Luumun ensipäivät

Jätettyämme Luumun valvontaosaston hoitajien hoiviin ja syötyämme iltapalaa menimme siis lapsivuodeosastolle perhehuoneeseen nukkumaan. Verensokerini oli synnytyksen ja iltapalan jälkeen korkealla, muistaakseni n. 19 (en ollut pistänyt aika hiilaripitoiselle iltapalalle mitään!) ja olisin tietenkin halunnut pistää pikainsuliinia korjatakseni korkean verensokerin. Kätilö kuitenkin kielsi minua pistämästä ennen aamua todeten, että sokeri voisi lähteä laskemaan vaarallisen nopeasti. Olisin myös halunnut jo saada kädestäni tiputuskatetrin pois, mutta kätilö kehotti minua odottamaan aamuun senkin kanssa siltä varalta, että tarvitsisin vielä sokeria sitä kautta. Olin vähän ärtynyt tästä ja korkea verensokeri tuntui inhottavalta, olinhan niin pitkään tehnyt kaikkeni, että verensokeri pysyisi jatkuvasti hyvänä. No, onneksi kuitenkin noudatin kätilön ohjetta, koska klo 5.30 verensokerini oli jo laskenut 11,7:n ja klo 8 se oli enää 10,9.

Synnytyksen jälkeisinä päivinä seurasin verensokeria aika tarkasti, tässä toki myös puolisoni oli suurena apuna. Insuliinimäärissä minua neuvottiin pistämään ensimmäisenä päivinä 50% raskautta edeltävistä insuliinimääristä, sitten 75% ja pikkuhiljaa palaamaan kohti ”normaaleja” insuliiniannoksiani. Kätilö oli etsinyt tiedoistani raskautta edeltävät insuliiniannokset: Levemir 11+7ky ja Novorapid 1-2ky/10hh. En tiedä miltä ajalta nämä annokset ovat peräisin, itse muistelen pistäneeni Levemiriä 14-16+8ky ennen raskautta. Joka tapauksessa uusien annosten hakemisessa on tietysti oma säätönsä eikä se varmaan kenelläkään suju täydellisesti tiettyjen prosenttien mukaan.

Ensimmäisenä päivänä pistin 5+3,5 yksikköä Levemiriä ja aika varovasti pikainsuliinia, tuolloin verensokeri vaihteli 10-18 välillä. Seuraavana päivänä pistin 8+4, jolloin verensokeri alkoi jo lähestyä normaalilukemia ja siitä seuraavina päivinä pistin 7+4, koska maidonnousun myötä verensokerit alkoivat olla hieman alakantissa. NKL:n ohje, jonka mukaan parin päivän päästä synnytyksestä oltaisiin vielä nostettu insuliiniannoksia, olisi ainakin minun kohdallani aiheuttanut aikamoiset hypoglykemiat. Onneksi osasin itse säätää annoksiani mittausten mukaan niin, että pidin verensokerit mieluummin vähän ylä- kuin alakantissa, eikä kätilöillä ollut tähän vastaan sanomista. Tällä hetkellä (5 kk synnytyksestä) pistän Levemiriä 9+4 yksikköä, eli imetys on kyllä selvästi pitänyt insuliinintarpeen pienempänä kuin normaalisti (vaikka syön kuin hevonen:)

Mutta palataanpa perjantaihin 25.9.2015, joka oli Luumun ensimmäinen kokonainen päivä äidin mahan ulkopuolella. Söimme aamiaista lapsivuodeosastolla ja sitten lähdimme jännittyneinä VVO:lle (vastasyntyneiden valvontaosastolle) sovitusti kello yhdeksäksi. VVO:lla oli periaatteena, että klo 9, 12, 15, 18 ja 21 on vanhemmille rauhoitetut ”hoitoajat”, jolloin osastolle ei saa tulla muita vieraita. Vanhemmat saavat olla VVO:lla niin paljon kuin haluavat ja vierailijoita saa tulla kaksi kerrallaan silloin kun siitä oli sovittu hoitajan kanssa. Ensimmäisenä päivänä opettelimme vaipanvaihtoa ja ihmettelimme vauvaamme. Jotta vauvan verensokeri pysyisi hyvänä, sille oli pitänyt aloittaa sekä sokeritiputus että tehostettu maitoruokinta. Normaalistihan vastasyntyneelle riittää ensimmäisinä päivinä ihan pienet tipat maitoa, mutta Luumulle maitoa syötettiin pullosta ja nenämahaletkusta jo ensimmäisinä päivinä aika isoja määriä luovutettua äidinmaitoa kolmen tunnin välein (muistaakseni n. 40 ml kerrallaan?)

Lapselle aloitettu i.v. glukoosi-infuusio 5 mg/kg/min sekä enteraalinen ruokinta. Ensimmäinen sokeri lievästi matala 2.9, tämän jälkeen sokeriarvot normaaleja. Maitoruokinnan käynnistyttyä i.v. glukoosi päästiin purkamaan ongelmitta ja se saatiin lopetettua kokonaan 1.5 vrk iässä. Verikokeissa Hb 170, leukosyytti- ja trombosyyttitaso normaali. CRP 5-6. Alkuun runsaaseen nestesaantiin liittyen hyponatremia ad 129, tämä lähtenyt korjaantumaan.

Lapsi ollut seurannassa kivuliaan oloinen, ulosteet vetisiä, epäilty vatsavaivoja. Panadolista hyötynyt, aloitettu lisäksi Rela-tipat. Aristanut myös vasenta olkapäätä, ei vaikutelmaa solisluun murtumasta. Yläraajojen käyttö symmetristä. Hyponatremia, lievän hypokalsemian vuoksi aloitettu p.o. NaCl sekä kalsiumlisät. Maitojen nosto onnistunut iänmukaisesti. 1.5 vrk iässä tutkittaessa jäntevyydeltään pehmeä, punakka. Sydämestä gradus I virtaustyyppinen sivuääni, ei patologiselta vaikuttava. Saturaatiotasossa ei ongelmaa, missään vaiheesa ei hengitystuen tarvetta.

Perjantaiaamupäivällä sain lapsivuodeosastolla ohjeita maidon lypsämiseen ja pumppaamiseen. Sekä lapsivuodeosaston että VVO:n hoitajat painottivat, että on hyvä viedä vauvalle kaikki pienetkin tipat, mitä saa lypsettyä maitoa. Varsinaista imetystä pääsimme Luumun kanssa harjoittelemaan muistaakseni jossain vaiheessa perjantaipäivää. Vasta myöhemmin perehdyin itse imetysasioihin tarkemmin ja olinkin aika hämmästynyt, ettei tähän kannustettu jo heti synnytyksen jälkeen – vaikka vauva olikin tässä vaiheessa sen verran heikossa kunnossa, ettei paljoa jaksanut imeä, olisi vauvan rinnalla olo kuitenkin voinut nopeuttaa maidonnousua jo aiemmassa vaiheessa. Ensimmäiset tipat maitoa sain puristettua perjantaipäivällä ja perjantai-iltana sain vielä lisää ohjeita erilaisiin lypsytekniikoihin, joilla sainkin jopa muutaman millilitran vietäväksi Luumulle ❤ Sitten kun maitoa alkoi tulla jo vähän enemmän, siirryin käyttämään sähköpumppua.

Perjantaina iltapäivällä Luumu sai myös ensimmäiset vieraansa: ensin mieheni sisko ja tuleva kummitäti kävi ihailemassa Luumua ja vähän myöhemmin tulivat vierailulle isäni ja isoisäni. Isäni ja isoisäni tullessa hoitaja kehotti, että antaisimme Luumun nukkua rauhassa emmekä koskisi häneen, koska hoitajan mukaan Luumu oli ollut varsin levoton edellisen vierailun jälkeen. Itse en ole aivan vakuuttunut, johtuiko levottomuus todella siitä, että olimme silitelleet Luumua, mutta tuossa tilanteessa emme toki voineet muuta kuin noudattaa neuvoa.

Perjantaipäivä oli sujunut ihmetellessä VVO:lla ja yrittäessä lypsää maitotippoja Luumulle omassa huoneessamme (jälkiviisaana taas mietin, että olisinhan voinut yrittää lypsääkin VVO:lla vauvaa katsellen?). Lauantaiaamuna heräsin siihen, että minua itketti. Oli niin kova ikävä vauvaa, joka oli eri osastolla kuin minä ja mieheni. Tuntui todella pahalta, että muilla lapsivuodeosastolla oli vauvat, joita he hoitivat ja kärräilivät ympäri osastoa, ja meidän vauvamme oli toisella osastolla vieraiden ihmisten hoidettavana. Vaikka meillä oli oikeus olla VVO:lla niin paljon kuin halusimme, minulla oli kuitenkin sellainen olo, että olimme siellä enemmän vierailijoita ja vauvaa hoiti VVO:n henkilökunta. Useamman kerran tapahtui niin, että olimme tulossa sovitusti vaihtamaan vaippaa ja muuten hoitamaan vauvaa, ja tullessamme hoitaja kertoi, että vaipat olikin jo vaihdettu ja maidot annettu, ja vauva oli taas jo nukkumassa. Myös hoitajien varmasti hyvässä tarkoituksessa sanotut kehotukset, että vanhempien kannattaisi nyt jo varmaan mennä itse syömään, tuntuivat minun mielessäni kehotuksilta lähteä pois vauvan luota.

Tietenkin tilanteeseen vaikutti paljon se, että me emme oikein vielä tienneet mitään vauvan hoidosta, olo oli siis lähtökohtaisesti aika epävarma, enkä tajunnut itse ottaa vauvaa useammin ihokontaktiin ja rinnalle. Ja isona osana ikävääni oli varmasti äitiyshormonien ryöppy, onhan synnytyksen jälkeisinä päivinä äideillä usein itkuisuutta silloinkin, kun kaikki on hyvin ja vauva koko ajan vieressä. Mutta joka tapauksessa, jos olen joskus itse uudestaan samassa tilanteessa, aion kyllä hoitaa ja pitää vauvaa mahdollisimman paljon lähelläni ja rinnalla riippumatta siitä, kuinka paljon hän jaksaa rinnasta imeä.

Ehkä toinen asia, minkä tekisin toisin, olisi se, että pyytäisin vähemmän vieraita katsomaan vauvaa ihan ensimmäisinä päivinä, jos tilanne on sellainen, että vanhempien ja vauvan yhteinen aika on rajoitettua. Muutamaa päivää myöhemmin vauvakin (ainakin Luumun tapauksessa) on jo paremmassa voinnissa ja vierailut ovat mukavampia vieraillekin. Lauantaina Luumua kävi katsomassa ensin minun vanhempani ja sisarukseni ja vähän myöhemmin vielä mieheni äiti ja sisko. Näin monta vierailijaa saman päivän aikana aiheutti osastolle aikamoisen härdellin ja ihan turhaa stressiä aikatauluista. Tietenkin oli toisaalta myös mukavaa, että koko perhe pääsi jo näkemään Luumun.

Lauantaiaamuna sokeritiputus lopetettiin ja meille sanottiin, että jos sokeriarvot pysyvät hyvällä tasolla, ei vauvan ehkä enää tämän päivän jälkeen tarvitse olla valvontaosastolla vaan voisimme saada hänet vierihoitoon. Tätä siis jännitimme kovasti ja illalla klo 18 maissa matkalla VVO:lle käytävällä vastaantuleva lääkäri kertoikin ilouutiset: verensokeri oli ok ja Luumu pääsisi meidän huoneeseen! Hetken kuluttua kävimme läpi jatkosuunnitelmaa ja saimme kuulla, että vaikka verensokeri oli nyt ok, bilirubiini- eli keltaisuusarvo oli nyt vuorostaan koholla ja näin ollen Luumu tarvitsisi sinivalohoitoa. Syötimme ja vaihdoimme Luumulle vielä vaipan VVO:lla ja sitten pakkasimme yhdessä hoitajan kanssa Luumun kärryihin ja lähdimme koko perheen voimin lapsivuodeosastolle. Tämä oli aikamoinen juhlahetki, muistan olleeni todella onnellinen ❤

Kun saimme Luumun huoneeseemme, olimme aluksi vielä todella hämmentyneitä uudesta tilanteesta ja hieman pallo hukassa: mitä tämän kanssa nyt tehdään? Tuolloin otetuista kuvista näkee, että pidin vauvaa vieressäni sängyllä makaamassa, kun en vielä oikein osannut pitää häntä sylissä (tuolloin vauva olikin todella lötköpötkö ja siksi hankalammin pideltävä, kuten ennenaikaisesti syntyneet vauvat useimmiten ovat) 😀 Pian osastolle tulomme jälkeen huoneeseemme tuotiin sinivalolamppu ja meitä ohjeistettiin pitämään vauvaa lampun alla pelkkä vaippa päällään koko ajan, kun vauva ei ole vaipanvaihdossa tai syötöllä. Eli toisin sanoen, vaikka olimmekin nyt samassa huoneessa, en vieläkään saanut pitää vauvaa sylissä kuin hetken kolmen tunnin välein.

Ensimmäinen yö yhdessä vauvan kanssa oli aikamoista säätöä ja opettelua. Ensinnäkin meidän piti erikseen pyytää apua siihen, miten täällä kannattaisi vaihtaa pojan vaippa, kun systemi oli ihan erilainen kuin VVO:lla. Tuntui turhauttavalta, että jouduimme odottamaan ja erikseen pyytämään, että meille opetettiin, miten vauvaa kannattaa pidellä, kun pestään pyllyä, miten sitä röyhtäytetään ja niin edelleen. Tuntui, että ehkä kätilöt kuvittelivat, että olimme jo VVO:lla oppineet kaikki perusasiat vauvan hoidosta, mutta näinhän ei tosiaankaan ollut, kun suurimman osan vauvan hoidosta olivat siellä tehneet hoitajat. Alussa emme juurikaan voineet vuorotella mieheni kanssa vauvan hoitoon liittyvissä asioissa, kun vaipanvaihtokin tuntui vielä niin haastavalta, että teimme sen yhdessä toinen toistamme auttaen. Vaippa vaihdettiin ja maitoa annettiin kolmen tunnin välein, tähän toimitukseen meni meiltä alussa melkein 45 minuuttia. Väliin jäävien parin tunnin aikana pumppasin maitoa ja nukuin pieniä pätkiä. Ensimmäisinä öinä tuntui, että Luumu oli hereillä enemmän yöllä kuin päivällä, joten vuorottelimme niin, että toinen heilutteli kitisevän vauvan sänkyä toisen yrittäessä korvatulppien avulla saada vähän unta.

Pumppailin siis maitoa vähän väliä, kuskasin maitoja välillä jääkaappiin, ja sitten lämmitimme tietyn millimäärän maitoa (muistaakseni 50 ml) kolmen tunnin välein ja syötimme sitä vauvalle pullosta ja nenämahaletkusta. Nenämahaletku oli yllättävän helppokäyttöinen, vaikka tuntuikin aluksi hurjalta. Jossain vaiheessa puheena oli, että ehkä nenämahaletku olisi Luumulla vielä kotiin mennessäkin, mutta pikkuhiljaa saimme Luumun juomaan yhä enemmän maitoa pullosta ja lopulta koko maitomäärä meni pullosta syötettynä eikä letkua siis enää tarvittu.

Imetystä en tässä vaiheessa juurikaan jaksanut harjoitella, eikä siihen oikein osastolla kannustettukaan – pääasia oli, että Luumu sai riittävästi maitoa, koska sen avulla bilirubiini poistuisi elimistöstä ja hän alkaisi virkistymään. Alussa minulla meni niin paljon aikaa maidon pumppaamiseen ja vaipanvaihdotkin sujuivat meiltä kokemattomilta aika hitaasti, joten tuntui että hommaa oli aivan riittävästi näinkin. Kätilö neuvoi, että imetystä kannattaisi ehkä alkaa enemmän harjoitella vasta reilun viikon päästä, kun Luumu tulisi ”täysiaikaisen” vauvan ikään ja sitä ennen syöttää pääosin muilla tavoin, koska bilirubiinien laskiessa normaalitasolle vauvalla olisi enemmän energiaa harjoitella rinnalta syömistä.

Lauantai-illasta alkaen seuraavat yöt ja päivät vietimme hyvin tiiviisti omassa pienessä huoneessamme, koska vauvan piti olla sinivalolampun alla. Kävimme syömässä vuorotellen mieheni kanssa ja välillä myös vähän ulkona kävelemässä, oli tosi hyvä saada välillä hengittää raitista ilmaa! Lapsivuodeosastolla oli vierailuaika kerran päivässä klo 18-19. Sunnuntaina meillä oli vierailulla Luumun tuleva kummisetä tyttöystävänsä kanssa ja maanantaina mieheni täti. Yksi ensimmäisten päivien kohokohdista oli se, kun Luumu piristyi sen verran, että jaksoi juoda kaiken maitonsa pullosta:) Maanantai-illan klo 18 syöttö, jolloin mieheni täti oli meillä ”kylässä”, oli ensimmäinen kerta, kun tämä tapahtui. Toinen, ehkä vielä tärkeämpikin saavutus minulle oli se, kun sain omaa maitoa pumpattua niin paljon, ettei muuta lisämaitoa enää tarvittu (näin taisi olla sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä lähtien).

Bilirubiiniarvoja seurattiin verikokeilla joka aamu ja välillä iltaisinkin. Verikokeita varten lämmitimme Luumun jalkoja lämpimällä vesipussilla, verinäyte otettiin Maanantaina päivällä ja tiistaiaamuna kävimme punnituksella käytävän toisessa päässä, tiistaina oli myös lääkärintutkimus. Maanantaipäivän punnitusreissulle oli hienoa lähteä, pääsimmehän vihdoinkin mekin kärräilemään vauvaa oman huoneemme ulkopuolella 😀

29.9.2015 klo 12:38

Lastenlääkärin tarkastus 4.5 vrk iässä. Virkeä poika. Paino kääntynyt nousuun, nml:lle ei eilisillasta alkaen ole ollut käyttöä, joten poistetaan. 1.5 vrk ikään vvo:lla hoidettavana makrosomian ja äidin diabeteksen vuoksi. Ens. vs 2.9, lapsi vapistellut, muut verensokerit normaaleja. Aloitettu iv-glukoosi, joka purettu 1.5 vrk ikään mennessä pois. Kellastumisen vuoksi olut 1 sinivalossa 2 vrk ajan. Tänä aamuna Bil 198, hyvin laskussa. Lopetetaan sinivalo, Bil illalla ja aamulla. Jos Bil 240 tai yli, takaisin valoon.

Eli tiistaina lääkärintarkastuksen jälkeen saimme jättää hyvästit sinivalolampulle – eipä tullut sitä ikävä 🙂 Tämä oli tosi mukava päivä osastolla, kärräilimme vauvaa ympäriinsä ja kävimme sairaalan kahviossakin. Olimme jo puoliksi ”vapaita” kun emme enää olleet omaan huoneeseen niin sidottuja, mutta toki odotimme vielä suuremmalla innolla sitä, että pääsisimme jo kotiin vauvan kanssa. Yritimme syöttää vauvalle niin paljon maitoa kuin vain mahdollista, jotta bilirubiiniarvo ei kääntyisi uudestaan nousuun ja kotiinpääsy olisi mahdollinen! Mieheni kävi illalla parin tunnin ajan töissä ja minä hengailin vauvan kanssa osastolla, nukuimme makoisat päiväunet. Illalla herkuttelimme graavilohella:D

Tiistaina minulle tuli myös mieleen maksa-arvojen tarkka seuranta raskauden loppuvaiheessa ja kysyin, pitäisikö arvoa nyt vielä seurata – kuten arvelin, osaston henkilökunta ei ollut huomannutkaan asiaa ja itsekin muistin sen vasta nyt, olihan viime päivinä ollut hieman muutakin ajateltavaa:) Osastolla tiistaina otetussa verikokeessa alat-arvo oli 119 eli selvästi edelleen koholla. Tämän takia keskiviikkona tarkistettiin vielä verenkuva, verenpaine ja virtsan proteiini, jotka olivat ok.

30.9. klo 14:15

Tänään 6 päivän ikäinen sievä poika. Toipumassa synnytyksestä ja keltaisuudesta. Sievä, punakellakka, pyöreäposkinen poika. Syönyt nyt ateriansa hyvin pullosta. Maitomäärä n. 50 ml/ kerta. Maito äidin omia lypsyjä. NML otettu eilen pois, syöminen parantunut, kun kelt. väistynyt. Iho siisti, kunnossa. Napa siisti. Pissannut ja kakannut hyvin. Paino nousussa, kotiinlähtö 3670g.

P-Bil kotiutuspäivänä 208. -> voi kotiutua. Hoitaja-povalle pe 2.10. Paino ja P-Bil.

Kotiutuvat. Ohjattu kotiin vauvan kelt. seuranta. Herkästi yhteys NKL:lle, jos kotona huolia vauvan voinnissa. Normaali kontrolli äitiysneuvolassa.

Keskiviikkoaamuna jännitimme bilirubiini-verikokeen tulosta, koska siitä olisi kiinni mahdollinen kotiinlähtömme. Oli todella huojentavaa kuulla, että bilirubiini ei ollut noussut niin paljoa, että valohoitoa olisi tarvinnut jatkaa – eli pääsisimme kotiin!  Sovimme, että tulemme vielä perjantaina käymään NKL:n labrassa verikokeessa ja osastolla punnituksessa varmistaaksemme, että bilirubiini olisi lähtenyt laskuun ja paino nousuun. Lisäksi minun maksa-arvoni tarkistettaisiin vielä silloin uudestaan.

Keskiviikkona puoliltapäivin mieheni lähti ensin käymään kotona hakemassa auton turvakaukalon ja miehen sedän vaimo tuli hakemaan meitä autolla kotiin. Oli ihanaa pukea vauvalle omat vaatteet päälle, pakata laukut (parissa päivässä yhteen pieneen perhehuoneeseen ehtii kerääntyä yllättävän paljon roinaa ympäriinsä!) ja lähteä ensimmäistä kertaa vauvan kanssa ulos ja kohti kotia.

Synnytysmuisteloita

Luumu on kohta jo 5 kuukautta vanha ja kasvanut hurjan paljon isommaksi ihmislapseksi. Hän on äidin ja iskän rakas valloittavan hymyn ja pitkän tumman tukan omaava pikku-Maestro putkumestari. Ja on hänellä toki jo ihan oikea nimikin, mutta pysyköön täällä edelleen Luumuna:)

Viime päivinä olen mietteissäni palannut muistelemaan synnytystä. Keväällä useampikin ystävä on saamassa vauvan, yksi tuli äitinsä mahasta ulos tänään aamulla! Itkuhan siitä tuli, kun tämän kuulin. Eilen silmiin osui myös tällainen todella hätkähdyttävä kuvasarja, joka myös toi kyyneleet silmiin: näissä kuvissa on hurjaa elämänvoimaa, iloa, huutoa, verta ja suolenpätkiä, ja rakkautta. Näiden kuvien kautta mieleen palasi omastakin synnytyksestä sellaisia tunnetason muistoja, jotka muuten ovat jo alkaneet mielestä haalistua.

Kerrataanpa täälläkin, miten kaikki tapahtui. Lähdimme siis mieheni kanssa Naistenklinikalle keskiviikkoaamuna 23.9., laukut pakattuna, maha pinkeänä ja jännittyneet hymyt naamalla. Saavuimme ohjeiden mukaisesti Naistenklinikan osastolle 4-2, joka on raskaana olevien naisten osasto. Monet olivat tarkkailussa kaksosraskauden takia, joku tuli yöllä raskausmyrkytyksen takia, ja muutama muukin kuin minä synnytyksen käynnistykseen. Haahuilimme hetken käytävillä, kunnes näköpiiriin ilmaantui hoitaja/kätilö, joka näytti meille minun huoneeni ja minulle olikin heti lounasta tarjolla. Mieheni joutui tällä osastolla syömään eväitä ja menemään yöksi kotiin. Muistaakseni odottelimme pari tuntia, ennen kuin oli ensimmäinen lääkärin tutkimus ja käynnistys todella aloitettiin.

23.9.2015 klo 13.55

Arviointi: 28 -vuotias Ei aikaisempia synnytyksiä Tänään raskausviikot 35 + 4. Päätetään käynnistyksestä perusteella diabetes ja iso lapsi. KTG: Normaali. Cx status: spinatason yläpuolella, cx pituus <2 takana, kiinteys tavallinen, auki < 1 cm. Bishopinpisteet 4. Päädytään käynnistykseen prostaglandiinilla.

Toimenpide: 25 mg Cytotec laitetaan. 4h kuluttua uusi Cytotec 25mg, jos ei supista, klö voi yst laittaa.

Eli käynnistystapana ei siis ollutkaan ballonki vaan prostaglandiini eli Cytotec-lääke, joka laitettiin emättimeen sulamaan. Syytä tähän käynnistystapaan ei kerrottu enkä osannut sitä siinä hämmennyksessäni kysyäkään. Ilmeisesti kohdunsuun pitäisi olla jonkin verran auki, jotta ballonki voitaisiin laittaa, ja siksi sitä ei minulle voitu laittaa.

Lääkkeen vaikutus alkoi melko pian, ”jännän” tuntuisia supistuksia alkoi tulla silloin tällöin. Välillä katsottiin vauvan sydänkäyrää. Käyrissä ei missään vaiheessa ollut mitään poikkeavaa.KTG-käyrällä näkyivät myös supistukset. Keskiviikkona supistukset eivät missään vaiheessa olleet kivuliaita, vaan tunsin oloni ihan mukavaksi, neuloin ja luin kirjaa ja kävimme kävelyllä mieheni kanssa.

Yhdeksältä illalla miehen piti lähteä kotiin ja sovimme tietenkin, että jos synnytys käynnistyy toden teolla, hän tulee heti paikalle, mutta muuten näkisimme aamulla. Iltaa kohden supistukset eivät alkaneet voimistua, mutta koska niitä kuitenkin jonkin verran tuli, päätimme kätilön kanssa, ettei iltaa vasten laitettu uutta annosta. Tästä olin ihan helpottunut, koska näin ollen ei olisi niin todennäköistä, että minun pitäisi yksin lähteä synnyttämään. Sainkin yöllä ihan hyvin nukuttua ja supistukset eivät ainakaan voimistuneet, vaan ehkä vähän heikkenivätkin yön aikana.

24.9.2015 klo 8.45

Arviointi: Induktio aloitettiin prostaglandiini 23.9.2015. Ei supista, käyrälle piirtyy supistuksia, mutta ei näitä tunne. KTG hyvä. KTG: Normaali. Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 2cm takana, kiinteys pehmeä, auki sormelle. Bishopinpisteet 5. Päätetään jatkaa käynnistystä prostaglandiinilla.

Toimenpide: 25 mg Cytotec laitetaan.

Eli torstaiaamuna siis laitettiin uusi satsi Cytotecia. Lääkärin kirjausta korjatakseni, ennen tätäkin minulla oli tuntuvia supistuksia, lääkärin kysymää käyrälle piirtynyttä supistusta en vain tuntenut. Hieman tämän jälkeen taisi mieheni tulla taas osastolle, välillä katsottiin käyrää ja välillä kävimme pihalla pienellä kävelyllä. Supistukset alkoivat tuntua jo paljon selvempinä ja vähän kivuliainakin. Lounaan jälkeen oli seuraava lääkärin tutkimus.

24.9.2015 klo 12.56

Arviointi: Induktio aloitettiin prostaglandiini 23.9.2015, ja prostaglandiini 24.9.2015. Nyt supistanut. KTG: Normaali. Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus vajaa 1cm väliasento, kiinteys pehmeä, auki 3 cm. Bishopinpisteet 8. Päätetään jatkaa käynnistystä kalvojen puhkaisulla.

Toimenpide: Kalvojen puhkaisu tehdään ja normaali, kirkas lapsivesi tulee. Ellei supistukset käynnisty, niin 2-4h kuluttua oksitosiinille synnytyssaliin.

Päätös kalvojen puhkaisusta tuli minulle ihan yhtä suurena yllätyksenä kuin käynnistystapakin, yhtäkkiä vain lääkäri kertoi että näin tehdään, alleni sänkyyn laitettiin ehkä vielä joku ylimääräinen suoja, ja jonkinlaisella instrumentilla kalvot puhkaistiin. Toimenpide kävi tosi nopeasti ja kohta istuinkin lämpimässä lapsivesilammikossa. Vaatteet vaihdettiin ja kohta minulle laitettiin käteen katetri, josta laitettiin menemään Kefexin-antibioottia (jos oikein ymmärsin/muistan, jonkin tulehdusriskin takia varmuuden vuoksi?).

Aika pian lapsiveden menon jälkeen (ehkä parin tunnin päästä?) pääsimme synnytyssaliin, mikä oli helpottavaa: täällä saimme olla rauhassa puolisoni kanssa, keskustelimme synnytyksessä avustavan kätilön kanssa toiveistani synnytyksen suhteen, laitoimme ”Luumun listan” soimaan ja pystyin ihan eri lailla rentoutumaan kuin aiemmalla osastolla. Luumun listaahan ei alunperin tehty synnytystä ajatellen, vaan ihan vaan ennakkofiilistelyyn, mutta se toimi erittäin hyvin myös synnytyksen soittolistana! Minulla oli paljon rauhallisempi ja itsevarmempi olo tuttua musiikkia kuunnellessa.

Insuliinihoitoni oli tähän asti ollut normaali Levemir+Novorapid ja olin itse pistänyt normaalit annokset. Mutta synnytyssaliin siirtyessä tämä muuttui: nyt tulikin käyttöön Naistenklinikan ohje synnytyksen aikaisesta insuliinihoidosta. Naistenklinikalla synnytyksissä käytetään vain Actrapidia, joka on ”lyhytvaikutteinen” insuliini ja minullekin tuttu 90-luvulta, ajalta ennen pikainsuliineja. Actrapid alkaa vaikuttaa vasta n. puoli tuntia pistämisen jälkeen, eli on nykyisiin pikainsuliineihin verrattuna todella hidas ja jäykkä insuliini. Synnytyksen aikana sokeria pistetään tarvittaessa tiputuksena. Actrapidia pistetään verensokerimittauksia vastaavasti tietyn kaavan mukaan ja annosteluun ei ole synnyttäjällä itsellään sanomista. Tämä tuntuu aika hassulta, kun eri ihmisten insuliinintarpeet ovat niin erilaiset. Myös insuliinipumpun käyttäjät joutuvat NKL:lla vaihtamaan pumpun synnytyksen ajaksi Actrapidiin.

Nettikeskusteluista tiesin tämän NKL:n ohjeen onneksi etukäteen, osasin siis alistua kohtalooni turhia mutisematta. Tämä käytäntö vaihtelee eri sairaaloissa, eli ymmärtääkseni toisissa sairaaloissa diabeetikko saa hyvinkin pitkälti itse hallita insuliinihoitoaan synnytyksen aikana. Kummassakin systeemissä on tietenkin puolensa ja tässä NKL:n jäykältä tuntuvassa ohjeistuksessa on toki se hyvä puoli, että synnyttäjän ei tarvitse itse stressata insuliiniannosten miettimisestä, kun ne määrätään:) Minun synnytyksen aikaisessa ja jälkeisessä diabeteksen hoidossa oli suurena apuna mieheni, joka mittaili verensokeriani aika usein ja synnytyksen loppuvaiheessa pisti minulle insuliiniakin. Synnytyskertomukseen on kirjattu verensokerimittaukset 6,3, 6,1, 8,5, 12,4 ja synnytyksen jälkeen 16,7. Eli aika hyvällä mallilla verensokerini pysyivät synnytyksen ajan.

Synnytyssalissa olimme yhteensä ehkä noin 8 tuntia, ja tänä aikana ajantajuni on ollut todella erilainen, vähän kuin olisi ollut jossain eri maailmassa… Aika tuntuu menneen todella nopeasti, vaikka varmasti oli hetkiä, jolloin toivoin sen menevän nopeammin. Jos minulta synnytyksen päätyttyä olisi kysytty, mitä kello on, minulla ei olisi ollut mitään aavistusta, onko päivä vai yö! Ikkunasta sentään näki illan pimenevän.

Supistukset olivat jo saliin tullessamme aika kivuliaita ja voimistuivat koko ajan. Alkuvaiheessa kuitenkin pystyin hyvin myös lepäämään supistusten välillä. Tässä auttoi paljon mieheni, joka hieroi ja ehdotti välillä erilaisia asentoja. Ison jumppapallon päällä olin istuen ja nojaten siihen eri asennoissa, välillä nojasin myös mieheen. Muistan jossakin vaiheessa, kun kätilö tuli saliin katsomaan, miten jakselemme, hänen kommenttinsa: ”täällähän on tosi mukava tunnelma”.

Ainoa asia, mikä tässä vaiheessa vähän harmitti, oli se, etten tiputuskatetrin takia päässyt ihan niin paljon kävelemään kuin olisin halunnut, ja suihkuun en päässyt ollenkaan. Aika synnytyssalissa kuitenkin meni rauhallisissa ja odottavissa tunnelmissa. Klo 16.30 tippaletkusta laitettiin menemään oksitosiinia vauhdittamaan synnytyksen etenemistä. Synnytyssalissa olomme aikana oksensin muistaakseni kaksi kertaa: aluksi luulin, että jotain on vialla, kun minua alkoi oksettaa, mutta kätilö onneksi osasi kertoa, että tämä on ihan normaalia ja asiaankuuluvaa:)

Klo 19 supistukset olivat jo sen verran kivuliaita, että kätilö kysyi, haluanko kokeilla ilokaasua. Kokeilin sitä muutaman supistuksen aikana, mutta en ehkä onnistunut hengittämään kaasua oikein, tai sitten se ei muuten vaan auttanut minua. Aika nopeasti kuitenkin jätin kaasun kokonaan pois todeten, että en sitä halua enkä tarvitse.

Synnytyskertomuksesta näkyy, että klo 19 kohdunsuuni oli 4 cm auki ja klo 21 jo 8 cm. Varmaankin klo 21 kätilöillä vaihtui vuoro, meitä päivän ajan hoitanut kätilö toivotti tsempit ja totesi, että synnytys on varmasti ihan pian ja selviän siitä varmasti ihan puudutuksia, kun olin näinkin pitkälle selvinnyt:) Meitä auttamaan tuli tässä vaiheessa toinen kätilö sekä kätilöopiskelija. Vuoronvaihdon aikaan uudet kätilöt kyselivät minulta jotakin, ja vaikka pystyin supistusten välillä ihan rauhallisesti keskustelemaan heidän kanssaan, niin supistuksen tullessa olin jo siinä moodissa, etten pystynyt muuta kuin hengittämään niin, että tehostin hengitystä ääntä käyttäen. Tässä vaiheessa mieheni mukanaolo oli tosi tärkeää, hän oli täysillä mukana hengityksessäni ja hieroi minua selästä hengityksen tahtiin juuri niin kuin olimme etukäteen harjoitelleet. Kätilöopiskelijan muistan olleen todella mukava ja kehuneen meidän yhteistyötämme:)

Klo 21.45 ja 22.00 kohdunsuu oli 9 cm auki, ja tämä oli varmaankin se vaihe, kun muistan minulla olleen jo todella kova ponnistamisen tarve. Supistukset olivat hyvin voimakkaita ja muistan, että tuntui kuin olisi tosi kova kakkahätä 😀  Olin tässä vaiheessa kylkimakuulla sängyllä. Olin kertonut toiveekseni ponnistaa polvillani pystyasennossa, mutta tässä vaiheessa kätilö kysyi, jaksanko nousta vai jäänkö sittenkin kyljelleni ponnistamaan. Muistan ihmetelleeni, voiko näinkin todella ponnistaa, ja siinä tilanteessa tuntui ihan hyvältä jäädä samaan asentoon. Klo 22.20 kohdunsuu oli hävinnyt kokonaan ja vihdoinkin sain alkaa ponnistamaan. Jälkeenpäin ajatellen vaihe ennen ponnistusvaihetta oli kaikista pahin: vaikka sinänsä kipu ehkä oli vielä kovempaa ponnistusvaiheessa, siinä sai kuitenkin keskittää huomionsa ponnistamiseen ja tiesi, että kohta homma on ohi!

Ponnistin jonkin aikaa kylkimakuulla, mutta sitten kätilö ehdotti siirtymistä puoli-istuvaan asentoon, jossa sainkin paljon paremmin voimaa ponnistuksiin. Kätilöt ja mies tsemppasivat kovasti ja minä pusersin ja pusersin. Jossain vaiheessa kätilö kertoi vauvan tummien hiusten jo näkyvän ja minä pyysin miestä vielä varmistamaan, onko tämä totta 😀 Lopulta kätilö ja opiskelija totesivat, että seuraavalla ponnistuksella otetaan vauva ulos. Ponnistin kuin viimeistä päivää ja kätilöt vetivät vauvaa päästä ja olkapäästä niin, että klo 23.06 Luumu oli ulkona! Mieheni sai leikata napanuoran, itse vapisin kivusta ja kysyin: ”onks se ihan oikee?” Ilmeisesti vielä tässäkin vaiheessa minun oli vaikea uskoa, että meillä todella on lapsi 😀

Minä sain Luumun vain hetkeksi syliini, vaikka Luumu olikin hyväkuntoinen, hengitysvaikeuksia ei ollut ja apgar-pisteitä tuli jopa 9/10 (ihon väri ainoa asia, mistä ei täysiä pisteitä tullut).

Lapsen syntymämitat 3790 g / 50 cm / 35 cm (+2.2 / +1.2 / +0.9 SD). Syntymän jälkeen lapsi hyväkuntoinen, ei hengitysvaikeutta, ei virvoittelutarvetta. Siirtyi äidin diabeteksen vuoksi VVO:lle seurantaan. 15 min iässä vapistelevainen, punakka, sydämestä ja keuhkoista auskultoiden ei kuulu poikkeavaa. Lapselle aloitettu i.v. glukoosi-infuusio 5 mg/kg/min sekä enteraalinen ruokinta. Ensimmäinen sokeri lievästi matala 2.9, tämän jälkeen sokeriarvot normaaleja.

Luumu siirtyi siis pian syntymänsä jälkeen vastasyntyneiden valvontaosastolle. Mieheni meni pian perästä katsomaan ja pitämään Luumua sylissä sillä aikaa, kun minua vielä kursittiin kokoon. Minulle oli tullut muutamia pinnallisia repeämiä, jotka kätilöopiskelija tikkasi ja sitten kävin suihkussa. Oli melko pelottavaa, kuinka paljon verta tuli vielä tässä vaiheessa, ja tuntui, että jalkani kantoivat minua vain juuri ja juuri. Pystyin kuitenkin kävelemään viereiselle osastolle katsomaan vauvaa. Olin todella väsynyt ja varmaan vähän poissaoleva, koska muistan, etten oikein osannut muuta kuin tuijottaa ja varovasti silittää vauvaa, jolla oli monenlaisia letkuja ja mittareita ympärillään. Toki olin myös todella  onnellinen ja ylpeäkin siitä, että minä olin synnyttänyt tämän ihan uuden kauniin ihmislapsen.

Tämän jälkeen söimme vielä iltapalaa synnytyssalissa ja sitten minä ja mieheni siirryimme lapsivuodeosastolle perhehuoneeseen. Meillä oli todella onnea, että pääsimme perhehuoneeseen, vaikka vauva olikin vielä eri osastolla. Yleensä tässä vaiheessa isä olisi lähetetty kotiin, mutta luulen, että myös sillä oli merkitystä, että mieheni pystyi auttamaan minua verensokerien ja insuliinien kanssa. Meitä käskettiin nukkumaan hyvin, ennen kuin menisimme aamulla taas katsomaan ja hoitamaan vauvaamme.

Huh, tämä riittäköön tältä kertaa – kerron sairaalajaksomme loppuajasta seuraavassa postauksessa:)

Hän on täällä <3

En ole ehtinyt kirjoittamaan, enkä nytkään vielä jaksa kovin pitkästi, mutta tässä asia pähkinänkuoressa: vauva syntyi alateitse torstaina 24.9. klo 23.06. Syntymäpaino oli 3790g ja pituus 50 cm. Pojalla on tumma tukka ja hän on muutenkin vallan ihana ja rakas. Sairaalasta kotiin pääsimme viime keskiviikkona, kun vauvan verensokeri- ja bilirubiiniarvot oli saatu kuntoon. Olo on onnellinen, epätodellinen, välillä vähän pelokas ja ahdistunutkin, vaikea vielä sisäistää että tämä on ihan totta: meillä asuu uusi pieni ihminen. Koko perheen voimin opetellaan koko ajan kaikkea uutta.

Kaikki valmiina (?)

Viimeinen ilta kotona ilman vauvaa. Ei tätä vieläkään käsitä. Mutta huomenna siis mennään klo 11 Naistenklinikalle ja sieltä en tule kotiin ennen kuin vasta synnytyksen jälkeen. Eilen käydessäni äitiyspolilla sydänkäyrällä sain vähän jutella kätilön kanssa tulevasta synnytyksestä. (sydänkäyrä oli ”kaunista valmiin vauvan käyrää” <3) Keskiviikkona tullessamme osastolle tehdään vielä alkajaisiksi alatutkimus kohdunsuun tilanteen tarkistamiseksi ja sen perusteella tehdään päätös, millä menetelmällä käynnistys aloitetaan. Mutta todennäköisintä on siis, että käynnistys aloitetaan ballonkimenetelmällä eli laittamalla katetri vauvan pään ja kohdunsuun väliin, tarkoituksena kypsyttää kohdunsuuta niin, että jossain vaiheessa voidaan puhkaista sikiökalvot. Käynnistyksen aloittamisesta varsinaiseen syntymähetkeen voi mennä tunteja, päiviä tai jopa viikkoja, mutta todennäköistä maanantain kätilön mukaan on kuitenkin, että tällä viikolla vauva syntyy.

Olenko nyt sitten valmis synnytykseen? Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että enpä paljoa tätä valmiimpi voisi olla! Tuntuu hyvältä ajatella, että kauaa ei enää tarvitse kanniskella alapäätä välillä kipeästikin painavaa mahaa eikä kävellä turvonneilla pökkelöjaloilla (jalat ovat olleet todella turvoksissa ainakin viimeisen viikon ajan, onneksi voi lainata miehen kenkiä:D ). Tietenkin synnytyksen jälkeen minua odottavat uudet erilaiset fyysiset vaivat, mutta niistäkin selvitään!

Synnytykseen valmistautuminen on minun kohdallani tarkoittanut ainakin kolmea asiaa: joogakurssia, kirjoja ja neuvolan perhevalmennuksen synnytysvalmennuskertaa. Ja toki näiden lisäksi ylipäätään koko raskausaika on ollut henkistä valmistautumista tätä suurta koitosta varten:) Nyt viimeisinä päivinä olen vielä pakannut sairaalakassia uudestaan ja yrittänyt kerrata mielessä ja käytännössä tärkeimpiä asioita synnytystä varten.

Olin siis raskausjoogakurssilla joogastudio Manipurassa. Kurssiin kuului 7 joogatuntia ja lisäksi synnytystä käsittelevä luento, jonne kumppanitkin olivat tervetulleita. Joogatunnit olivat hyvin rauhallisia ja sisälsivät enemmän rentoutumis- ja hengitysharjoittelua kuin liikunnallista joogaa. Suoraan töistä kauhealla kiireellä joogatunnille tullessa oli välillä vaikea orientoitua rentoutusharjoituksiin, mutta toisaalta ehkä juuri oman olotilan muuttamisen harjoittelu oli hyödyllistä. Tunnelma kurssilla oli mukava ja aika monella kerralla taisinkin oikeasti nukahtaa hetkeksi loppurentoutuksen aikana. Tunneilla teimme myös aika paljon pariharjoituksia. Välillä pariharjoituksia oli ehkä vähän kiusallista tehdä, kun piti olla niin lähellä täysin vierasta ihmistä. Ideana on tietenkin se, että näitä harjoituksia voi sitten tehdä myös kotona ja synnytyksenkin yhteydessä oman kumppanin kanssa.

Kurssi olikin pitkälti eräänlaista synnytysvalmennusta ja luento oli tärkeä osa tätä. Luennolla olimme siis yhdessä mieheni kanssa, mikä tuo todella hyvää varmuutta siihen, kun oikeasti lähdemme synnytyssairaalaan. Varmasti suuri osa synnytyssairaalaan mukaan tulevista isistä on aika hukassa sen kanssa, mitä siellä pitää ja voi tehdä. Äidille sentään annetaan vähän enemmän ohjeita… Eihän meilläkään mitään varmuutta ole siitä, mitä oikeasti tulee tapahtumaan, mutta ainakin jotain käsitystä ja yhdessä käytyjä keskusteluja siitä, millaista tukea toivon mieheltäni synnytyksen aikana. Luennolla käytiin läpi synnytyksen eri vaiheet: avautumisvaihe, ponnistusvaihe ja jälkivaihe. Luennolla ja myös sen jälkeisillä joogatunneilla käytiin läpi erilaisia lepoasentoja avautumisvaiheeseen, erilaisia ponnistusvaiheen asentoja ja tapoja, miten itse tai kumppanin avulla voi lievittää synnytyskipua. Ehkä tärkeimmät asiat, mitä kurssilla painotettiin ja mitä aion pitää mielessäni, ovat hengityksen ja liikkumisen tärkeys. Rauhallinen hengitys, mahdollisesti äänellä tehostettuna, auttaa hallitsemaan kipua ja pysymään rauhallisena. Ja samoin liikkuminen auttaa kipuun ja tekee tilaa sikiön etenemiselle kohti ulkomaailmaa.

Voin lämpimästi suositella Manipuran raskausjoogakurssia! Kurssin loputtua kävin kerran myös joogakoulu Shantin raskausjoogatunnilla. Shantissa raskausjoogaa on yksittäisinä tunteina eri opettajien ohjaamana ja tuntien sisältö varmaankin vaihtelee opettajan mukaan. Tunti, jolle minä satuin menemään, oli saman opettajan ohjaama, jolla olin käynyt astangajoogatunneilla, ja tunnin sisältö tuntuikin olevan pitkälti raskausaikaan sovellettua astangajoogaa. Tunti oli selvästi liikunnallisempi kuin Manipuran tunnit, mutta toki niin, että liikkeitä sovellettiin ja niihin annettiin myös monia eri vaihtoehtoja, joista saattoi valita sopivimman oman voinnin ja raskauden vaiheen mukaan. Tunti oli todella mukavaa vaihtelua verrattuna Manipuran tunteihin – jos kaikkeen olisi aikaa, ehkä olisikin ollut hauska käydä kahdella erilaisella joogatunnilla viikoittain…

Raskaus- ja vauva-aiheisia kirjoja luin muutamia eri vaiheissa raskautta, ja muistan, kuinka kaukaiselta alussa tuntuivat synnytykseen liittyvät osiot. Erityisen hyvältä ja kattavalta kirjalta tuntui Suomalainen vauvakirja (toim. Matilda Katajamäki ja Outi Gyldén). Siinä käytiin läpi perusteellisesti raskauden eri vaiheita, ruokavaliota yms., synnytystä, ja myöskin vauvan hoitoa ja kehittymistä erityisesti ensimmäisen vuoden aikana. Kirjassa oli perusteellisesti faktatietoa, mutta myös kokemuspätkiä erilaisista perheistä ja tilanteista. Kattavaa faktatietoa luin myös Odottavan äidin käsikirjasta, joka on naistentautien ja synnytysten erikoislääkäreiden kirjoittama kirja raskaudesta ja synnytyksestä. Kirja olikin lukemistani selvästi eniten ”lääketieteellinen” kirja ja siinä oli selostettu ehkä kaikista perusteellisimmin esimerkiksi erilaisten lääkkeellisten kivunlievitysmenetelmien hyviä ja huonoja puolia. Luin kirjaa melko aikaisessa vaiheessa raskautta ja muistan synnytysosioiden herättäneen silloin hieman ällötysreaktioita, koska kirjassa käytiin hyvin tarkasti läpi, mikä kaikki voi synnytyksessä mennä pieleen… Joka tapauksessa tämäkin oli mielestäni hyödyllinen kirja.

Lisäksi luin myös Manipuran joogaopettaja Malla Rautaparran kirjan Raskaus, synnytys, äitiys: Äidiksi omaa kehoa kuunnellen. Kirjassa on hyvin pitkälti kerrottu samat asiat, joita käytiin läpi myös Manipuran joogakurssilla, ja mielestäni kirja ja kurssi täydensivätkin hyvin toisiaan. Lainasin kirjan vielä uudestaan nyt, kun synnytys jo kolkuttelee ovella, ja siitä on ollut todella kätevä kerrata joogakurssilla läpikäytyjä asioita ja asentoja (kirjassa on paljon kuvia, joten asentoja voi opetella myös itsekseen sen avulla). Malla Rautavaaran näkökulma synnytykseen on melko kriittinen suhteessa nykykäytäntöihin, joissa hänen mukaansa liian helposti ja rutiininomaisesti käytetään esim. lääkkeellistä kivunlievitystä ja muita toimenpiteitä ilman, että niihin aina on painavia perusteita.

Itse ajattelen, että haluan yrittää synnyttää mahdollisimman pitkälti ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta en halua sulkea mitään vaihtoehtoja kokonaan pois, koska kuitenkaan synnytyksen kulkua ei etukäteen voi tietää. Ja onhan minun synnytykseni jo lähtökohtaisesti jotain muuta kuin täydellinen ”luomusynnytys”, kun se käynnistetään etuajassa. Luettuani muiden diabeetikoiden kokemuksia synnytyksestä, tuntuu että aika usein toistuu sekin, että synnytystä aletaan käynnistää alatiesynnytyksenä, mutta syystä tai toisesta lopulta kuitenkin päädytään sektioon. Se on siis minullakin ihan mahdollinen lopputulos.

Niin, ja sitten vielä se neuvolan perhe/synnytysvalmennus… Sitä oli siis kaksi kertaa. Kokoonnuimme lähiterveysasemallemme n. 10 muun äidin/pariskunnan kanssa. Ensimmäisellä kerralla kävimme nopean esittelykierroksen ja kävimme läpi vauvaan liittyviä mielikuvia valitsemalla kuvakasasta omaa mielikuvavauvaa kuvaavan valokuvan. Tämä oli ihan kiva tehtävä, mutta muihin odottaviin tutustumista ajatellen ryhmä oli aivan liian iso – varsinaisesti ei tuntunut, että perhevalmennuksessa olisimme tutustuneet kehenkään, kun asioista keskustelullekaan ei ollut varattu ollenkaan aikaa. Toki kysymyksiä läpikäytyihin sisältöihin liittyen sai esittää, mutta olisin toivonut kannustusta nimenomaan ryhmäläisten väliseen keskusteluun. Perhevalmennuksen asiasisällöt olivat ensimmäisellä kerralla imetys ja muu vauvan hoito ja toisella kerralla synnytys.

Synnytystä käsittelevä perhevalmennuskerta oli viime viikolla, ja olikin hyvä tuuri, että edes ehdimme tälle kerralle, kun synnytys onkin jo tällä viikolla:) Terveydenhoitajat kertoivat perusasiat synnytyssairaalaan lähtemisestä ja synnytyksen vaiheista sekä todella nopeasti eri kivunlievitysmenetelmistä. Molemmilla kerroilla katsoimme myös videolta äitien/perheiden kokemuksista imetykseen ja synnytykseen liittyen. Videoiden vauvojen takia olin molemmilla kerroilla tippa linssissä (hoivaviettihormonit näyttävät olevan ihan hyvin toiminnassa:), mutta mitään elämää suurempaa näistä valmennuksista ei jäänyt käteen – samat asiat olin hankkinut tietooni aika paljon tarkemmin kirjoista ja joogakurssilta. Varsinkin lääkkeellisten kivunlievitysmenetelmien esittely oli perhevalmennuksessa aika ”mutkat suoriksi”- tyylistä, lääkkeettömistä menetelmistä mainittiin ehkä yhdellä lauseella. Ehkä yksi hyvä puoli neuvolan synnytysvalmennuksessa oli se, että tajusin tietäväni synnytykseen liittyvistä asioista oikeastaan aika paljon enemmän kuin pelkät ihan perusasiat ja varmasti enemmänkin kuin moni muu – ja silti kaikki tavalla tai toisella selviytyvät siitä 🙂

Viimeisinä päivinä ennen synnytystä olen tietysti käynyt labrassa, sykekäyrällä ja myös ylävatsan ultrassa, jossa tarkistettiin, näkyykö maksassani tai muissa sisäelimissä jotain erikoista, mutta mitään epätavallista ei löytynyt. Viikonloppuna maalasimme pari seinää ja kylpyhuoneen kaappi asennettiin tänään. Olen myös mm. pyykännyt viimeisiä vielä pesemättä olleita juttuja, liottanut villahousuja lanoliinissa ja kirjoittanut vauvakirjaa parille aukeamalle ennen syntymää… Ja lisäksi kävin katsomassa elokuvia Rakkautta & Anarkiaa -festareilla ja tänään olin vielä teatterissakin:) On ollut ihan hyvä pysyä sopivan kiireisenä, näin ei ole ehtinyt liikaa jännittämäänkään. Kuitenkaan ei ole tullut liian kiire: reilut 3 viikkoa äitiyslomaa ennen synnyttämään lähtöä ovat olleet juuri sopivasti tekemään kaikki tarpeelliset valmistelut. Tavaroiden hankkiminen, pyykkääminen ja järjestely ovat olleet aika ihania puuhia senkin takia, että niiden kautta on voinut konkreettisesti alkaa tajuta, että kohta täällä on meidän lisäksi oikeasti joku kolmas. Henkisessä valmistautumisessa tärkeää on tiedonhankinnan lisäksi ollut tietenkin myös jutteleminen puolison, äidin ja ystävien kanssa.

Nyt enää alle 12 tuntia lähtöön, hui! Saankohan tänä yönä ollenkaan unta… 🙂

Loppusuoralla ollaan, maali näkyy jo!

Eilen oltiin taas Naistenklinikalla ja ohjelmassa olikin monta tutkimusta. Katsottiin KTG- eli sikiön sykekäyrää, ultratutkimuksella painoarviota, sekä lapsivesipunktiolla sikiön EPO-arvoa ja keuhkojen kypsyyttä. Olin aika hermona, kun tulimme paikalle viisi minuuttia myöhässä ja pelkäsin, että koko homma viivästyy, jos sykekäyrää ei ehditä katsoa tarpeeksi pitkää pätkää ennen lääkärin vastaanottoa. Totta kai olin ylipäätään aika jännittynyt, olihan tämän päivän tutkimuksilla aika suuri painoarvo siinä, miten koko projektissa edetään. Kätilön huoneeseen päästyämme kävin makuulle ja kätilö laittoi paikoilleen sykekäyrää mittaavan laitteen. Sykettä ei meinannut heti löytyä, ja puolen minuutin ajan koin jo kauhun hetkiä: tässäkö tämä nyt oli…

No, onneksi ihan pian syke löytyi ja kone alkoi piirtää paperille käyrää, joka taas oli ihan sellainen kuin pitikin. 15 minuuttia käyrällä riittti toteamaan, että kaikki on hyvin. Diabeteshoitaja kävi tässä välissä nopeasti tsekkaamassa verensokeriseurantaani, ja kohta pääsimme lääkärin huoneeseen. Ensin lääkäri teki alatutkimuksen katsoakseen kohdunsuun tilanteen: kohdunsuu oli kuulemma jo vähän pehmennyt. Sitten katsottiin ultraäänellä Luumun kokoa. Lääkäri totesi painoarvioksi 3087 g eli lähes täysin saman painon kuin 10 päivää sitten edellisessä ultratutkimuksessa. Jommalla kummalla kerralla on siis tapahtunut mittausvirhettä johonkin suuntaan… Painoarvio rauhoitti jo mieltä jonkin verran: tämän painoarvion mukaan Luumun paino on ns. yläkäyrällä, mutta ei enää sen yläpuolella, kuten vielä viime viikolla näytti. Ehkä niin supernopeaa kasvuspurttia ei siis todellisuudessa ollutkaan. Tietenkin todellinen koko nähdään vasta sitten, kun otetaan mitat ihan Luumusta itsestään eikä ultrakuvista:)

Painoarvion tutkimisen jälkeen tehtiin lapsivesipunktio. Jotenkin olin etukäteen kuvitellut tämän olevan suurempikin operaatio, mutta aika nopeasti kätilö ensin pesi vatsani, lääkäri ja kätilö laittoivat piikin ja muut välineet valmiiksi. Ultralla vielä varmistettiin sopiva paikka, mistä lapsivesinäyte pystytään ottamaan, ja pystyin itsekin koko ajan katsomaan ultraäänilaitteen näytöltä, kun kohdussa olevaan sopivaan ”koloon” työnnettiin neula, jolla otettiin vähän lapsivettä tutkittavaksi. Pistäminen sattui hieman, ja ne sekunnit, kun näin piikin olevan kohtuni sisällä, tuntuivat pitkiltä, mutta lopulta koko toimenpide oli nopeasti ohi eikä pistosta jäänyt mitään huomattavaa jälkeäkään.

Tämän jälkeen menin vielä uudestaan KTG-käyrälle, jotta varmistettiin, ettei sikiössä tai kohdun supistuksissa tapahtunut mitään dramaattista muutosta punktion myötä. Luumun syke oli aluksi hieman korkealla, mutta melko nopeasti käyrä alkoi näyttää hyvinkin rauhalliselta, jopa liiankin uneliaalta, ja kätilö ja minä jouduimme vähän herättelemään Luumua, jotta saatiin tarpeeksi vaihteluja käyrään. Oli jännä nähdä tällä kertaa myös supistuksia mittaavalla käyrällä pieniä nousuja, joista osan tunsinkin mahan kovettumisena. Ehkä noin viikon ajan olenkin alkanut silloin tällöin tunnistamaan ”harjoitussupistuksia”, joiden aikana maha kovettuu.

Jälkimmäinenkin käyrä todettiin oikein hyväksi ja lääkärin mukaan sikiön vointi näyttää nyt niin hyvältä, että hän olisi yllättynyt, jos sikiön hyvinvointia mittaavassa Epo-arvossa olisi jotain omituista. Punktion tuloksista sovittiin, että saamme tietää tilanteen tänään, paitsi jos ilmi tulisi jotain hälyttävää, jolloin minulle oltaisiin soitettu jo illalla.

Lisäksi keskustelimme kohonneen maksa-arvon mysteeristä: maanantain lisälabroissa ei ollut tullut ilmi mitään epänormaalia, joka selittäisi kohonneen maksa-arvon. Lääkärin mukaan kuitenkaan ei vaikuta siltä, että kyseessä olisi raskaushepatoosi, koska silloin myös sappiarvo olisi koholla. Sain ohjeen mennä vielä tänä aamuna labraan, jossa tarkistettaisiin maksa- ja sappiarvot jälleen kerran, ja lisäksi vielä joitain muita kokeita. Lisäksi minulle yritettäisiin saada nopealla aikataululla ylävatsan ultraäänitutkimus, jossa vielä voitaisiin tarkistaa, näkyykö maksassa tai muissa sisäelimissä jotain epänormaalia.

Tulimme kotiin melko helpottuneina. Lääkäri, kätilö ja diabeteshoitaja olivat kaikki olleet tosi mukavia ja antoivat ymmärtää, että kaikki näyttää menevän todella hyvin, vaikka lapsivesipunktion ja maksatutkimusten tuloksia pitäisikin vielä vähän odottaa. Iltapäivällä meillä oli vielä perhevalmennus, jossa käsiteltiin tällä kertaa synnytystä. Läpikäydyt asiat olivat minulle aika lailla ennestään tuttuja, mutta toki oli ihan hyvä käydä vielä kerran läpi synnytyksen vaiheita.

Ja sitten tullaan tähän päivään. Ensinnäkin paasto ennen labrakokeita meni TAAS vähän niin ja näin, kun verensokerit olivat pitkin yötä matalalla ja jouduin hörppimään mehua sekä klo 2 että klo 5 aikaan. No, kävin joka tapauksessa labrassa ja tulin kaupan kautta kotiin. Hetken kotona puuhailtuani puhelin soi: Naistenklinikalta, tietenkin. En ollut uskoa korviani, kun sain tietää että LUUMUN KEUHKOT OVAT JO KYPSÄT! Ja Epo-arvo oli täysin ok. Näin ollen synnytyksen käynnistämisellä ei ole tulenpalavaa kiirettä, koska Luumu siis voi hyvin, mutta toisaalta enää ei ole suurta syytä jäädä pitkään odottelemaankaan, koska Luumu on jo suhteellisen valmis ulkomaailmaa varten:) Niinpä synnytys on nyt suunniteltu käynnistettäväksi ensi keskiviikkona!

Ennen käynnistystä alkuviikosta tehdään toki vielä parit tutkimukset 😀 Maanantaiaamuna käyn taas labrassa ja päivällä Naistenklinikalla KTG-käyrällä. Tiistaiaamuna on ylävatsan ultraäänitutkimus Kirurgisessa sairaalassa. Mutta se tärkein maali, joka nyt häämöttää jo yllättävänkin lähellä, on siis keskiviikko ja klo 11, jolloin menemme Naistenklinikan osastolle 42 ja suunnitelmana on käynnistää synnytys ballongilla. Tästä eteenpäin on siis muut suunnitelmat peruttu! Käynnistyksestä Luumun syntymähetkeen kuluvaa aikaa ei tietenkään vielä tiedetä: se voi olla tunteja tai jopa viikkoja. Joka tapauksessa, aika uskomatonta, että nyt meillä on se jo kauan haikailemani suunnitelma siitä, miten ja milloin synnytys käynnistetään (siis jos maksa- tai muissa tutkimuksissa ei ilmene aihetta toimenpiteisiin jo aiemmin)!

Olen aika innoissani 😀 Asiat ovat ehkä paremmin kuin uskalsin toivoakaan, koska olin siinä käsityksessä, että tässä vaiheessa on vielä aika epätodennäköistä, että sikiön keuhkot ovat kypsät. Toisaalta olen jo alkanut toivoa, että synnytystä alettaisiin käynnistää hyvissä ajoin, jotta sikiön koko ei karkaa käsistä (ja tietenkin, jotta saisimme Luumun jo luoksemme hoivattavaksi ja ihailtavaksi mahdollisimman pian:) Nyt tilanne on siis aivan loistava: käynnistystä ei tarvitse tehdä tilanteessa, jossa olisi todennäköistä, että Luumu enää joutuisi hengityskaappiin tai muuhun supertehohoitoon, ja toisaalta se voidaan kuitenkin tehdä ihan pian! Enää alle viikko!!!

7 purkkia verta ja muita tutkimuksia

Viikonlopun aikana ei vointiini tai tilanteeseen muutenkaan tullut mitään muutosta. Vietimme mukavan viikonlopun laittaen kotia kuntoon (nyt täällä vihdoin alkaa näyttää siltä, että suurin osa asioista on paikoillaan:) ja sunnuntaina vanhempani ja isoisäni kävivät kylässä.

Mahaa kutittaa ehkä pari kertaa päivässä, vähän. Aamulla heräsin pitkästä aikaa aikaisin ja lähdin Naistenklinikalle ensin labraan antamaan verinäytteet maksa- ja sappiarvojen tutkimiseksi. Paasto ennen labraan menoa ei taaskaan ihan täysin onnistunut, koska herätessäni klo 6 verensokerini oli 3,0 eli oli pakko juoda lasi mehua. Yön ja aamun aikaiset verensokerit ovat olleetkin viime aikoina selvästi laskussa siitä huolimatta, että olen pikkuhiljaa vähentänyt illan pitkävaikutteista. Raskauden loppuvaiheessa onkin ihan normaalia, että insuliinintarve kääntyy uudestaan laskuun – ärsyttävää vain, että matalat verensokerit vähän hankaloittavat näitä aamuisia labrakäyntejä 🙂

No, joka tapauksessa verikokeen jälkeen söin eväitä ja siirryin äitiyspolille KTG-käyrälle. Kätilöt olivat tänään ihan supermukavia, ehkä osittain perjantaisen aikataulusekaannuksen takia… Ja sykekäyräkin näytti erinomaiselta. Luumu on liikkunutkin viime päivinä ihan samaan malliin kuin aiemminkin, joten siltä osin ei näytä olevan syytä huoleen.

Iltapäivällä Naistenklinikalta soitettiin aamun labratuloksista ja sain tietää, että tämän päivän maksa-arvo (ALAT) on 100, täysin sama kuin perjantaina. Sappiarvo on edelleen normaali. Kätilö kertoi puhelimessa, että kyseessä ei ehkä olekaan raskaushepatoosi, vaan voi olla, että maksa-arvo on ollut koholla jo pidempään ja olisi syytä selvittää, löydetäänkö tälle jotain muuta selitystä. Niinpä minua neuvottiin menemään vielä uudestaan labraan lisäkokeisiin ja mittaamaan myös verenpaine sekä virtsan proteiini, jotta varmistetaan (taas kerran), ettei minulla ole alkavaa raskausmyrkytystä. Kävin siis antamassa terveysaseman labrassa viisi purkkia verta ja mittasin neuvolan puolella verenpaineen sekä virtsan proteiinin, jotka olivat täysin samat kuin viime viikolla (122/81 ja haalea 1+ proteiinissa, joka kuulemma on kuitenkin ihan normaalia loppuraskaudessa). Verikokeiden tuloksista minuun ollaan ilmeisesti huomenna yhteydessä.

Tunnelmani ovat tällä hetkellä ihan hyvät. Vaikka onkin vähän rasittavaa juosta jatkuvasti tutkimuksissa, tiivis seuranta ja perusteelliset selvitykset tuntuvat kuitenkin todella hyvältä. Erityisesti se, että sikiön sykekäyrässä ei näy mitään ongelmaa, rauhoitti mieltä kovasti. Olen jo pakannut sairaalakassinkin valmiiksi ja kotona alkaa olla aika valmista vauvan tuloa ajatellen, joten nyt voin rauhassa katsoa sarjoja netflixistä ja neuloa keskeneräisiä vauvanvaatteita valmiiksi, mukavaa!

Jännitystä kerrakseen

Hups, tällä viikolla olen käynyt viiteen otteeseen neuvolassa/terveysasemalla tai Naistenklinikalla! Jonotusaikoineen olen siis viettänyt terveyspalvelujen parissa ihan hyvän määrän aikaa, onneksi en ole enää töissä…

Tiistain ultrasta kerroinkin edellisessä postauksessa. Keskiviikkona oli neuvolan vuoro. Terveydenhoitajan kysyessä erilaisista vaivoista totesin, että turvotusta on ollut nyt selvästi enemmän ja yhtenä päivänä oli päänsärkyäkin. Tuolloin tietenkin googlailin raskausmyrkytyksen oireita ja mielikuvitukseni vei minut jo sairaalahoitoon, kunnes päänsärky loppui aika pian särkylääkkeen otettuani. Neuvolassa mitattu verenpainekin oli täysin ok.

Lisäksi terveydenhoitaja kysyi, onko minulla ollut kutinaa mahassa, käsissä tai jaloissa. Tähänkin vastasin, että mahaa on kyllä välillä kutittanut – minkä olin tietysti googlailemalla tunnistanut mahdolliseksi raskaushepatoosin oireeksi. Yhdessä tuumin mietimme, että tämä tuskin tarkoittaa mitään sen kummempaa, koska kutinaa on ollut vain harvakseltaan eikä häiritsevissä määrin, mutta eihän asian varmistamisesta mitään haittaakaan olisi. Niinpä sain labralähetteet sekä raskausmyrkytyksen että raskaushepatoosin poissulkemiseksi.

Maksa- ja sappiverikokeiden ottaminen ei torstaina onnistunut, koska aamulla verensokerini oli matalalla ja oli siis pakko syödä, näin ollen kokeisiin vaadittava paasto meni pieleen. Kävin kuitenkin labrassa torstaina viemässä virtsanäytteet. Perjantaiaamuna kävin ensin terveysasemalla verikokeissa, joihin tällä kertaa selviydyin syömättä. Puolen päivän maissa oli käynti Naistenklinikalla KTG- eli sikiön sykekäyrässä. Odottelin yli tunnin (hölmö minä…) ennen kuin kävin kysymässä toimistosta, pitääköhän vielä kauan odottaa, ja kävi ilmi, että ajanvaraukseni oli ”hukkunut” jonnekin… Onneksi tämän jälkeen pääsin käyrälle nopeasti ja useampikin kätilö kävi pahoittelemassa heille tapahtunutta mokaa. Sykekäyrä onneksi näytti ihan siltä mitä pitikin.

No, ei tässä vielä kaikki: noin tunnin Naistenklinikalta lähtöni jälkeen puhelimeni soi. Naistenklinikan kätilö soitti ja kertoi, että terveydenhoitaja oli ollut heihin yhteydessä ja kertonut, että verikokeissani maksa-arvo näyttää olevan koholla. Eli mahdollisesti minulla onkin raskaushepatoosi, jonka tärkeimpänä oireena siis on vatsan, käsien ja/tai jalkojen kutina. Tämän takia seurantaa jatketaan nyt vielä tarkemmin: menenkin Naistenklinikalle seuraavan kerran jo maanantaina. Tuolloin otetaan uudet verikokeet maksa- ja sappiarvojen tilanteen tarkistamiseksi ja katsotaan taas myös sykekäyrää. Kätilö neuvoi myös menemään jo viikonlopun aikana päivystykseen, jos kutina pahenee häiritseväksi.

Onneksi kutina on jatkunut edelleen vain silloin tällöin eikä kovin voimakkaana. Terveyskirjasto.fi:n mukaan raskaushepatoosi todetaan noin 1%:lla raskaana olevista naisista, se puhkeaa yleensä 30. raskausviikon jälkeen, eikä sen syytä tunneta. Jostakin syystä raskaushormonit aiheuttavat maksan ylikuormittumista. Yleensä oireena olisi niin voimakasta kutinaa, että se häiritsisi nukkumista – tällaista minulla ei onneksi ole ollut.

Koska raskaushepatoosiin liittyy pieni sikiön kuoleman vaara (riski <1 %), äiti voidaan ottaa synnytyssairaalaan seurantaan, silloin seurataan sikiön vointia sykekäyrällä ja kaikututkimuksilla. Tarvittaessa synnytys käynnistetään 1–2 viikkoa ennen laskettua aikaa, varsinkin jos sappihappojen pitoisuus on korkea. Synnytyksen jälkeen kutina ja muut oireet häviävät nopeasti.

(http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00169)

Vaikka riski on tosi pieni, on se tietenkin taas yksi jännityksen aihe lisää. Onneksi minulla sappihappojen pitoisuus on normaali, ainoastaan maksa-arvo oli koholla, mikä on ilmeisesti näistä kahdesta vähemmän huolestuttava juttu. Olen pystynyt onneksi suhtautumaan tilanteeseen aika rauhallisesti – oireeni ovat todella lievät ja mieltä rauhoittaa sekin, että tilannetta tosiaan tarkkaillaan nyt niin tiiviisti, ettei montaa päivää kerrallaan tarvitse jännittää. Ja nyt joka kerta, kun tunnen Luumun liikkuvan (eli aika usein), tunnen oloni todella helpottuneeksi: elossa ollaan!

Synnytyksen käynnistys, joka myös raskaushepatoosin yhteydessä mainitaan, ei minun tilanteessani toki ole mitään uutta, joten sinänsä asialla ei ehkä ole kovin suurta merkitystä. Paitsi ehkä käynnistyksen ajankohtaa mietittäessä tämä voi olla yksi peruste vähän aikaisemman ajankohdan puolesta? No, ensi viikolla tiedetään aika paljon enemmän, kun tarkkaillaan sekä maksa-arvoja, Luumun kasvua että todennäköisesti myös tehdään lapsivesipunktio.

Viime viikon jaksoin vielä ihmeen hyvin ryntäillä ympäri kaupunkia ja laittaa kotia. Tällä viikolla vauhti on jo selvästi hidastunut, lepotaukoja täytyy pitää useammin, jalkojen turvotuksenkin takia kävely ei enää tunnu kovin mukavalta ja muutenkin tunnen oloni hieman ”vaivaiseksi”. Ja onhan tämä maha jo aika iso (kuten kuvasta näkyy)!

Äsken käydessäni shoppailemassa vielä vähän sisustuskangasta ja nappeja, meinasin ostoskeskuksen käytävällä liukastua kurkunpalaan 😀 Onneksi en kaatunut, mutta äkkinäinen liike tasapainon säilyttämiseksi sattui todella paljon alakertaan ja tämän jälkeen kävely metrolta kotiin oli aika tuskallinen…

Suhteellisen helposti menneen alku- ja keskiraskauden jälkeen nyt parin viikon sisällä on siis tullut hieman huolestuttavia uutisia Luumun kasvuvauhdista ja minullekin erilaisia vaivoja. Niiden myötä mielialanikin on ehkä vähän vaihdellut ja välillä mielessä on ollut pelokkaitakin ajatuksia siitä, miten tilanne nyt etenee (googlaillessani päädyin jostain syystä lukemaan tarinan kohtukuolemasta – VIRHE!)… Toisaalta olen kuitenkin pääasiassa rauhallisella mielellä, verensokerit ovat onneksi viime viikkoina pysyneet tosi hyvin tasapainossa, ja kotona on mukava puuhailla. Tärkeimmät hankinnat ja valmistelut alkavat olla jo tehty, mutta vielä on tietysti paljon juttuja, joita olisi hyvä saada pois alta ennen Luumun saapumista.

Kolmen kilon Luumu!

Aamulla lähdettiin taas kerran Naistenklinikalle ultraan. Onneksi mieheni pääsi tällä kertaa mukaan, koska minua jännitti tosi paljon! Olimme tällä kertaa eri huoneessa ultrassa kuin aiemmilla kerroilla, mikä oli hyvä juttu siltä kannalta, että tässä huoneessa oli erikseen miehelleni ja minulle näkyvä näyttö, mistä pystyimme koko ajan seuraamaan näkymää Luumusta. Muutamalla aiemmalla kerralla en ole itse nähnyt ruudulta juuri mitään, kun lääkäri on asetellut sen näkymään vain itselleen ja vain hetken verran vähän vilauttanut jotakin kohtaa minullekin.

Ultratutkimuksen pääasiallisena tarkoituksena oli siis tällä(kin) kertaa tutkia Luumun kasvuvauhtia ja painoarviota. Lääkäri mittasi ensin Luumun päänympäryksen ja sitten mahan ympäryksen, tarkistaen mahanympäryksen vielä useampaan kertaan eri kuvakulmista. Lääkäri ja kätilö tutkivat, miten mitta sijoittuu käyrälle, ja kuului hiljainen ”oho”. Tämän jälkeen lääkäri tarkisti mahanympärysmitan vielä kerran. Kuten olimme tässä vaiheessa jo arvanneetkin, mahanympärys oli siis melkoisen suuri raskausviikkoihin (33+3) nähden ja painoarvioksi saatiin tällä kertaa 3070 grammaa. Luumun paino on siis noussut noin kahdessa viikossa lähes kilon verran! Ja juuri sen kilon verran Luumu painaa nyt enemmän kuin sikiö keskimäärin tässä vaiheessa.

Muuten tutkimuksessa ei tullut esiin mitään yllättävää tai huolestuttavaa. Luumu liikkuu edelleen aktiivisesti, lapsiveden määrä on normaali, ja ultran jälkeen katsottiin vielä sykekäyrääkin, joka oli ok. Mutta nopean painonnousun merkitys herätti tietysti paljon kysymyksiä jatkon suhteen. Lääkäri konsultoi puhelimitse erikoislääkäriä, jonka neuvojen mukaan sovittiin seuraava kasvukontrolli 10 päivän päähän eli ensi viikon torstaille. Ennen sitä tarkistetaan vielä sykekäyrät sekä tämän viikon perjantaina että ensi viikon torstaina ennen ultraa.

Ensi torstaina katsotaan siis taas ultralla Luumun kokoa. Lisäksi mahdollisesti (todennäköisesti?) tehdään myös lapsivesipunktio, jossa selvitetään sikiön tilannetta, mm. keuhkojen kypsyyttä ja epo-hormonin tasooa. Kätilö kertoi perusasiat lapsivesipunktiosta (siinä siis pistetään neula mahan läpi ja otetaan näyte lapsivedestä) ja rauhoitteli useampaan kertaan, että punktio ei ole kovin kivulias, vaan ”rokotuskin voi sattua enemmän”. Minua tämä rauhoittelu melkein jo alkoi huvittamaan, kun en pelkää toimenpidettä sinänsä, vaikka tulokset toki jännittävät. Enemmänkin tuntuu siltä, että haluankin, että tehdään mahdollisimman hyvät tutkimukset, jotta tiedetään missä mennään ja miten kannattaa edetä.

Yritin kysellä lääkäriltä, kätilöltä ja vielä diabeteskätilöltäkin, mitä tämänhetkinen tilanne nyt tarkoittaa siltä kannalta, milloin synnytystä sitten aletaan käynnistämään. Kukaan ei kuitenkaan halunnut/osannut antaa tästä oikein mitään arviota, lääkäri vain totesi ”laskettuun aikaan ei kyllä odoteta” (ihan kuin tässä olisi ollut jotain uutta!)… Ehkä viime ultran (mies)lääkäri oli vetänyt mutkia vähän turhankin suoriksi heittäessään ilmaan kommentin, että ehkä viikolla 36 käynnistetään. Toisaalta, kun kysyin, pitääkö varautua siihen, että synnytys voisikin olla jo ensi viikolla, ei kukaan tätäkään pitänyt mahdottomana. Eli pitää varmaan alkaa pakata pikkuhiljaa sairaalakassia…

Vaikka lääkäri ja kätilö tuntuivat hämmästelevän Luumun nopeaa painonnousua, diabeteskätilö suhtautui tilanteeseen paljon rennommin. Diabeteskätilö kehui verensokeriarvojani ja tekemiäni insuliinimuutoksia ja totesi, että monilla diabetesvauvoilla paino vain nousee, vaikka verensokeritasapainon pitäisikin niin hyvänä kuin mahdollista. Ja ilmeisesti minusta hurjalta tuntuva muutos kuukauden aikana (kasvukäyrillä muutos on muistaakseni kolmessa viime ultrassa ollut +1 sd -> +2sd -> nyt yli +3sd) on ihan suhteellisen normaalia diabeetikoille. Kotona kaivelin nettikeskusteluja painoarvioiden suhteen, ja en tosiaan ole ainoa, jolla on jo tässä vaiheessa yli 3 kilon vauva.

Jännittäviä aikoja siis eletään! Olen tänään ollut vähän pahalla mielellä, ehkä osittain siksi, että sikiön painonnousu aiheuttaa joka tapauksessa vähän syyllisyyttä (olisiko vielä tiukempi verensokeritasapaino kuitenkin estänyt tai ainakin hillinnyt Luumun kasvuspurttia?), ja toisaalta koska jäi aika lailla epätietoinen olo jatkon suhteen.

Tässä vaiheessa tuntuu, että olisi ihanaa, jos ultratutkimuksia tekisi aina sama lääkäri, jolla olisi paremmin hallussa kokonaiskuva tilanteestani ja joka ottaisi enemmän vastuuta myös synnytyssuunnitelmien tekemisestä. Nyt tuntuu hieman siltä, että eri lääkärit heittelevät erilaisia kommentteja, mutta selkeiden suunnitelmien tekoa lykätään. En tietenkään tarkoita, että lääkäri voisi ennalta tietää, miten sikiö missäkin vaiheessa kehittyy, mutta olisi kiva, jos olisi selkeämpi kuva edes eri vaihtoehdoista ja jotain niiden todennäköisyydestä. Myöskään synnytystapahtumaan en ole saanut vielä yhtään mitään ohjeita tai tietoa muualta kuin lukemalla itse kirjoista ja joogakurssilta (jonka synnytysluento oli todella hyvä, kerron siitä tarkemmin myöhemmin!) Perhevalmennuksen synnytysosio on vasta ensi viikolla, koska muuton takia olemme ryhmässä, jossa suurimmalla osalla laskettu aika on vasta marras-joulukuussa.

No, mutta ihan heitteille meitä ei onneksi ole jätetty, vaan tilannetta seurataan nyt aika tiiviisti: huomenna on neuvolakäynti ja perjantaina sykekäyrä Naistenklinikalla. Eniten nyt tietysti jännitetään ensi viikon torstaita ja mahdollisen lapsivesipunktion tuloksia… Ennen sitä pitää kai yrittää edelleen keskittyä käytännön puuhiin: järjestellä Luumun tavaroita paikoilleen, tehdä pakastimeen ruokaa, ja yrittää rentoutua ja liikkua sopivasti. Tänään pesinkin Luumun vaatteita, lakanoita ja kestovaippoja kolmen koneellisen verran 🙂

Vauhdikas elokuu

Hei vain, elossa ollaan! Ja vielä yhtenä symbioottisena kappaleena. Elokuussa tapahtui aika paljon ja blogin kirjoittaminen on jäänyt tässä myllerryksessä pienelle tauolle:) Mutta nyt siis jonkinlainen maratonpostaus siitä, mitä kaikkea kuluneen kuukauden aikana tapahtuikaan…

Ensinnäkin heinä-elokuun vaihteessa oli muutto. Minä ajoin pakua, komensin kantajia, kannoin pienempiä tavaroita ja minua komennettiin mittaamaan verensokeria ja pitämään lepotaukoja. Vähän oli haikeaa jättää vanha koti taakse, ehtihän siellä vierähtää aika monta vuotta: juuri ne vuodet, jolloin aloimme seurustelemaan Luumun isän kanssa ja jonne tämä miekkonen sitten muuttikin kanssani asumaan. Nyt kuitenkin oli edessä uusi koti, joka on meidän ensimmäinen alusta asti yhteinen koti. Meidän kolmen yhteinen koti!

Elokuun alussa käytiin taas naistenklinikalla ultrassa viikolla 28+2. Tuolloin Luumun painoarvio oli 1414 g, hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta lääkärin mukaan painoa nosti enemmänkin iso pää kuin maha, jota tarkemmin diabeetikoilla seurataan.

Muuten elokuun ensimmäiset viikot menivät uutta kotia järjestellessä – ja naimisiin mennessä. Viikkoa ennen häitä opiskelukaverini pitivät minulle polttarit, jotka oli todella hauskat! Koska koko hääsuunnitelma pistettiin pystyyn niin nopealla aikataululla ja mahdollisimman vähillä järjestelyillä, en ollut edes pyytänyt ketään kaasokseni tai ajatellutkaan, että minulle järjestettäisiin mitään polttareita. Kun pari kaveriani kuitenkin kysyivät, haluaisinko jotkut pienet polttarit, lämpenin idealle aika nopeasti: miksi ei?:) Ajattelin ja sanoinkin, että polttarit voisivat olla enemmänkin pieni get-together, piknik tai saunailta, eikä niinkään mikään suuri viikonlopun yli kestävä spektaakkeli. No, se mitä ystäväni lopulta järjestivät, ylitti aivan kaikki odotukseni 😀

Ensinnäkin, polttarien alkamisajankohta tuli minulle täysin yllätyksenä: vaikka olikin jäljellä enää yksi viikonloppu ennen häitä, olin jostain syystä ajatellut, että polttarit olisivat ehkä lauantaina tai sunnuntaina. Perjantai-iltapäivällä minut kuitenkin yllätettiin täysin, kun työhuoneeseeni ryntäsi kiljuva naislauma 😀 Menimme ensin piknikille läheiseen puistoon ja minun piti tehdä uudet sanat valitsemaani lauluun. Sanojen piti kertoa minun ja mieheni tarina. Laulusta tuli tosi hyvä, nimeltään ”Yhteisii päiviä viiksekkäitä” ja lopulta päädyimme esittämään sen porukalla myös häissä. Puistosta meitä tuli hakemaan karaoketaksi, jolla ajelimme tunnin verran. Tunti meni todella nopeasti, oli hauska hoilailla tuttuja biisejä (sekä tietenkin uutta viiksibiisiä) samalla kun ajelimme ympäri kaupunkia.

Taksiajelun jälkeen menimme syömään kaverini vanhempien luokse ja minun piti ratkaista lisää tehtäviä. Polttareissa oli myös babyshower-osio, jossa minun piti ensin tunnistaa ystävieni vauvakuvista kuka on kukin, ja myöhemmin tunnistaa erilaisia vauvanhoitoon liittyviä tarvikkeita. Sain tästä osiosta palkinnoksi ihanan vaippakakun, sekä hieman opastusta kestovaippojen käyttöön (opastusta ja vaippoja sain myöhemmin lisääkin kaveriltani, ja nyt en ole enää ollenkaan niin hukassa näiden asioiden kanssa kuin vielä kuukausi sitten:)

Illan lopuksi kävimme vielä morsiussaunassa, jossa minut perinteisin menoin valmisteltiin morsiammeksi: minun piti istua havujen päällä, heittää löylyä vanhoille heiloille, ja minut pestiin erilaisilla luonnon pesuaineilla, kuten kananmunalla. Ilta oli kokonaisuudessaan tosi hauska, sopivan jännittävä, mutta myös rentouttava. Kotiin palatessani, ja koko viikonlopun ajan, olin aika väsynyt, mutta onnellinen ❤

Seuraavalla viikolla olikin vain muutama päivä töitä ja torstaina 13.8. alkoi häähumu. Vihkiminen tapahtui maistraatissa ja mukana oli molempien perheenjäseniä, yhteensä 11 hengen porukka. Aamulla herätessäni minuun iski ihan hirveä jännitys, mitä en ollut yhtään osannut odottaa. Koko naimisiinmeno oli suunniteltu niin rennolla otteella, että olin todella yllättynyt, miten olinkin niin jännittynyt ja kireä! Onneksi kuitenkin kaikki tärkeät mukaan otettavat asiat olivat hankittuina ja tallella (todistus esteiden tutkinnasta, sormukset), mekko mahtui päälle, ja pääsimme lähtemään kotoa ihan aikataulussa.

Maistraatissa odottelimme ensin aulassa ja kaikki mukaan tulijat (jopa pikkuveljeni, joka on yleensä joka paikasta myöhässä) tulivat onneksi ajoissa paikalle. Kävimme toimistohuoneessa allekirjoittamassa paperit ja todistajina paperin allekirjoittivat myös minun veljeni ja mieheni sisko. Pian tämän jälkeen meitä pyydettiinkin vihkimishuoneeseen, jossa minä ja mieheni asetuimme seisomaan huoneen keskelle ja muut istuivat huoneen reunoilla. Huone oli kaunis ja henkikirjoittajan lukema vihkikaava kaikessa yksinkertaisuudessaan sai minut todella liikuttuneeksi.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin”.

Sitten esitetään kysymykset:

”Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä (Miehen Nimi): tahdotteko ottaa tämän (Naisen Nimi) aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä? (Vastaus: Tahdon) Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä (Naisen Nimi): tahdotteko ottaa tämän (Miehen Nimi) aviomieheksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä? (Vastaus: Tahdon) Vastattuanne näin myöntävästi teille esitettyyn kysymykseen totean teidät aviopuolisoiksi.”

Jos sormuksia vaihdetaan (ei pakollista), lausutaan seuraavasti:

”Ottakaa (Naisen Nimi) liittonne merkiksi sormus mieheltänne. Ottakaa (Miehen Nimi) liittonne merkiksi sormus vaimoltanne”. Lopuksi vuorossa on ilmoitus: Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossanne toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.

(http://www.maistraatti.fi/fi/Palvelut/vihkiminen_ja_parisuhteen_rekisterointi/Vihkiminen/#Vihkikaava)

Juuri ja juuri pystyin vastaamaan kysymykseen, ja vapisevin käsin vaihdoimme sormuksia. Tämän jälkeen henkikirjoittaja luki vielä runon ja sitten virallinen toimitus oli ohi ja saimme onnitteluhalaukset kaikilta mukana olijoilta. Olin todella positiivisesti yllättynyt, miten ihana tunnelma vihkitilaisuudessa oli. Lähtiessämme maistraatista aamupäivän jännitys oli purkautunut ja oli todella helpottunut ja onnellinen olo. Aurinko paistoi ja menimme porukalla syömään ravintola Loisteeseen.

Ravintolan jälkeen lähdimme mieheni kanssa mini-häämatkalle Hankoon, missä vietimme ihanat kaksi yötä ja yhden päivän ennen hääjuhlia. Sää suosi, Hangon merimaisemat olivat ihanat, söimme hyvin, saunoimme, ja otimme rennosti.

Lauantaiaamuna 15.8. lähdimme aamupalan syötyämme ajamaan kohti Saloa, missä hääjuhlat pidettiin vanhempieni luona. Hieman jännitti tänäkin aamuna, mutta pahin jännitys oli ehdottomasti mennyt jo ohi vihkimistilaisuuden myötä. Vanhempieni luona oli jo järjestelyt hyvässä vauhdissa, keittiöapulaisille jaettiin vastuualueita ja pihakalusteita järjesteltiin paikoilleen. Oli ihanaa pukea hieno mekko päälle ja odotella vieraiden saapumista. Sää oli tänäkin päivänä aivan loistava, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta.

Juhlapäivän ohjelmassa oli mm. minun isäni pitämä puhe ja äitini antamat ohjeet sulhaselle (Kalevalasta lainatut). Musiikkiesityksissä oli tapahtunut muutoksia aiemmin suunniteltuun, kun sekä minun että mieheni alunperin suunnittelemat esitykset peruuntuivat, kun esityksissä mukana olevat ystävämme eivät yllättävien esteiden takia päässeetkään häihin. Onneksi plan B:nä toimi loistavasti polttariporukan kanssa tehty laulu, jonka osana tanssimme pienen häävalssinkin:) Ja mieheni soitti saksofonisoolon ilta-auringossa. Lisäksi mieheni ystävä esitti meille itse säveltämänsä laulun.

Juhlapäivä sujui oikein mukavasti ja aika kului tosi nopeasti, yhtäkkiä olikin jo ilta. Istuimme ulkona niin pitkään, kunnes itikat hyökkäsivät kimppuumme, siirryimme sisään ja loputkin vieraista lähtivät. Valvoimme vielä sisällä perheeni kanssa ja höpöttelimme, jälleen kerran väsyneinä mutta onnellisina.

Häälahjaksi saimme hyvän summan rahaa uuden kotimme sisustamiseen. Elokuussa kiertelimmekin iltaisin ja viikonloppuisin paljon sisustuskauppoja ja ostimme mm. verhoja, lamppuja ja sohvan. Kotimme on muuttopäivästä lähtien ollut erilaisissa luovan kaaoksen tiloissa eikä se vieläkään ole läheskään lopullisessa järjestyksessä: aina kun jotain saa paikalleen, kohta tuleekin uutta tavaraa taas odottamaan kasausta ja paikalleen laittoa.

Vauvatavaroista (ja ehkä muistakin tavaroista) tärkeimmät hankinnat on nyt onneksi tehty. Saimme yllättäen vauvanvaunut tädiltäni, joka on säästänyt niitä serkkujeni vauva-ajoista 90-luvulta:) Luumua on siis odottamassa hienot retro-vaunut. Saimme häälahjaksi hienon kudotun kantoliinan, mutta ilmeisesti ihan pienellä vauvalla trikoinen kantoliina olisi kätevämpi, joten sellaisen ehkä vielä aion hommata jostain. Hoitopöydän ja auton turvaistuimen ostin tori.fi:n kautta. Lisäksi (kuten jo aiemmin mainitsin) ostimme kaveriltani ison kasan kestovaippoja.

Nyt olen siis ollut viikon äitiyslomalla. Oli ihanaa jäädä jo pois töistä, vaikka olenkin töissä hyvin viihtynyt ja jaksanutkin. Viimeisin kuukausi on kuitenkin ollut niin kiireinen, että nyt on ihanaa pystyä keskittymään vain vauva-arkeen valmistautumiseen ja todella saada kotia järjestettyä niin, että kaikki olisi mahdollisimman valmista Luumun saapuessa.

Luumun saapumisajasta saimmekin uutta vinkkiä 2 viikkoa sitten, kun olimme jälleen ultrassa. Raskausviikolla 31+2 Luumun painoarvio oli pompsahtanut 2153 grammaan ja selvästi yläkäyrälle. Ultrannut lääkäri arvioi, että jos kasvu jatkuu yhtä vauhdikkaana, synnytystä käynnistetään viimeistään raskausviikolla 36. Tämä olisi siis jo syyskuun 21. alkavalla viikolla (tosin en ole ihan varma, tarkoittiko lääkäri siis 36. raskausviikkoa vai viikkoa 36+x eli 37. raskausviikkoa…) eli nyt jo ihan pian! Huomenna meillä on taas seuraava ultra ja toivottavasti saadaan lisätietoa synnytyksen mahdollisesta ajankohdasta ja muistakin yksityiskohdista.

Tieto siitä, että synnytys todennäköisesti käynnistetään jo kuukautta ennen laskettua aikaa, ei sinänsä ole kovin yllättävä, olenhan alusta asti tiennyt ettei diabeetikoilla ilmeisesti juuri koskaan odoteta laskettuun aikaan asti synnytyksen käynnistymistä. Tavallaan tuntuu jopa hyvältä, että synnytys on jo ihan pian, eikä odotusaikaa ole enää paljoa jäljellä. Toisaalta tietenkin jännittää, miten kaikki sujuu, kun Luumu ei varmastikaan ole synnytyspäivään mennessä ehtinyt kehittyä ihan ”valmiiksi vauvaksi”, vaan tarvitsee varmasti alussa hyvin tarkkaa seurantaa ja hoitoa. Ja taustalla on tietysti myös pieni ajatus siitä, olisinko vielä paremmalla verensokeritasapainolla kuitenkin pystynyt estämään Luumun kasvuspurtin niin, että hän ehtisi kehittyä mahassa mahdollisimman pitkään ennen, kuin synnytystä tarvitsee käynnistää…

No, mutta joka tapauksessa päällimmäisenä tunnelmana tällä hetkellä on jännittynyt odotus ja pieni kiireen tuntu: ehditäänkö saada kaikki valmiiksi ennen Luumun tuloa? Vointini on edelleen todella hyvä, jaksan pyöriä ympäri kaupunkia ostoksilla ja viikonloppuna olin mukana jopa taitouintiesityksessä kaverin polttareissa 🙂 Toki välillä tulee niitä hetkiä, kun tulee kotiin, lösähtää sänkyyn ja tuntuu siltä, että siitä ei jaksa nousta ehkä ikinä… Lisäksi Luumun potkut ovat välillä alkaneet tuntua jo vähän kipeiltäkin, tyyppi kun potkii välillä suoraan kylkiluihini! Pääasiassa kuitenkin olen siis sekä fyysisesti että henkisesti todella hyvässä voinnissa.

Hässäkkää

Tällä viikolla olen pakannut, etsinyt häämekkoa, ja viikonloppu menee muuttohommissa (huomenna viedään jo ensimmäiset tavarat). Nukkumaan en ole oikein kunnolla ehtinyt, mutta energiaa tuntuu silti riittävän 🙂 Raportoin muutto- ja mekko-kokemuksista myöhemmin, mutta nyt ajattelin vain kertoa tämän:

Raskausviikko 28

Kun käynnissä on raskausviikko 28, on hyvä tietää, että yhdeksän kymmenestä lapsesta selviää, jos synnytys käynnistyy tällä viikolla.

(http://www.kaksplus.fi/raskaus/raskaus-viikko-viikolta/raskausviikko-28/)

Siis ajatelkaa nyt: yhdeksän kymmenestä!!! Eikä toki mitään merkkejä siitä ole, että Luumu nyt vielä olisi syntymässä. Mutta silti, aivan mahtavaa tietää, että ihan oikeasti nyt voi jo aika täysillä luottaa siihen, että kyllä meille tulee aivan elävä ja oikea vauva ❤ Ja kyllä se siltä jo tuntuukin, vauvan liikkeet ei enää ole mitään epämääräisiä häivähdyksiä, vaan ihan kunnon pyörimistä ja potkimista 🙂 Ensi viikolla toki vielä varmistuu lisää Luumun tilanteesta, kun maanantaina on ultra, jee!