetivät vauvaa päästä ja olkapäästä niin, että klo 23.06 Luumu oli ulkona! Mieheni sai leikata napanuoran, itse vapisin kivusta ja kysyin: ”onks se ihan oikee?” Ilmeisesti vielä tässäkin vaiheessa minun oli vaikea uskoa, että meillä todella on lapsi 😀

Minä sain Luumun vain hetkeksi syliini, vaikka Luumu olikin hyväkuntoinen, hengitysvaikeuksia ei ollut ja apgar-pisteitä tuli jopa 9/10 (ihon väri ainoa asia, mistä ei täysiä pisteitä tullut).

Lapsen syntymämitat 3790 g / 50 cm / 35 cm (+2.2 / +1.2 / +0.9 SD). Syntymän jälkeen lapsi hyväkuntoinen, ei hengitysvaikeutta, ei virvoittelutarvetta. Siirtyi äidin diabeteksen vuoksi VVO:lle seurantaan. 15 min iässä vapistelevainen, punakka, sydämestä ja keuhkoista auskultoiden ei kuulu poikkeavaa. Lapselle aloitettu i.v. glukoosi-infuusio 5 mg/kg/min sekä enteraalinen ruokinta. Ensimmäinen sokeri lievästi matala 2.9, tämän jälkeen sokeriarvot normaaleja.

Luumu siirtyi siis pian syntymänsä jälkeen vastasyntyneiden valvontaosastolle. Mieheni meni pian perästä katsomaan ja pitämään Luumua sylissä sillä aikaa, kun minua vielä kursittiin kokoon. Minulle oli tullut muutamia pinnallisia repeämiä, jotka kätilöopiskelija tikkasi ja sitten kävin suihkussa. Oli melko pelottavaa, kuinka paljon verta tuli vielä tässä vaiheessa, ja tuntui, että jalkani kantoivat minua vain juuri ja juuri. Pystyin kuitenkin kävelemään viereiselle osastolle katsomaan vauvaa. Olin todella väsynyt ja varmaan vähän poissaoleva, koska muistan, etten oikein osannut muuta kuin tuijottaa ja varovasti silittää vauvaa, jolla oli monenlaisia letkuja ja mittareita ympärillään. Toki olin myös todella  onnellinen ja ylpeäkin siitä, että minä olin synnyttänyt tämän ihan uuden kauniin ihmislapsen.

Tämän jälkeen söimme vielä iltapalaa synnytyssalissa ja sitten minä ja mieheni siirryimme lapsivuodeosastolle perhehuoneeseen. Meillä oli todella onnea, että pääsimme perhehuoneeseen, vaikka vauva olikin vielä eri osastolla. Yleensä tässä vaiheessa isä olisi lähetetty kotiin, mutta luulen, että myös sillä oli merkitystä, että mieheni pystyi auttamaan minua verensokerien ja insuliinien kanssa. Meitä käskettiin nukkumaan hyvin, ennen kuin menisimme aamulla taas katsomaan ja hoitamaan vauvaamme.

Huh, tämä riittäköön tältä kertaa – kerron sairaalajaksomme loppuajasta seuraavassa postauksessa:)